Tuomisia

Jokirantaa nakerretaan?

2012-02-11T03:25:00.000-08:00

Keravanjoki yhtyy Vantaanjokeen vähän Tuomarinkylän pohjoispuolella. Jokien länsipuoli on pysynyt viljelysmaisemana, mutta itäpuoli on aikojen mittaan rakennettu varsin viihtyisäksi pientaloalueeksi. Rakentamisen kääntöpuoli on, että täältä, kuten muualtakin Koillis-Helsingistä, vapaat virkistysalueet ja luonnontilaista jollakin tavalla muistuttavat metsät ovat käyneet vähiin.

Yksi joen varren viimeisistä metsiköistä on juuri tässä jokien yhtymäkohdassa. Vielä jokin aika sitten joen vartta kulkevan pyörätien ja tuon metsikön välissä oli vanha ja korkea kuusiaita muistona jostakin menneiden vuosikymmenten asumuksesta, mutta suurin osa siitä on nyt kaadettu. Nykyiselläänkin metsikkö suojaa kätevästi Immolantien taloja Tuusulantien melulta - ja antaa tietysti suojan myös joukolle lintuja ja muita villejä vipeltäjiä.

Tähän metsikköön ovat kaavoittajat iskeneet kyntensä. Metsikköön halutaan rakentaa kaksi uutta pientalotonttia, ja jäljelle jäävästä virkistysalueesta on lisäksi tarkoitus veistää "kapeahko suikale" asuintonttien jatkoksi.

Näiden kahden tontin vuoksi ollaan siis käytännössä tuhoamassa koko metsikkö. Jäljelle jäisi pari puuriviä tonttien ja pyörätien väliin. En voi hyväksyä. Jossakin muussa, metsikköisemässä kaupunginosassa se vielä menettelisi, mutta koillisessa jokainen pienikin viherkaistale on korvaamaton. Näiden tontien kohdalla hyöty on mitätön aiheutetuun vahinkoon nähden.

Tsekkaa jos et usko. Satelliittikuvassa alue näkyy nykytilassaan, kaavamuutoskartassa suunnitellun rakentamisen jälkeen. Korutont' on kertomaa, tämä.

Joenmutka nyt

Joenmutka kaavamuutoksen jälkeen

Nyt kehutaan haukea

2012-01-10T07:52:00.000-08:00

Nuorena ja tyhmänä pidin haukea huonona kalana. Puisevana ja mauttomana. Nyt ymmärrän, etten vain osannut valmistaa sitä.

Tätä kirjoitettaessa hauki kypsyy uunissa. Reseptin idean sain haaviini murmanskilaisessa ravintolassa, olisikohan ollut Meridian-hotellissa, missä ruoka tosin oli valmistettu turskasta. Rasvattomana ja ruokaisana kalana hauki sopii ihan yhtä hyvin, ellei paremminkin.

Tavallisesti käytän tähän haukifileiden lisäksi vain sipulia ja tomaattimurskaa, kenties jotain yrttiä kuten basilikaa. Nyt löysin kaapista munakoisoja ja lisäsin ne aineslistaan.

Viipaloin ensin munakoison, ripottelin sille suolaa ja jätin vetäytymään. Silla aikaa kierittelin haukifileet vehnäjauhossa ja paistoin kevyesti oliiviöljyssä. Seuraavaksi sitten kuivasin munakoisoviipaleet, sivelin ne öljyllä ja pariloin (kevyesti). Ladoin munakoisot vuoan pohjalle, kuullotin sitten kaksi punasipulia renkaina hauen jäljiltä pannulle jääneessä öljyssä ja levitin munakoisojen päälle. Kippasin tähän purkillisen tomaattimurskaa, asettelin haukipalat päällimmäiseksi, suolasin ja pippuroin ne ja työnsin kuumaan uuniin.

Lisukkeeksi keitettyjä perunoita. Hyvää.

Matsutake!

2011-09-12T09:45:00.000-07:00

Sienestin sunnuntaina Nuuksiossa. Herkkutattien ja kehnäsienten aika näytti olevan jo menossa ohi, ja suppilovahverot olivat vasta nousemassa. Sienisaalis tuli kohtalainen, mutta kylki vääränä ei tarvinnut reppua ja koria kantaa kotiin niin kuin parhaana tattiaikana.

Kun sieniä oli (suhteellisen) harvakseltaan, minulla oli aikaa tutkimusmatkailuun sellaisissa kansallispuiston kolkissa, joihin en ollut aikaisemmin poikennut. Poluttomassa umpimetsässä oli hauska hortoilla. Kostea, mutta vielä lämmin varvikko jousti pehmeänä varpaitten alla. Pian tutkimusmatkailu palkittiin. Sammalikosta vanhojen kuusien alta kohosi pieni ryhmä sieniä - mutta valtavan kokoisia. Poimin varovasti niistä parhaan, sen joka ei vielä tuntunut toukkaiselta, ja aavistus alkoi hiipiä tajuntaani. Sienestä lähtevä mausteisen makea tuoksu vahvisti epäilystäni: olisikohan tämä lopulta japanilaisten jumaloima matsutake, tuoksuvalmuska?

Kiinteämaltoinen sieni suostui kulkemaan sienikorissa kokonaisena kotiin, missä pääsin varmistamaan määrityksen. Uskomaton tuoksu seurasi minua koko kotimatkan.

Tänään oli aika valmistaa matsutake. Päädyin valmistamaan sen japanilaishenkiseksi risotoksi, joka tuli - anteeksi itsekehu - taivaallisen hyvää. Siltä varalta, että joku muukin löytää kankaalta tuoksuvalmuskan, annan reseptini yhteiseksi omaisuudeksi.

Valmistin perusrisoton. Koska valmuskan jalka osoittautui toukkaiseksi, korvasin sen jääkaapissa vuoroaan odottaneella herkkutatin jalalla. Siis:

1 matsutake
kylmäpuristettua oliiviöljyä
6 dl luomukasvislientä
1 dl sakea
10-15 rosmariinin lehteä
sienen jalka tulitikun kokoisina ja muotoisina paloina
3 shalottisipulia (tai pieni sipuli)
3 hengen annos risottoriisiä (katso annosteluohje paketista)

matsutaken lakki kuutiosenttimetrin paloina
lisää oliiviöljyä
nokare luomuvoita
suolaa, mustapippuria

luomuparmesaania

Kuullotin karkeasti silputun sipulin ja sienen jalan valurautapadan pohjalla oliiviöljyssä, kunnes ne alkoivat saada hiukan väriä. Lisäsin riisin ja rosmariinin ja kuullotin vielä minuutin verran. Kaadoin saken pataan ja hämmensin, kunnes neste oli haihtunut ja imeytynyt, sitten lisäsin kuuman kasvisliemen. Tapanani on ensin valmistaa liemi kuumalla levyllä ja sitten nostaa pata kuumenemaan. Kun kaikki ainekset on mitattu ja esivalmisteltu, risoton kokoaminen käy sukkelasti. Nostin kannen padan päälle ja haudutin risottoa alimmalla lämmöllä parikymmentä minuuttia.

Sillä välin kuumensin paistinpannussa oliiviöljyn ja voin vaahtoavaksi ja lisäsin pannuun sienen kuutioidun lakin. Kuumensin ensin voimakkaasti, jotta ylimääräinen neste haihtui nopeasti, sitten haudutin sienet miedollä lämmöllä kypsiksi ja vaalean ruskeiksi. Maustoin suolalla ja rouhitulla mustapippurilla.

Juuri ennen tarjolle tuomista kaadoin sienet muuten valmiin risoton päälle ja nostelin kokonaisuutta hiukan puuhaarukalla, niin että riisi sai kuohkeutta ja sienet sekoittuivat siihen. Pääosa sienistä sai kuitenkin jäädä selvästi risoton pinnalle. Tarjosin risoton perinteiseen tapaan parmesaanilastuilla höystettynä.

Valmiissa matsutakeruoassa sienen lähes hajusaippuamaisen dominoiva tuoksu oli väistynyt ja muuttunut täyteläisen makeaksi ja aromaattiseksi sienen mauksi. Tuoksuvalmuska nousee tämän kokemuksen perusteella ehdottomasti ruokasienten eturiviin - sinne, missä entuudestaan ovat jo herkkutatti, mustavahakas, huhtasieni ja aito tryffeli.

Kun tämä blogi on tarkoitettu ensisijaisesti poliittiseksi, niin loppuun on saatava jokin opetus. Se voisi olla vaikka sellainen, että suomalaisesta sienimetsästä jokainen, yhteiskuntaluokkaan katsomatta, saa terveellisen ja mieltä tyynnyttävän liikunnan lisäksi myös ilmaiseksi herkkuja, joista Michelin- tähditetyistä ravintoloistakin saa etsiä. Minun reseptissäni kummittelevat luomuvoi, kylmäpuristettu oliiviöljy, sake ja shalottisipuli. Näistä viimeinen, se sipuli, on itse kasvattamaani eikä siis ylellisyyttä, ja ne muutkin voi vallan hyvin korvata halvemmilla raaka-aineilla. Parhaat sienemme ovat sellaisenaan niin maukkaita, ettei niiden makua kannatakaan jyrätä liialla voilla tai kermalla. Voisin hyvin kuvitella, että matsutakesta tulisi herkullista vaikkapa broilersuikaleiden kanssa vokattuna - tai ihan sellaisenaan paistettuna ja kauden perunoiden kanssa tarjottuna. Voimakkaan makuista sientä ei edes tarvita paljon antamaan ateriaan tukevuutta. Tämäkin risotto valmistettiin yhdestä ainoasta sienestä.

Nyt harmittaa vain yksi asia: en varmaankaan kovin helposti enää löydä takaisin samaan paikkaan tarkistamaan, nouseeko matsutake ensi kesänäkin. Tuleepahan toisaalta sitten tutkittua sekin metsän kolkka tarkemmin.

Puoluekokokselle: Lähiöpolitiikkaa tarvitaan

2011-06-11T04:24:00.000-07:00

Onko Suomi jakautunut kaupunkiin – jossa jyräävät limetinvihreät cityälyköt – ja maaseutuun, jossa metsänvihreät luonnonsuojelijat yrittävät murtaa vanhan maalaisliittolaisen ylivallan?

Kun Eino Poutiainen kiersi pappamopollaan rakentamassa SMP:lle äänivyöryä vuonna 1970, tuo jako olikin totta ja unohdettu kansa asui maaseudulla. Vuonna 2011 Timo Soini kuitenkin tavoitti tämän päivän unohdetun kansan kaupunkien lähiöistä, ostareilta, ABC-Suomesta.

Vuoden 2011 vaalien ratkaisutaistelut käytiin suurelta osin lähiöissä. Niillä kentillä vihreät olivat surkeasti alakynnessä. Kun palautamme kannatuksemme ja käännämme sen nousuun, on lähiö-Suomen kansa otettava aivan uudella tavalla huomioon. Ei ole yhtään järkisyytä, miksei se onnistuisi. Meidän perustulomallimme on kiistattomasti paras keino parantaa unohdetun kansan elämää niin Jakomäessä, Hervannassa kuin Varissuolla.

Meidän nyt vakavissamme saatava linjamme näkymään lähiöiden ostareilla. Vihreiden nousuun tarvitaan aktiivista lähiöpolitiikkaa.

Monta vaaraa liikenteessä -pyörätiellä

2011-05-27T11:42:00.001-07:00

Vaara 1: Bensaa suonissa

Tämä vaara henkilöityy mieheen (yleensä), jonka maailmankuvaan ei mahdu muulla kuin polttomoottorivoimalla liikkuva ihminen. Hän ei yksinkertaisesti näe pyöräilijöitä, vaan tulee risteyksiin niin kuin meitä ei olisi olemassa. Häntä kannattaa varoa silloinkin, kun hänen autonsa ei liiku. Vanha konsti pyydystää pyöräilijöitä on läväyttää auton vasen etuovi auki juuuri ohittavan pyörän kohdalla.

Vaara 2: Et tu, Brutae

Tätä vaaraa edustaa varhaisessa keski-iässä oleva mies (oikeastaan edellisen lajin muunnos), joka on hankkinut hyvän kunnon ja kalliin pyörän. Kun säät keväällä lämpenevät, hän suuntaa pyörätielle, missä hän onnistuu kaahaamaan lähes yhtä hengenvaarallisesti kuin bensaversio autollaan. Tyypillistä öykkärikäytöstä on ohittaminen mutkaisella pyörätiellä täysin piittaamatta vastaantulevasta pyöräliikenteestä. Jalankulkijat ovat hänelle käteviä pujottelukeppejä.

Vaara 3: Nokian zombie

Hän voi näyttää lähes miltä vain: tavallista hiukan hitaammin ajava pyöräilijä, koiranulkoiluttaja, yksinäinen jalankulkija, kaverinsa kanssa kulkeva nuori, lastenrattaita työntävä äiti... Yhdistävä tekijä on puhelin. Tämä zombie onnistuu ihmeen kaupalla etenemään pyörätiellä, mutta kännykkään puhuminen viekin lopun energian niin, että ympäröivän maailman tarkkailu ei onnistu. Kun hänen tapaansa edetä vielä kuuluvat äkilliset ja yllättävät sivusyöksähdykset, täytyy hänet ohittaa todella varovasti.

Vaara 4: uushuterikot

Tämän kevään muotipyörä on värikäs Jopo. Sitä ajaa yleensä nuori, jolla ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä siitä, että liikenteessä olisi jonkinlaisia sääntöjä. Tai että on olemassa sellainen asia kuin "liikenne". Uuden Jopon ohjaustanko on jostain muotoilutieteellisestä, mutta fysiikalle tuntemattomasta syystä sellainen, että pyörä yliohjautuu varmasti. Kun säädöt vielä ovat mitä sattuu, nuoren pyöräilijän ajotaidot keskeneräiset ja vauhti sellainen, että kaverin (joka ajaa vieressa samanlaisella, mutta eri värisellä Jopolla) kanssa ehtii jutella, on meno sellaista huteraa vaappumista että hirvittää. Uushuterikko on usein samalla myös Nokian zombie. Miksi ihmeessä niille, joiden ajotaito on kaikkein heikoin, vartavasten tehdään kaikkein hankalimmin ohjattavat pyörät?

Vaara 5: Kunnallinen kuoppavarasto

Jokaisella kunnalla on hallinnassaan vakiomäärä kuoppia. Koska niitä on muuten hankala varastoida, ne sijoitetaan pyöräteille. Alueellisen tasa-arvon minissä näitä kuoppia siirrellään niin, että kevään koittaessa on aina yhtä jännittävää lähteä tutuille reiteille. Siellä, missä piti olla sileää asfalttia, onkin nyt metrin kantiinsa oleva teräväreunainen sepelikkö, josta asfaltti on leikattu pois. Tai sitten routiva maa on valunut pinnoitteen alta pois niin, että keskellä pyörätietä on pyöreä kuoppa. Olettaisi, että kun asfaltti kuoritaan tarkoin rajatuilta kohdilta pois, siihen valettaisiin pian uusi. Eipä vain valetakaan: se hartaasti timanttileikattu aukko saattaa olla paikallaan parikin vuotta, unohtuneena kuin muinaisten faraoiden hauta.

Vaarojen tyypitystä voisi jatkaa. Jokainen pyöräilijä tuntee muutaman lisää.

Pikkupurtavaa vaalivalvojaisia odotellessa

2011-04-14T11:30:00.000-07:00

Ehdin piipahtaa helsinkiläisten ruokaharrastajien pyhätössä, Hakaniemen hallissa. En nyt luettele, mitä sieltä lähdin hakemaan, vaan kimmokkeena tähän pakinaan on se, mitä tuli mukaan heräteostona.

Norsseja. Puoli kiloa tuoreita norsseja.

Norssi eli kuore on pieni, kelmeän silakan näköinen lohikala, joka keväisin nousee rannikolle kutemaan. Raakana se tuoksahtaa voimakkasti kurkulta. Melkein vegaaninen kala, toisin sanoen.

Perkasin norssit samoin kuin muikut: pää pois ja suolia sen verran kuin pään mukana tulee. Vatsan jätin ehjäksi, ja sisään jäi herkullinen, vaaleankeltainen mäti. Ladoin peratut muikut pieneen lasivuokaan ja ripottelin sekaan vähän karkeaa suolaa, vastajauhettua mustapippuria ja pari reilua hyppysellistä tuoretta rosmariinia. Kaadoin päälle reilun kaupan valkoviiniä niin, että kalat melkein peittyivät, ja viimeistelin reilulla lorauksella luomuoliiviöljyä.

Kypensin kaloja 175-asteisessa uunissa pari tuntia. Kypsien kalojen selkäruoto ja pyrstöevät ovat pehmenneet - ihan niin kuin kaupan sariineissa.

Aivan oikein, tästä tuli norssisardiineja. Hyvää normiruokaa vaalivalvojaisiin! Suosittelen nautittavaksi ruisleivällä, majoneesilla höystettynä. Kumpaakin saa hyvänä luomuversiona. Nämä sardiinit eivät hirveän kauan säily, mutta vaalisunnuntai onkin jo aika lähellä.

Sitten vain hyvää vaalitulosta odottamaan. "Hyvän" saa jokainen määritellä itse, tämähän on nyt ruokablogi eikä makuasioista kiistellä.

Sielu kananlihalla

2011-04-07T11:58:00.000-07:00

Kuljin Kolmen sepän patsaan ohi. Niin kuin vaalien alla yleensä, aukio oli mökkejä ja vaalityöntekijöitä mustanaan. Kun vielä keltaisten kassien kanniskelijoita valui tasaiseen tahtiin sporakiskojen yli (siitä Helsingin vilkkaimmasta kadunylityspaikasta, jossa EI ole suojatietä), tunnelma oli aika vilkas.

Vanhan seinustalla oli poikkeava näky: kaksi nuorta miestä seisoi asennossa ja vakavailmeisenä kannattelemassa nuoren kokoomusehdokkaan kasvokuvalla varustettua banderollia. Olen nähnyt samat banderollit aikaisemminkin. Nyt oivalsin, mikä sen näkemisessä saa ihoni kananlihalle: asetelma oli kuin suora kopio Tukholmassa näkemästäni performanssista. Muutamana alkusyksyn lauantaina olen katsellut Medborgarplatsenilla ruotsalaisia nationalisteja, patriootteja, uusnatseja, millä nimellä he itseään sitten kutsuvatkaan, jotka ovat samalla tavalla seisseet asennossa, hymyttömin ilmein, omaa mustanpuhuvaa lippuaan kannatellen.

Mikä saa nämä arjalaisen oloiset nuoret miehet seisomaan banderollinsa kanssa autistista uhmaa ilmaisevin kasvoin?

Olen huolissani maahanmuuttajien ja ruotsia äidinkielenään puhuvien suomalaisten vastustamisesta. Avoimen tai peitellyn rasistiset rähjäämiset eivät herättäne enää erityistä huomiota lähiöpubien nurkilla. Jotenkin olen kuitenkin koettanut itselleni selittää sen turhautuneen lähiökansan purnaamisena edes jostakin, kun politiikasta ei muuten tunnu saavan otetta. Vielä paljon huolestuttavampaa on kuitenkin nähdä, miten nuoret, koulutetut ja oletettavasti ihan fiksut ihmiset alkavat pitää kansanryhmiin kohdistuvaa syrjintää normaalina ja tavoiteltavana. Perussuomalaisten nousuun ovat kaikki puolueet Vihreitä ja kenties Vasemmistoliittoa lukuunottamatta vastanneet vähentämällä ymmärrystään vähemmstöryhmiä kohtaan. Persuistuneet, voisi sanoa.

Nyt olemme sitten saaneet katukuvaan nämä vakavailmeiset arjalaisnuorukaiset. Valtapuolue Kokoomuksen siipien suojassa.

Rasismille ja vähemmistöjen sortamiselle on sanottava tiukka ei. Nyt niin kuin aina. "Kansallismielisyys" on uskallettava torjua ennen kuin banderolleja piteleville nuorille miehille ilmestyvät käsivarsinauhat - tai univormut.

Fukushiman opetuksia

2011-03-13T12:17:00.000-07:00

Japanin maanjäristys, sitä seurannut tsunami ja lopulta Fukushiman ydinreaktoreiden epäonniset vaiheet ovat pitkästä aikaa kauheinta, mitä olemme saaneet uutisvirrasta seurata. Koko tapahtumasarja on kuin Risto Isomäen käsikirjoittamasta ja Miyazakin tuottamasta elokuvasta - ilman Miyazakille ominaista lämpöä ja uskoa elämään.

Ydinvoiman käytöstä olemme oppineet kaksi isoa asiaa.

Niin tämä turma kuin aikaisemmatkin ydinvoimalaonnettomuudet osoittavat riittävän vakuuttavasti, että onnettomuuden seuraukset ovat AINA vakavampia kuin ennakkoon on arvioitu ja mihin eon ennalta varauduttu. Tähän huomioon littyy se sivuhuomio, että onnettomuus on joka kerta tapahtunut tilanteessa, johon ei (nähtävästi) ole varauduttu. Kukaan ei osannut arvata, että Tshernobylin voimala toheloidaan nurin. Hämmästyttävää kyllä, japanissa ei ole osattu varautua siihen, että Tyynen meren tulirenkaan alueella sattuu voimakas maanjäristys.

Vakava ydinturma voi tapahtua aivan muun mullistuksen yhteydessä. Skenaarioissa on aivan oikein koetettu ottaa huomioon sodat, terroristihyökkäykset, maanjäristykset ja hirmumyrskyt. Siteä vain ei tunnuta oivalletun, että se vakava luonnonmullistus tai muu ulkoinen tekijä, joka laukaisee ydinturman, vie jo sellaisenaan vauraankin kansakunnan voimavarat. Maanjäristyksen ja tsunamin vahinkojen korjaaminen venyttää Japanin tasoisen yhteiskunnan voimat äärimmilleen. Hiukankin tämänkertaista vakavampi ydinonnettomuus kävisi silloin yhteiskunnalle ylivoimaiseksi.

En halua edes arvailla tuhoja, jotka vuoden 2004 veroinen tsunami olisi Japanissa aiheuttanut.

Strömsössä ydinvoima voisi olla ihanteellinen energiaratkaisu. Me vain emme elä siellä. Kukaan meistä.

Tietotekniikka kuuluu kaikille

2011-02-07T11:32:00.001-08:00

Kalle Juuti kirjoittaa tieto- ja viestintätekniikan opetuksesta koulussa (Vieraskynä 7.2.) Hän kiinnittää huomiota tärkeään asiaan: nuoret oppivat tietotekniikkaa sattumanvaraisesti, epäsystemaattisesti ja yrityksen ja erehdyksen kautta.

Reilut kaksikymmentä vuotta sitten olin Juutin edeltäjänä käynnistämässä tietotekniikan opettajien koulutusta Helsingin yliopistossa. Tilanne oli silloin aivan toinen kuin nyt: tietokoneet olivat juuri tulleet kotien, koulujen ja konttorien työpöydille eikä juuri kenelläkään ollut käytännön kokemusta siitä, mihin niitä tulisi käyttää tai miten niiden käyttöä tulisi opettaa. Ohjelmisto oli varsin vaatimatonta 2010-luvun mittapuun mukaan – eikä Internetistä tai mobiiliviestinnästä ollut vielä aavistustakaan.

Silloin valitsimme etenemisstrategian, jossa tietotekniikka tuotiin valinnaisaineeksi yläasteille ja kaikki opettajat pyrittiin saamaan jonkin tasoisen tietotekniikan opetuskäytön koulutuksen piiriin. Idealistisena päämääränä oli tietotekniikan integroiminen kouluopetukseen. Ajattelimme, että 2000-luvulla tarvitaan lopulta tietotekniikan didaktiikkaa yhtä vähän kuin 1980-luvulla lyijykynän pedagogiikkaa.

Ei se sittenkään mennyt niin kuin Strömsössä. Tietokoneet ovat arkipäiväistyneet, ja mobiiliviestintä on läpäissyt yhteiskunnan tavalla, joka olisi kaksikymmentä vuotta sitten ollut mahdoton ennustaa. Kouluopetusta tarkkailemalla sitä ei kuitenkaan uskoisi. Aivan liian monen oppilaan taidot riittävät juuri ja juuri artikkelin tulostamiseen Wikipediasta, ja aivan liian moni älytaulu saa toimia kalliina piirtoheittimenä. Vielä vuosituhannen vaihteessa kehiteltiin kunnianhimoisia tietostrategioita opettajien taitotasoineen, mutta viimeiset kymmenen vuotta tunnutaan jo liu’utun samalla vauhdilla ilman uusia panostuksia opettajien didaktisiin taitoihin.

1980-luvun visioista lähimpänä toteutumistaan on ajatus koulusta avoimena oppimisympäristönä. Internet avaa tiedon väylät kaikkialle, sikäli kuin tietokoneluokkaan pääsee ja suodatinohjelmat sallivat. Avoin Internet-ympäristö on samalla haaste, johon emme toistaiseksi ole osanneet vastata. Edellisellä vuosituhannella koneella oli muutama hyötyohjelma ja kenties jokunen kömpelö peli, joten tylsäänkin tehtävään oli helppo keskittyä. Nyt opettaja joutuu kilpailemaan pelisivustojen, iltapäivälehtien ja sosiaalisen median kanssa, jotta opetustuokiosta tietokoneiden ääressä saataisiin irti muutakin kuin viihdearvoa. Opetus uhkaa ajautua lumepuuhasteluksi, jonka hyöty oppimiselle muuttuu helposti miinusmerkkiseksi: niin käy, jos ainut oppilaan oppima asia on harhainen käsitys hänen omista tietoteknisistä taidoistaan.

Juutin huomioista tärkein on se, että nuoret joutuvat käytännössä opettelemaan tietotekniset perustaitonsa itse. Se tarkoittaa raadollisesti sitä, että tässäkin suhteessa yhteiskunta eriarvoistuu. Se, mitä koulussa opitaan, riippuu siitä, mitä kotona on opittu. Jos kotoa ei saa tukea tietotekniikan systemaattiselle oppimiselle, ei sitä ole luvassa koulussakaan. Tietotekniset taidot uhkaavat keskittyä hyvin koulutetuille ja hyvin toimeen tuleville.

Tietotekniikan perustaitojen ja -käsitteiden oppiminen tulee taata jokaiselle nuorelle. Se ei ole mahdollista ilman siihen varattuja oppitunteja ja tarkoin mietittyjä oppisisältöjä. Se ei ole mahdollista ilman toisaalta kaikkien opettajien didaktisten taitojen jatkuvaa päivittämistä ja toisaalta tietotekniikan aineenopettajien kouluttamista. Olisiko nyt oikea hetki tarttua asiaan, kun vaalit ovat käsillä, seuraavan hallitusohjelman luonnokset kabinettien työpöydillä – ja perusopetuksen tuntijakokin sopivasti palautettuna pöydälle?

Perusopetuksen tuntijako, luovuus ja teoreettisuus

2010-08-22T10:29:00.000-07:00

Perusopetuksen tuntijakoa ollaan uudistamassa, yllättävän pian edellisen uuden tuntijaon jälkeen. Kun viimeksi vähennetiin valinnaisuutta ja lisättiin yhteisten oppiaineitten osuutta, on nyt koulujärjestelmän luontaisen heiluriliikkeen mukaisesti vuorossa valinnaisuuden lisääminen. Erityisesti Lankisen mallissa sanotaan haluttavan vahvistaa taito- ja taideaineiden asemaa.

Vihreässä langassa haastateltu luokanopettaja toteaa, että "lapset väsyvät, kun koulu on niin teoriapainotteinen. Oppilaat nauttivat, kun voivat ottaa rennommin taideaineiden tunnilla". Näihin kahteen lauseeseen sisältyy minun ymmärrykseni mukaan isoja, pahoja ja valitettavan yleisesti hyväksyttyjä väärinkäsityksiä.

Toimin 80- ja 90-lukujen taitteessa matemaattisten aineiden opettajakouluttajana. Meillä oli silloin yksi missio ylitse muiden: matematiikan ja luonnontieteiden opetuksen työtavat oli saatava muuttumaan monipuolisemmiksi. En ole koskaan täysin ymmärtänyt, mitä suuri yleisö tarkoittaa puhuessaan näiden aineiden "teoreettisuudesta". Ainakin meidän pyrkimyksenämme oli, että kaikilla vuosiluokilla oppilaat saisivat pelkän pänttäämisen lisäksi myös tehdä käsillään, puhua, liikkua ja piirtää niin matematiikkaa kuin luonnontiedeaineitakin. Olen harjoittelukoulussa ollut läsnä lukuisilla "teoreettisen" matematiikan tunneilla, joilla oppilaat ovat nauttineet ja ottaneet rennosti. Ovat he siinä sivussa myös oppineet, havaintojeni mukaan jopa syvällisesti.

Edustamieni fakta-aineiden "tylsä teoreettisuus" ei ole peräisin aineiden sisällöstä, vaan tavasta opettaa niitä. Jos vaikkapa matematiikkaa on aikaa opettaa niin, etteivät aineen sisällöt hengitä niskaan, voidaan työskentely rakentaa niin luovaksi ja rennoksi kuin halutaan. Toisaalta myös kuvataide tai musiikki voivat monelle oppilaalle olla tylsiä ja piinallisia.

Minusta näyttää, että tuntijakoesityksen valmistelijat ovat yhä vielä saman mekaanisen oppimiskäsityksen ja tiukan ainejakoisen opetuksen vankeja, joka on luonnehtinut heidän omaa opintietään. Eikö vihdoin voisi olla aika laatia myös tuntijaot modernin oppimisnäkemyksen mukaisesti?

Mitä on vihreä sosiaali- ja terveyspolitiikka?

2010-03-17T02:09:00.001-07:00

Mitä on vihreä sosiaali- ja terveyspolitiikka?

Joissakin taannoisissa vaaleissa Johanna Sumuvuorella oli napakka vaalilause, jonka melkein omin itselleni: Vapaus, vihreys, tasa-arvo. Olen tätä slogania pyöritellyt mielessäni monissa yhteyksissä ja todennut että kas: noista kolmesta sanasta voi johtaa yllättävän paljon. Mitä ne voisivat merkitä sosiaali- ja terveyspolitiikan kannalta?

VAPAUS

Vapaus tarkoittaa minulle demokraattista päätöksentekoa, erityisesti avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Mattivanhaslainen ”keskeneräisistä asioista ei keskustella” –asenne on myrkkyä demokratialle. Päinvastoin: kun on kysymys kansalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista, on heitä pyrittävä aktiivisesti kuulemaan jo valmisteluvaiheessa.

Vapaus tarkoittaa toisaalta myös vapautta valita. Yhden vaihtoehdon holhousmalli on tältä kannalta yhtä huono vaihtoehto kuin vapaat palvelumarkkinat, joilta saa mitä haluaa – rahalla.

VIHREYS

Vihreydestä tulee ensimmäisenä mieleen ympäristönäkökulma. Se ei kuitenkaan suoraan anna minulle hirveästi tarttumapintaa terveyspolitiikkaan. Ajattelen, että ympäristön huomioon ottaminen sisältää tärkeän vihreän periaatteen, että emme voi sälyttää laskua kenenkään muun maksettavaksi. Terveyspolitiikassa se voisi tarkoittaa, että pyrimme tukemaan kaikkia sellaisia toimia, jotka auttavat ihmisiä pitämään yllä terveyttään ja yleistä hyvinvointiaan. Useimmat kansantautimmehan olisivat varsin helposti ehkäistävissä jo sillä, että katsoisimme vähän tarkemmin, mitä panemme suuhumme.

TASA-ARVO

Tasa-arvo merkitsee yksinkertaisesti ihmisten yhdenvertaisuutta. Alueellinen yhdenvertaisuus, sosiaalinen yhdenvertaisuus ja sukupuolten välinen yhdenvertaisuus ovat lähes itsestään selviä. Vihreät ovat myös pitäneet esillä vaivaisten asiaa ja esteettömyyttä samoin kuin maahanmuuttajataustaisten väestöryhmien asemaa. Väestön ikääntyessä on muistettava, että myös vanhukset ovat täysivaltaisia kansalaisia, joita on kuultava heitä itseään koskevissa asioissa.

Tasa-arvo kytkeytyy suoraan vapauden ja demokratian vaatimuksiin: Vihreät ovat olleet valppaina tukemassa kansalaisten omaa aktiivisuutta ja suoraa kansalaisdemokratiaa, mistä on pidettävä vastedeskin kiinni.

Mikä tässä kaikessa on nimenomaan vihreän politiikan ja ajattelun ydintä? Aivan äärimmilleen tämän kaiken tiivistän:

Vihreät pyrkivät edistämään kaikkea, mikä tukee ja edistää ihmisten omaa elämän- ja terveyden hallintaa.

Löysät pois?

2010-02-03T00:36:00.000-08:00

Tein tänään lähes kaksi tuntia matkaa kotoani töihin. Kesäkelillä Suutarilasta Kauklahteen ajaa polkupyörällä noin tunnissa ja vartissa. Ylisummaan olen viime viikot kuluttanut enemmän aikaa työmatkoilla kuin oppitunneillani koulussa.

Vuodenvaihteen kireät pakkaset yhdessä lumipyryjen ja hotelliin törmänneen junan kanssa aiheuttivat pahoja vaikeuksia junaliikenteelle. Sen ymmärrän, ja uskon jokaisen järki-ihmisen suhtautuvan ymmärryksellä VR:n vaikeuksiin. Nyt ymmärrykseni alkaa olla loppuun käytetty.
Viikonlopun lumisateen jälkeen Helsingissä ovat vallinneet aivan tavalliset talviolosuhteet. Ei erityisen kireitä pakkasia, okei yksi pyrypäivä, mutta tänään keskiviikkona ei mitään sellaista, mihin Suomessa ei olisi osattu varautua siitä lähtien, kun mannerjäätikön reuna väistyi ja ensimmäiset hylkeenpyytäjät meloivat paikalle haapioillaan.

Kirjoitin jokin aika sitten blogissani resurssien optimoinnista. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että vähän joka alalla on “vedetty löysät pois”. Väitän, että muun muassa VR:n ongelmat johtuvat enemmän tästä kuin luonnonilmiöistä. Junaliikenne on lisääntynyt niin, että raiteille ei juurikaan enemmän junia mahdu kuin nyt on aamuruuhkassa liikkeellä. Samaan aikaan - oletan - niin kaluston määrä, henkilöstö ja huoltotoimet on viritetty tiukasti normaalitilanteen mukaan. Kun sitten tapahtuu jotakin poikkeavaa, ei olekaan ylimääräisiä junanvaunuja, luutaukkoja puhdistamaan vaihteita tai edes ketään, jolla olisi aikaa keskittyä kuuluttamaan myöhästymisistä.

Vanha hokema on ollut, että kunnan tai valtion töissä yksi nojaa lapioon ja viisi katselee vierestä. Se ei ole anää aikoihin pitänyt paikkaansa. Julkisen talouden menoja on leikattu 90-luvun lamasta lähtien. Tähän on sitten tultu: junien aikataulut eivät pidä, puut kaatuvat sähkölinjoille, paloautot eivät pääse kadunvarsien lumikasojen ohi eivätkä kodinhoitajat ehdi kuin käydä tervehtimässä kotona asuvia vanhuksia.

Tämän me olemme valinneet leikkaamalla julkisista menoista löysät pois.

Palveluverkko ja terveyspalvelut

2010-02-02T04:24:00.000-08:00

Kaupunkilaisia puhuttanut ”Pajusen lahtauslista” on lähiviikkojen aikana lautakuntien käsiteltävänä. Etenkin lähiöissä sana ”palveluverkko” on alkanut kuulostaa palvelujen lakkauttamisen synonyymiltä Työryhmän esityksessä pistääkin silmään se, että kaupunginosien palvelukokonaisuuksien sijaan on ikään kuin kaivettu esiin kunkin toimialan vanhat suunnitelmat ja lueteltu sitten ne peräkkäin.

Kun nyt ei ole edes yritetty tarkastella palveluja yli toimialarajojen, syntyy aika outoja asetelmia. Koillisista kaupunginosista on esitetty suljettavaksi useita kirjastoja ja kouluja ynnä vielä Puistolan terveysasema. Pahimmillaan siis suhteellisen pienten säästöjen vuoksi lamaannutettaisiin kokonaisten kaupunginosien lähipalvelut.

Ei tällaisessa ole mitään järkeä. Yhtä hyvin koillisessa, idässä, pohjoisessa kuin lännessäkin asuvat kaupunkilaiset ymmärtävät hyvin, miten suuri merkitys on sellaisilla lähipalveluilla kuin kirjasto, koulu, leikkipuisto tai terveysasema. Pelkän palvelujen karsimisen sijaan pitäisikin nyt toden teolla miettiä, miten turvataan niidenkin lähiöiden elinkelpoisuus, joiden asukkaista suuri osa on vanhoja tai työttömiä.

Helsingin terveysasemaverkostoa on pohdittu pitkään. Edellisen valtuustokauden suunnitelmissa olikin terveysasemien vähentäminen sekä lännessä että koillisessa. Nyt esitetään palveluverkon kehittämisen nimissä Puistolan terveysasemaa lopetettavaksi. Ehkä vanhoja suunnitelmia kuitenkin kannattaisi tarkastella uudelleen. Ensinnäkin koillisen suunnitelmat ovat pohjautuneet Malmin lentokentän rakentamiseen – joka nyt ei ihan vähään aikaan näytä toteutuvan. Toiseksi minusta tuntuu, ettemme ole ottaneet kyllin vakavasti väestön ikääntymistä. Lapsiperheiden ja vanhusväestön tarpeet ovat yhtenevät siinä, että terveysasemaa tarvitaan ja että sinne pääsy ei saa olla pitkien bussimatkojen päässä.

Palveluverkkokeskustelu on erinomainen tilaisuus nostaa esiin periaatteellinen keskustelu siitä, mitkä palvelut ovat kaupunkilaisille tärkeitä. Tässä on myös erinomainen mahdollisuus siirtyä alamaisajattelusta kaupunkilaisten todelliseen kuulemiseen. Siksi myös terveyspalvelujen karsimiset tulee nyt palauttaa perusteellisempaan käsittelyyn, jossa palvelujen käyttäjätkin saavat sanoa sanansa.

Resurssien optimointi

2010-01-14T01:48:00.001-08:00

Resurssien optimointi kuulostaa tosi kivalta. Kukapa konsultti ei sitä tarjoaisi lääkkeistä ensimmäisten joukossa, kun pitää neuvoa, miten yrityksen toimintaa tehostetaan tai pannaan julkisen sektorin menot kuriin.

Kuitenkin luulen, että juuri tuo resurssien optimointi on ollut osallisena moniin kommelluksiin.

Alkuvuoden pakkasissa aloin vähitellen epäillä, että VR:lle kalustoa toimittaneet yritykset ovat erehtyneet luulemaan Helsinkiä Tanskan pääkaupungiksi. Miten on mahdollista, että junat eivät nyt kulje, jos sattuu tulemaan lunta ja pakkasta? Saatiin, meinaan, sentään talvisodassakin sen aikaisilla vehkeillä tavara ja ihmiset kulkemaan.

Olisiko niin, että kun kaluston ja ratojen kunnossapito on viritetty normaaliolojen mukaan, niin sitten yllättävissä sääoloissa ei enää kyetäkään venymään, vaan liikenne seisahtuu tykkänään? Samahan on näkyvissä lentomatkustajien matkatavaroitten käsittelyssä. Totta kai alihankkijan kannattaa palkata työvuoroihin mahdollisimman vähän väkeä, varsinkin jos sen ei tarvitse maksaa sanktioita silloin kun laukut eivät liiku. Kun sitten sattuu niin, että matkatavarat ruuhkautuvat ja samaan aikaan työntekijöitten motivaatio on matalalla, niin tietenkin homma menee kokonaan jumiin.

Helsingissä on vuodenvaihteen yli keskusteltu ”Pajusen lahtauslistasta”. Paljon keskustelua on syntynyt muun muassa kouluverkosta. Kouluissa kun on vajaakäyttöä, joka näkyy siinä että luokkatiloja on tyhjänä (tai luokissa on tyhjiä pulpetteja, mistä voi päätellä että opetusryhmät ovat epätaloudellisen pieniä).

Koulun näkökulmasta ”optimaalinen resursointi” on kuitenkin lähes painajaismainen tilanne. Jos kouluun otetaan oppilaita tilojen käytön kannalta ihanteellisesti, joustovara katoaa. Oppilaaksiottoalueelle kesken vuoden muuttavat oppilaat kaatavat koko systeemin, koska opetusryhmät ovat jo täynnä. Ilman uusia oppilaitakin aito valinnaisuus kärsii, koska suosituimmat valinnaisaineryhmät tulevat täyteen – eikä ”liian pieniä” ryhmiä voida perustaa.

Ennen vanhaan sanottiin, että kunnan hommissa yksi nojaa lapioon ja neljä katselee päältä. Mene tiedä. Oli siinä ainakin se viisaus, että tosipaikan tullen löytyi viisi lapiomiestä.

Ei peruspalvelujen lahtausta

2009-12-02T12:52:00.000-08:00

Alkuviikosta moni helsinkiläinen sai aamuteensä väärään kurkkuun tavatessaan listaa mahdollisesti lakkautettavista kaupungin palvelupisteistä. Koillis-Helsingin alueelta tällä kaupunginjohtajan toimeksiannosta laaditulla listalla on mm. kahdeksan koulua, kolme kirjastoa ja kolme Terveyskeskuksen toimipistettä.

Koillisen näkökulmasta lista on huolestuttava. Lähipalvelut ovat erityiset tärkeitä tällä alueella, joka on keskustan palveluista kaukana ja useimmiten hankalien liikenneyhteyksien päässä. Koillisessa on useita kaupunginosia, joilla työttömyys ja sosiaalisen tuen tarve ovat selvästi suurempia kuin Helsingissä keskimäärin. Sekin on vankka syy huolehtia muidenkin palveluiden kuin alkoholijuomien anniskelun saatavuudesta.

Koillisen kirjastoja listalla on peräti kolme: Pukinmäki, Tapulikaupunki ja Puistola. Jokainen näistä on korvaamattoman tärkeä etenkin lähialueensa lapsille ja nuorille, jotka eivät ilman aikuisten apua matkusta seuraavaksi lähimpiin kirjastoihin. Kouluista huomio kiinnittyy Soinisen kouluun, jota taas kerran esitetään lakkautettavaksi huolimatta uudesta koulurakennuksesta ja pedagogisesti mietitystä toimintaympäristöstä. Puistolan terveysaseman sulkeminen johtaisi merkittäviin vaikeuksiin etenkin Jakomäen asukkaille, joita sen laboratorio nyt palvelee ja joille korvaava palvelu on hankalan matkan päässä. Aivan Puistolan aseman vieressä sijaitsevan terveysaseman sulkeminen on liikenneyhteyksienkin kannalta käsittämätöntä.

Vaikeassa taloudellisessa tilanteessa säästöt ovat väistämättömiä. Ne eivät kuitenkaan saa kohdistua lähiöiden peruspalveluihin tavalla, joka olisi omiaan lisäämään nykyisiä ongelmia ja aiheuttamaan uusia.

Kevät toi mopetin

2009-05-12T12:29:00.000-07:00

Kevät ei ole eduksi blogin kirjoittamiselle. Onneksi edes valo pitää hypothalamuksen vireänä, niin jaksaa kaiken sen, mitä pitää. Bloggaaminen vain näyttää olevan ensimmäisten joukossa niiden asioiden pinossa, joihin ei ole aikaa.

Mutta ne mopetit. Siis mopot.

Ei tätä ymmärrä, ei. Kun kuuntelee mitä ihmiset puhuvat tai kun lukee ministerien ja ties minkä olliloitten puheita, niin voisi kuvitella, että Suomi vain vihertyy. Sitten on kuitenkin ilmiöitä, jotka etenevät omalla voimallaan ihan päinvastaiseen suuntaan.

Muutama vuosi sitten työpaikkani alaparkkipaikalla oli muutamalla oppilaalla mopo parkissa. Ehkä viidellä tai seitsemällä. Nyt niitä on kokonainen rivi, ja taitaapa parilla varttuneemmalla olla mopoautokin, jolle pitäisi löytää pysäköintitilaa jostakin. Mopot ovat selvästi nyt muodissa. Tämä ilmiö on näkyvissä metropolialueella, Espoossa, missä suurin osa yläkoulun oppilaista asuu kävelymatkan päässä, kaikki laiskasti polkupyöräiltävällä etäisyydellä ja ainakin bussi- tai junareitin varrella. Kukaan ei asu sellaisella pussinperällä, että mopo olisi liikkumisen vuoksi välttämätön.

Näinkö Suomea todellakin viherretään? toimivan joukkoliikenteen vaikutuspiirissä ihan tavallisissa perheissä alkaa olla järjestään kaksi tai kolme autoa ja mopot päälle. Oma moottoriajoneuvo jokaiselle vähintään mopoikäiselle. Ei tässä hirveästi tarvitse rautalankaa vääntää, kun kuka hyvänsä ymmärtää sen merkitsevän öljynkulutusta, huonoa ilman laatua ynnä lisääntyvää liikennettä ja tietenkin lisää asfalttia ja liikenneruuhkia.

Ehkä eniten minua kuitenkin tuoreena terveyslautakuntalaisena kauhistuttaa se, mitä nuoremme tekevät fyysiselle kunnolleen ja sen myötä terveydelleen. Mitä isot edellä: pienetkin matkat kuljetaan moottorin avulla sen sijaan että käveltäisiin tai pyöräiltäisiin.

Muistan muutaman vuoden takaa katselleeni Hollannissa, kuinka siellä näytti sähkökäyttöinen invaskootteri olevan yhtä ahkerasti senioriväestön käytössä kuin rollaattorit meillä. "Mummomopojensa" avulla hollantilaiset vanhukset vain tuntuivat pääsevän paljon paremmin liikkumaan kuin suomalaiset ikätoverinsa.

Suomessa asia on hoidettu toisin: täällä mummot saavat raahautua rollaattoreillaan tai jäädä kotiinsa kaatuilemaan - mutta siitä näyttää pidetyn huolta, että tervejalkainen nuoriso saa moottorin avukseen.

Älytöntä.

Sammakoita - vai unelmia yksinvaltiudesta?

2009-04-21T12:17:00.000-07:00

"PEKING. Pääministeri Matti Vanhasen (kesk) mukaan länsimaat voisivat ottaa oppia Kiinasta, jossa on tiukka keskushallinto ja jossa asiat tapahtuvat nopeasti, kun kommunistipuolue niin päättää."

Näin kertoo Hesari Vanhas-Matin lohkaisseen Kiinan-vierailullaan.

Aloitan positiivisesta tulkinnasta. Sen mukaan totalitaarisissa maissa saadaan asioita tehdyksi tehokkaasti, ja tästä olisi hyötyä esimerkiksi ilmasto- ja energia-asioissa. kuulostaa aluksi hyvältä - mutta sitten mieleeni kumpuavat vielä nuoruudessani kuullut muistelut, kuinka natsi-Saksassa osattiin tehdä tehokkaasti muun muassa moottoriteitä. Ymmärtääkseni kuitenkaan tal0ustieteilijätkään eivät enää usko pakkovaltasysteemien tehokkuuteen. Orjuuskin lakkautettiin Yhdysvalloissa aikanaan pikemminkin taloudellisen tehottomuutensa vuoksi kuin humanitaarisista syistä.

Mutta ei: pakko on kuitenkin olla tulkitsematta ja lukea matin sanat sellaisenaan. Meidän pääministerimme yksinkertaisesti ilmaisee ihailevansa totalitaarisen yhteiskunnan tapaa päättää asioista ja panna ne toimeen. Pois turha keskustelu ja demokratia, annetaan hallituksen päättää ja sitten hihat heilumaan.

Olisi helppoa ottaa tämä lausunto pelkkänä sammakkona. Kun joutuu paljon puhumaan, niin tuleehan sitä sanotuksi tyhmiäkin, tiedättehän. Tuntuu kuitenkin siltä, että pääministeri IHAN OIKEASTI ajattelee noin. Sehän on täysin sopusoinnussa hänen ajattelunsa kanssa, että keskeneräisistä asioista ei saisi keskustella (ettei päätöksenteko häiriinny).

Jossakin muussa demokraattisessa länsimaassa moiset diktatuurin ihailut johtaisivat skandaaliin ja pääministerin eroon. Tyydytäänkö meillä miettimään, minkä väriset verhot se Matti nyt sieltä Pekingistä osti?

Arvottomat arvioinnit

2009-04-16T11:36:00.000-07:00

Helsingin Sanomien kolumnissa tiistaina 14.4. irvailtiin sosiologien suosimaa joka asian tutkimusmenetelmää, mielipidekyselyä. Se kun irvokkaimmillaan tarkoittaa sitä, että ilmiön X vaikuttavuutta tutkitaan kysymällä, mitä mieltä kyselyyn vastanneet ovat X:n vaikutuksista. Jos asiaa kysytään niiltä, jotka ovat olleet tuottamassa maailmalle asiaa tai ilmiötä X, on kyselyn tulos yhtä tyhjän kanssa.

Tämä kolumni tuli mieleeni, kun työpaikallani perehdyin Espoon opetustoimen uusimpaan Efecaf-arviointikyselylomakkeeseen. Muistan tämän kyselyn varhaisessa esihistoriassa itsekin olleeni mukana kysymyspatteristoa laatimassa, mutta en tunnusta osallisuuttani näin pöljään arviointikyselyyn.

Monisivuisesta kyselystä puolet oli tyyppiä ”arvioi, miten koulusi on menestynyt arviointikyselyissä”. Buddha varjele. Ensinnäkin: pitäisikö minun tosiaan muistaa, millä tavoin kouluamme on arvioitu ja mitä tuloksia arviointi on antanut? Jos tarkoitus on seurata, miten valppaasti henkilöstö seuraa arviointia, niin eikö sitten olisi reilumpaa kysyä suoraan sitä? Toiseksi: jos koulun toimintaa on aikaisemmin arvioitu, niin kai niiden aikaisempien kyselyiden tulokset ovat jossain data-avaruudessa olemassa? Mitä lisäarvoa tuo minun mielikuvani siitä, millaisia arviointitulokset olisivat saattaneet olla?

Puolet kysymyksistä ovat sentään jollain tavalla järjellisiä. Niissäkin on silti kummallisuuksia. Jäin pohtimaan esimerkiksi, miten luotettavaa tietoa saadaan, jos kysytään että noudatetaanko koulussa voimassa olevaa opetussuunnitelmaa. Saako tästä kysymällä ylipäätään keneltäkään luotettavaa tietoa? Kysy opettajalta tai rehtorilta: tietenkin noudatetaan, koska opetussuunnitelman noudattaminen on virkavelvollisuus. Kysy oppilaalta: ei aavistustakaan, koska opettamiseen sisältyvän epäsymmetrian vuoksi oppilas ei edes periaatteessa voi tietää, opetetaanko häntä opsin mukaan. Kysy vanhemmilta: miten he voisivat tietää, eiväthän he ole millään tavalla osallisina opetustapahtumassa? Sen sijaan opettajalta voisi kenties kysyä, kyetäänkö koulussa hänen mielestään saavuttamaan opetussuunnitelman tavoitteet. Vastaavasti vanhemmilta voisi kysyä, mikä on heidän mielikuvansa opetussuunnitelman noudattamisesta. Taustaksi voisi ehkä olla järkevää kysyä, tuntevatko he opetussuunnitelman.

Sitä saa, mitä tilaa, sanotaan. Logiikan alkeista tiedämme myös, että epätodesta lauseesta voi päätellä ihan mitä tahansa. Tämä kysely näyttäisi tuotavan sen verran satunnaista tulosta, että sen perusteella voi tehdä sellaiset johtopäätökset kuin haluaa.

Oikeastaan kaikki yllä oleva saivartelu on toissijaista. Jäin nimittäin pohtimaan ilmiötä, jonka tiedostaminen olisi kunnan opetustoimen johdolle hyvin tärkeää. Yleisvaikutelma nimittäin tuntuu olevan, että opettajat pyörittelevät päätään tai peräti naureskelevat kyselylle, jolla he eivät usko olevan minkäänlaista vaikutusta koulun arkeen. Olen kuullut usean fiksun, vastuullisen ja kehittämishaluisen kollegan kyselevän ääneen, että olisi hauska kuulla, miten sen edellisen kyselyn tulokset ovat vaikuttaneet päätöksentekoon.

Koulun toiminnan arviointi on lakisääteinen velvoite. Siksi sitä kai loppujen lopuksi tehdään. Pelkään vain pahoin, että huonosti laaditusta kyselystä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Erityisen paljon on syytä huoleen nyt, kun lama käy päälle ja päällimmäinen huolemme on se, miten saamme edes nykyiset resurssit turvatuiksi.

Ennakkoluuloja ennen ja nyt

2009-03-23T04:28:00.001-07:00

Asenteet muita kulttuureja ja uskontoja kohtaan lienevät kovenemassa. Muun muassa islamia kohtaan tunnetaan ennakkoluuloja ja levitetään sanomaa, joka on omiaan lisäämään niitä. Viimeksi Hesari uutisoi Facebookissa riesana olevista viharyhmistä, joista moni suuntautuu islamia tai juutalaisuutta vastaan.

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Opiskelin itse uskontoa aina siihen asti, kun sain laillisesti erota kirkosta ja sen myötä uskonnon opetuksesta. Viimeisiksi aiheikseni lukiossa jäivät "muut uskonnot". Ja kas, mitä on jäänyt mieleeni vaikkapa hindulaisuudesta?

Vieraita uskontoja esittelevä kirja oli ohut, suttuisin mustavalkoisin kuvin varustettu opus. En tekstistä muista juuri mitään, vaikka sainkin silloin ainoan kiitettävän numeron uskonnosta koko kouluaikanani. Kuvan muistan sitäkin paremmin. Se esitti rääsyiseen lannevaatteeseen pukeutunutta nälkiintyneen oloista fakiiria, joka oli antanut halkaista kielensä. Niinpä hän kuvassa poseerasi risti-istunnassa kielenhaarat sieraimiinsa tungettuina, jotta hengitys ei olisi turhaan haitannut mietiskelyä.

En tiedä, miten paljon nykyään koulussa pohdiskellaan hindujen eri jumaluuksien suhdetta ihmiseen, toisiinsa ja maailmankaikkeuteen. Haluan kuitenkin uskoa, ettei ennakkoluulojamme enää pönkitettäisi ihan samalla tavoin kuin 38 vuotta sitten.

Ihan Rukalta

2009-03-15T13:38:00.000-07:00

Eläkesotkusta tekisi mieli sanoa, että paljon melua tyhjästä. Hirveän kohun ja neuvottelukierroksen jälkeen olemme siinä tilanteessa, että mitään ei ole tapahtunut.

Siitä olen hämmentynyt, että totuutta on vaihteeksi venytetty korkeimmalla tasolla. Pääministeri kertoi aluksi keksineensä ajatuksen eläkeiän nostamisesta Rukalla hiihdellessään. Pian ilmeni, että ajatus oli oikeastaan peräisin Jyrki-boylta, joka loppujen lopuksi oli hänkin löytänyt sen - yllätys - virkamiesten valmisteluasiakirjoista.

Mitäs tässä nyt sitten, muka? Tulee vain mieleen Vanhas-Matin taannoinen selitys tyttöystävän tapaamisesta IKEAssa, kun miestä ilmeisesti hävetti kertoa että nettideittaillessahan se tuli vastaan. (Matti hei, ei siinä ole mitään hävettävää, sieltä minäkin vaimoni sain).

Opettajana olen tottunut kohtaamaan nuoria miehiä ja naisia, joilta samalla tavalla lipsahtelee pieniä totuudenmuunnoksia. Kansakoulussa niitä vielä sanottiin valheiksi. Useimmiten ne ovat samanlaisia kuin nämä pääministerin rukat ja ikeat, siis niin että itse asiaan ne eivät vaikuta millään lailla. Ketä kiinnostaa, mistä pääministeri naisensa löytää tai missä hänen aivonsa raksuttavat? Paha juttu vain on se, että kun mies nyt toistamiseen on saatu kiinni keksityistä faktoista pienissä asioissa, niin ei sitä oikein osaa uskoa muihinkaan faktoihin, joita hänen suustaan kuulee. Varmaan hänelläkin on jotkin moraaliset rajat valehtelun suhteen, mutta mistä minä tiedän, missä ne menevät?

Samassa eläkejupakassa pääsi kyllä Heinäluomakin vähän irrottelemaan, jos Vihreän langan haastattelua on uskominen. Viikko sitten oppositiojohtajaltamme kysyttiin, kenen naisen kanssa hän haluaisi vaihtaa paikkaa. Vaimonsa kanssa tietysti, luokanopettajan. Samalla voisi kuulemma kansanedustajakin miettiä, näemmekö pian 65-vuotiaita opettajia lapsiamme opettamassa.

En oikein osaa uskoa, että Heinäluoma olisi noin huonosti selvillä oman vaimonsa eläke-eduista. Opettajien eläkeikä kun nostettiin 65 vuoteen jo ajat sitten, olisiko ollut Esko Ahon hallituskaudella. Ainakin itse jouduin valitsemaan vanhan ja uuden eläkeiän välillä noin 15 vuotta sitten. Opetajat ovat olleet tässäkin asiassa edelläkävijöitä. Ainahan voi kuitenkin oppositiosta päin antaa totuuden vähän niin kuin itsekseen muuntautua. Jos lukija vahingossa ymmärtää, että meille opeillekin ollaan nyt tekemässä samaa eläkevääryyttä kuin muille, niin oma vika.

Lähellä on kuitenkin ajatus, että tässä hiukan koetettiin sahata lukijaa silmään ja napsia viekkaudella pisteitä kotiin.

Sri Lankan kohtalonviikot?

2009-01-18T12:06:00.001-08:00

Ulkomaan uutisista saimme lukea sunnuntaina 18.1, että "Sri Lankan hallitus toivoo, että muuttoliike on alkua massamuutolle, jonka seurauksena sadattuhannet siviilit jättäisivät pohjoisosan. " Näin muotoiltuna kansainvälisestä uutisvirrasta pomittu katkelma osuu sen verran ohi, etten malta olla tarkentamatta.

Sri Lankan sisällissota, jota on erilaisin vaihein käyty vuodesta 1983 lähtien, näyttää nyt olevan päättymässä itsenäistä tamilivaltiota vaatineiden Tamilitiikereitten eli LTTE:n tappioon. Aivan viime päivinä maan hallitus on raportoinut satojen tamilisiviilien paenneen LTTE:n vielä hallussaan pitämältä kaistaleelta maan koillisrannikolla. Colombon hallitus epäilemättä riemuitsee tästä joukkopaosta, jonka se tulkitsee merkisevän LTTE:n rautaisen otteen herpoamista. Mutkat on kuitenkin oiottu melkoisen suoriksi, kun sanotaan hallituksen "toivovan" satojentuhansien tamilisiviilien joutumista pakolaisiksi omassa maassaan.

Gazan taistelujen varjoon on jäänyt Sri Lankaa uhkaava humanitaarinen katasrofi. Olot maan pohjoisilla tamilialueilla ovat jo nyt siviileille sietämättömät. LTTE:n raportoidaan pitävän siviiliväestöä suojakilpenään ja pakottavan sen siirtymään kotipaikkakunniltaan vetäytyvien tamilitiikerijoukkojen mukana. Meneillään oleva monsuunikausi ennätyskaaatosateineen ei ainakaan helpota väestön ahdinkoa. Tässä tilanteessa satojentuhansien kotinsa, ruokavarastonsa ja terveydenhuoltonsa menettäneiden siviilien perustarpeista huolehtiminen on sisällissodassa itsensä köyhdyttäneelle Sri Lankalle ylivoimainen tehtävä. Tamiliväestön tilannetta pahentaa hallituksen joukkojen tavoite estää LTTE:n joukkojen "soluttautuminen", joka käytännössä uhkaa tarkoittaa taistelujen alta pakevan väestön sulkemista internointileireille.

Vierailin vuosina 2003 ja 2004 aselevon aikana LTTE:n hallitsemilla alueilla ja sain jo silloin todistaa valtavasta erosta suhteellisen hyvinvoivan Colombon ja surkeasti köyhtyneen pohjoisen välillä. Olen hyvin huolissani siitä, miten elämä Sri Lankassa jatkuu lähiviikkoina odotettavissa olevan hallituksen "voiton" jälkeen. Suomen hallituksen ja kaikkien valistuneiden suomalaisten tulisi nyt osoittaa hieman huomiota siihenkin, että tämä konflikti saataisiin päättymään mahdollisimman vähin inhimillisin kärsimyksin. Oma kokemuksemme vuoden 1918 kertoo, miten kauan sisällissodan haavojen umpeutuminen kestää. Olisiko meillä annettavaa myös Sri Lankalle?

Lämpöä harakoille

2009-01-04T04:40:00.000-08:00

Helsingin liikuntavirasto on päättänyt pitää Uimastadionin syksylläkin auki. Se tietenkin edellyttää veden lämmittämistä. Kylmillä syyssäillä se taas tarkoittaa sitä, että melkoinen määrä energiaa haihtuu avoimesta altaasta ilmaan. Toisin kuin otsikko antaa ymmärtää, eivät siitä lämmöstä pääse nauttimaan harakatkaan, vaan ihan puhdasta hukkalämpöä se on.

Mistä näitä ideoita aina pulpahtelee? Luulisi, että kaupungin ilmastotavoitteiden pitäisi näkyä jossakin. Luulisi myös, että kansainvälisen talouden syöksyessä lamaan kaupungin veromarkoille olisi tähdellisempääkin käyttöä. Lämmitetty uima-alla syyskylmillä on suoraan sanottuma idioottimainen hanke.

Liikuntaharrastuksia on kiistämättä hankala pitää yllä talvisin, jos säät ovat sellaiset kuin ne ovat. Hiihtämään ei pääse kun ei ole lunta, käveleminenkään ei houkuttele kun tiet ovat kuitenkin liukkaat. Lämmitetty avouimala kuulostaa kieltämättä hiukan houkuttelevammalta kuin sisäliikunta hikisissä halleissa. Silti...

Mistä löytäisimme sen taikakonstin, jolla saisimme Suomen kansan taas harrastamaan ihan tavallista arkiliikuntaa? Siis sitä, että kävellään kauppaan tai bussipysäkille ja pyöräillään vähän kauempana olevaan kirjastoon. Eihän siinä ole järjen häivää, että kun ensin istutaan päivät töissä, sitten istahdetaan autoon ja ajetaan ruuhkassa jonnekin, missä voidaan pukeutua kalliisiin merkkivaatteisiin (juoksukengät 200 euroa! järkyttävää!) ja "harrastaa liikuntaa" hetki. Lapsuudessani helsinkiläisillä oli tapana hiihtää kotikaupunginosastaan Pitkäkoskelle - nyt ajetaan autolla Pitkäkoskelle ja hiihdetään siellä lenkki. Tai siis ajettaisiin, jos olisi lunta.

Huomaan lämmitetyn uima-altaan olleen niin tyhmä idea, että siitä kirjoitetusta blogistakin tulee sekava. Täytynee palata arkiliikuntateemaan myöhemmin.

2008-12-23T12:13:00.000-08:00

Rauhallista joulua!

Joululla, verkkoyhteisöllä ja Hulluilla päivillä on jotain yhteistä. Niistä kaikista voi ottaa ilokseen sen, minkä tarvitsee ja haluaa. Hulinaan ei ole pakko mennä mukaan.

Joulun ja verkkoyhteisön erottaa Hulluista päivistä se, että ne suovat meille tilaisuuden myös antaa.

Katajanokan hotellin vaihtoehdot

2008-12-20T10:59:00.000-08:00

Perjantain 19.12. Helsingin Uutisten numerossa on kaksi aivan erilaista visiota Katajanokan rannasta. Ne kumpikin ovat minusta paljon parempia kuin se päätöksentekoon tuotu suunnitelma, jossa on yksi ainokainen "WAU"-möhkäle.

Toinen on ajatus, että koko Eteläsatamaan avautuva ranta varattaisiin WAU-arkkitehtuurille. Siinä vältettäisiin se vaikutelma, että jokainen arkkitehtuurin sukupolvi on halunnut pudottaa jonkin irtonaisen rakennuksen Kauppatorin rantaa kiertämään.

Toinen, ja minusta vielä parempi ajatus on rannan varaaminen matalaan, mutta tiiviiseen asuntotuotantoon. Se olisi upeaa! Olen kauan ihmetellyt sitä, että edes Vihreiden riveistä ei tule muita keskustan elävöittämisideoita kuin kapakat ja hotellit. Asuntojen lisääminen arvokortteleissamme olisi paras keino tuoda luonnollista elävyyttä ydinkeskustaan. Niinhän on tehty esimerkiksi Tukholman ja Tallinnan vanhoissakaupungeissa.

Tee niin kuin opetan, älä...

2008-12-18T23:20:00.000-08:00

On vähän hassu olo. Opetan paraikaa yhdeksännen luokan oppilailleni blogisivuston ylläpitoa. Samalla olen kuitenkin tuskallisen tietoinen siitä, etten itse ole kirjoittanut blogiini mitään vaalien jälkeen - ja siitä on jo aikaa.

Lupaan ryhdistäytyä. Vuosi 2009 tuo minulle uuden luottamustehtävän terveyslautakunnan jäsenenä, ja politiikan läpinäkyvyys edellyttää jonkinlaista vuoropuhelua yleisön (todellisen tai kuvitellun) kanssa.

Monimutkaisia ratakaisuja yksinkertaisiin ongelmiin

2008-11-09T10:42:00.000-08:00

Perussuomalaisia on julkisuudessa moitittu muun muassa populismista, joka lyhyesti määriteltynä voisi tarkoittaa yksinkertaisten ratkeisujen esittämistä monimutkaisiin ongelmiin. Moite on minustakin oikea. Pubin peräpöydästä tai julkisen päätöksenteon sivusta on helppo kertoa miten asiat pitäisi - tai vielä paremmin: miten ne olisi pitänyt tehdä. Vastuun kantaminen päätöksistä on paljon vaikeampaa. Silloin pitää tunnustaa, että on sellaisia ilmiöitä, joita emme voi muuttaa, mutta jotka kuitenkin vaikuttavat päätöstemme onnistumiseen. Sieltä peräpöydästä katsottuna helpot asiat voivat käytännössä olla paljon vaikeampia.

Toisaalta tuntuu joskus, että me jollakin tavalla politiikassa mukana olevat olemme ihastuneita tarpeettoman monimutkaisiin ratkaisuihin. Helsingissä on sattumalta vireillä kaksi liikenteeseen liittyvää hanketta, joissa kummassakin on viehätytty tarpeettoman monimutkaisiin ja kalliisiin ratkaisuihin. Meidän vihreiden piirissä on minusta hurahdettu vähintääm yhtä pahasti kuin muuallakin.

Ensimmäinen on raitiovaunulinja, jota nyt tarjotaan ratkaisuksi Kruunuvuorenrannan tulevan asuntoalueen joukkoliikenteelle. Ratikkalinja on suunniteltu vedettäväksi Kruunuvuorenselän yli uusia upeita siltoja pitkin. Lieneeko taustalla halu pystyttää oman nousukautemme monumentti vai mikä, mutta ratikkasiltoja kansallismaisemamme ylitse ajetaan niin voimakkaasti, että vaihtoehtoiset joukkoliikennereitit jätetään kokonaan arvioimatta. Vaikka Laajasalon suunnasta jo nyt matkustetaan selvästi enemmän ihan muualle kuin Helsingin niemelle, on suora yhteys keskustaan katsottu niin tärkeäksi, että muut suunnat saanevat jäädä kehittämättä.

Yksinkertainen ja oletettavasti halvempi ratkaisu olisi kehittää pikaraitiotieyhteyttä herttoniemen suuntaan. Monimutkainen ja kallis ratkaisu näyttää kuitenkin olevan seksikkäämpi.

Samaan aikaan on suunnitteilla YTV:n uusi matkalippujärjestelmä. Yksinkertainen ja halpa ratkaisu olisi tasatariffi koko nykyisen YTV:n alueella. Sen sijaan suunnittelun perusteena on järjestelmä, jossa matkan hinta riippuu sen pituudesta ja jossa matkakortti on näytettävä lukijalaitteelle sekä noustessa kulkuneuvoon että sieltä poistuttaessa. Kun nykyinenkin matkakortti on usein kohtuuttoman hankala käyttää, voi vain arvailla, minkä määrän ongelmia ja epämukavuutta suunniteltu järjestelmä toisi mukanaan. Kaiken lisäksi nytkin suurin osa matkoista on Helsingin sisäisiä, joten huolenpito pidemmistä matkoista vaikuttaa ylimitoitetulta.

En voi olla ajattelematta, että monimutkaiseen tietotekniikkaan perustuva monimutkainen systeemi tuntuu päätöksentekijöistä hienommalta. Yksinkertainen tasatariffi voisi säästää järjestelmäkuluissa ja houkutella lisää matkustajia, mutta silti - yksinkertaisen ratkaisun argumentit jäävät tälläkin kertaa jalkoihin.

Muut vuorossa

2008-10-26T08:53:00.000-07:00

Sataa, syksy on.

Valmistaudun palaamaan äänestyspaikalle laskemaan Tapulikaupungista sadelleita ääniä. Ehdokkaana olen tehtäväni tehnyt jo eilisiltaan mennessä. Nyt on ehdokkaan vuoro asettua taustalle ja antaa näyttämö muille. Nyt on kansalaisten vuoro astua näyttämölle ja ilmaista mielipiteensä yhdellä, kahdella tai kolmella numeromerkillä.

Toivon tietysti, että mahdollisimman monen numerokiekurat muodostavat luvun 236.

Vielä on pari tuntia aikaa. Tsau sinulle, joka olet minua tukenut - tai ainakin lukenut verkkopäiväkirjaani.

Sinun,

Hannu & Mansikki

Macchiatoa Jakomäessä

2008-10-25T00:48:00.000-07:00

Kun esitteitäni jakaessani nousin Jakomäen vuokratalojen portaita, rappu ja kerros toisensa jälkeen, tunsin yllättävää nostalgiaa. Aivan samanlaista porraskäytävää nousin lukemattomat kerrat lapsena ja nuorena Maunulassa, missä silloin asuimme Pakilantien "uusissa" taloissa. Neljä samanlaista tiikkipintaista ovea per kerros, samat kolisevat, ylhäältä aukeavat postiluukut (joihin on ihanan helppo pudottaa lehtinen), samat porraskäytävän välitasanteet ja samat, porraskäytävästä toiseen hiukan erilaiset ominaistuoksut.

Muutto kerrostaloon oli vuonna 1961 mullistava kokemus. Keskuslämmitys huolehti siitä, että pakkasellakin oli lämmin. Ja vesi! Kylmää ja kuumaa vettä virtasi hanasta ammeeseen niin paljon kuin halusi valuttaa. Vetoisen puutalon yläkerran jälkeen kaupungin vuokratalon varustelutaso tuntui suoranaiselta luksukselta.

Paluu kaupungin vuokratalojen porraskäytäviin, vaikkakin vain vaalimainoksia jakamaan, saa minut myös miettimään "luokkaretkeäni". Jakomäessä korkeakoulututkinto on vain yhdellä kahdestakymmenestä, pienin osuus Helsingissä. Sellainen oli omakin kasvuympäristöni Maunulassa. Oppikouluun meno merkitsi kiipeämistä sosiaalisia tikkaita pitkin - niille, joilta se onnistui. Joka vuosiluokalta muistan "kadonneen" luokkatovereita, eikä meitä ylioppilasluokalla ollut enää alkuperäisestä kokoonpanosta kuin kourallinen.

Tie peltisepän pojasta matematiikan opettajaksi, opettajankouluttajaksi ja tietotekniikka-asiantuntijaksi on tuottanut myös tunteen omituisesta välitilasta. Vaikka juureni ovat työväenluokkaisessa vuokrataloyhteisössä, olen myös peruuttamattomasti sulkenut portin jäljessäni. Jakomäen Teboililla olen outo vieras. Toisaalta: vaikka olen opiskellut ja työskennellyt tieni akateemiseen maailmaan, missä ei juoda kahvia vaan nautitaan macchiatot, tunnen aina itseni ulkopuoliseksi niiden seurassa, joiden akateemiset perinteet juontavat sukupolvien päähän ja joille karonkka on yhtä luonnollinen asia kuin kummitädin nimipäivät.

Katriina Järvinen, älykäs ja menestynyt tutkija, on kuvannut tätä väliinputoamisen ja sosiaalisen juurettomuuden tunnetta oivallisesti kirjassa "Luokkaretekellä hyvinvointiyhteiskunnassa". Suosittelen.

Kävin siis Jakomäessä paitsi jakamassa vaalimainoksiani, myös nostalgisella luokkaretkellä omille juurilleni. Tämä retki nosti samalla pintaan tietoisuuden siitä, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Helsinki näyttää erilaiselta sen mukaan, oletko valinnut kaupunginosaksesi Lehtisaaren vai onko elämä viskannut sinut Jakomäentielle. Kun me poliitikot puhumme palvelujen kehittämisestä ja niiden tasapuolisesta alueellisesta kehittymisestä, niin kapulakielemme tarkoittaa: haluamme, että nuorella helsinkiläisellä olisi yhtäläiset mahdollisuudet elämässään korttelista riippumatta. Haastava tavoite, ja juuri siksi niin tärkeä.

Huomenna on vaalipäivä. Muista äänestää, vaikka syysmyrskyn vuoksi tekisikin mieli pysyä lämpimissä sisätiloissa surffailemassa. Tsau.

P.S. Ei, Jakomäen Teboililta ei saa macchiatoa.

P.P.S. Macchiato on espressokahvia, joka on kaadettu maitovaahdon päälle.

Toivoa asunnottomille?

2008-10-23T22:40:00.000-07:00

Toivotalkoot osoittivat siivouskykynsä putsatessaan jo ennen vaaleja asunnottomat pois kuistilta örveltämästä. En ole kauhean yllättynyt.

Olen asemilla junaa odottaessani joutunut katselemaan Sarin ja Janin työkalukokoelmaa. Siinä näyttää olevan pari maalipensseliä, lehtiharava, vaaleanpunaiset oksasakset ja pikkuinen puutarhakuokka. Nin, ja siistit työkäsineet. Välineiden perusteella kansalaisia kannustetaan pieneen kevyeen puuhailuun omassa pikku puutarhassa. Kompostin kääntäminen täytyy ulkoistaa (maahanmuuttajille? viherpiipertäjille?), puhumattakaan pyöräteiden rakentamisesta tai muusta hikisemmästä duunaritouhusta.

On kuvassa pari raskaampakin esinettä. Toinen on satama- tai telakkanosturi, jollaisia ei Helsingissä kohta enää oikeasti nähdäkään, kun Hietsun telakka lopetetaan. Toinen on lentokone - eikä mikään nykyajan menopeli ollenkaan, vaan kivan nostalginen 1950-luvun Convair Metropolitan tai vastaava potkurikone, joka taatusti kulutti kerosiinia huikeasti enemmän kuin 2000-luvun ATR:t. En kyllä oikein ole ymmärtänyt, mihin museolentokonetta Helsingin kehittämisessä tarvitaan. Ehkä se on tarkoitettu koristeeksi Malmille luomaan illuusiota toimivasta lentokentästä.

Ei tästä raskaammastakaan kalustosta kaikkineen oikein talkooavuksi ole, jos minulta kysytään.

Unohdin luetella luudan. Sillehän ovat Sari ja Jan jo käytön keksineetkin. Ensin hätistellään ne asunnottomat pihalta kadulle, ja sen jälkeen lakaistaan pois se ikävä kura, jonka ne ovat kenkärajoissaan tuoneet.

Onnea vain puutarhatöihin.

Minä ja muut univajeiset

2008-10-23T01:35:00.001-07:00

Kun vaaleihin on enää kolme päivää, minä ja muu, Mansikki siis, huomaamme että alamme kaivata paitsi valoa ja kesän lämpöä, myös unta. Lehmän hermoista on apua silloin kun kaikkien pakollisten asioitten tekemiseen ei päivä tahdo riittää, mutta liian lyhyen yöunen eivät nekään auta.

Kansanterveyslaitoksen tuoreessa tutkimuksessa todetaan, että univaje on uusi kansantauti. Kun tärkeintä syytä sitten haetaan, lukija sekä nyökyttelee päätään että kohottaa kulmakarvojaan. Syyksi nimittäin mainitaan työuupumus. Päätelmään on helppo yhtyä silloin, kun samaan vuorokauteen on mahdutettava ansiotyö, perhe-elämä ja vaalikampanja. Tuntuu kuitenkin kuin jotain unohtuisi.

Terveydenhoidon kentällä työskentelevät tietävät toisen syy-yhteyden. Kun potilas valittaa työuupumusta, on sen takana usein alkoholi. Illalla nautitut ”rentouttavat” heikentävät unen laatua, kosteat viikonloput estävät terveen palautumisen, ja maanantaina uupumus alkaa jo ennen kuin on edes ehditty töihin.

Toinen unen ja terveen arjen syöjä on televisio. Ei meitä mikään pakota istumaan katsomassa älyttömiä tositeevee-ohjelmia tai väkivaltaviihdettä yömyöhään. Kolmantena pahana pidän autoa. Se on pirstonut kaupunkirakenteen ja palvelut niin, että jo tavallisiin kauppareissuihin menee aikaa – joka sitten on jostakin muusta pois.

Kun jokin aika sitten ihmeteltiin tutkimusta, jonka mukaan suomalaiset harrastavat seksiä vähemmän kuin ennen, niin tekee mieli todeta että ihmekös tuo, kun aika tärvääntyy johonkin toisarvoiseen.

Kunnallisvaaliteemaksi tästä on vain osaksi. Kaupunginvaltuuston valta kun ei yllä siihen, millä kaupunkilaiset arkensa täyttävät. Autoilua voimme hillitä ja koettaa parantaa palvelujen alueellista jakautumista. Työnarkomania ja alkoholinkäyttö kuuluvat ihmisen oman vastuun piiriin.

Muu, sanoo Mansikki. Sillä on ne lehmän hermot, eikä se tiedä mitä uupumus on.

Pumpkin Curry and Politics

2008-10-21T04:22:00.000-07:00

Yesterday, when I was dropping my leaflets into letter slits in my neighbourhood, a man came out from his flat. There was a “no junk mail” sign on his door, so I said hello to him and asked if I could give him my election leaflet. Excuse me–I didn’t say the name on the door looked like a Tamil name (some -singham, if I still remember). Anyway, as he looked a bit hesitating, I added (in Finnish) that there is also a good Sri Lankan curry recipe on the reverse side of the leaflet. Oh, Sri Lanka, he said, and yes, I have worked there, I answered. Please, he said, and so he asked for another leaflet and went back inside.

I hope he is able to vote for me…

Why I actually began writing this is that I remember almost half of the names in that building telling about an origin different from Finnish. And still, all my leaflets were only written in Finnish. Even my wife, whose mother tongue is Swedish, has only printed bilingual material. Has any Green candidate published anything in English?

The number of residents of an immigrant background is increasing in Helsinki. The Greens are undoubtedly the most immigrant-friendly Finnish political party that has already kept immigrant-focused themes in its agenda. How many of our residents of a Somali, Russian, Kurdish or Albanian origin, however, know about all our initiatives?

The next municipal election will be after four years. During those years, we have to ensure that our existence and our political line will be made known to the growing ethnic minorities. On of the easy ways of doing this would be enhancing the use of English in our publications. It is, however, already one of the three official languages of the Green League.

P.S. You will find the pumpkin curry recipe in my website, unfortunately only in Finnish. It is slightly localised on the basis of an original recipe in a book “Jaffna Cookery” by Sathanithi Somasekaram (Arjuna Consulting Company Ltd, 1995). Try searching for Sri Lankan recipes in the Internet.

Koillisen siltarummut

2008-10-20T01:25:00.000-07:00

Mihin Koillis-Helsingin asioihin aion vaikuttaa?

Vaalien alla ehdokasta houkuttelisi luetella joukko oman alueen ongelmia katujen huonosta päällysteestä palvelujen puuttumiseen ja sitten luvata asioihin korjausta. Asukkaiden kanssa keskustellessa parannusta vaativia kohteita tulee esiin kaiken aikaa, niiden lisäksi tietysti, jotka asukkaana tunnen hyvin omasta arkikokemuksestani.

Kuitenkin tunnen oloni hiukan vaivautuneeksi, kun pitäisi miettiä, millaisia vaalilupauksia oman kaupunginosan äänestäjille pitäisi antaa. En oikein viihdy sellaisessa ”kyläpoliitikon” roolissa. Sen sijaan olen ajatellut, että Suutarilan, Töyrynummen tai Jakomäen ongelmat ja kehittämiskohteet ovat perimmältään aivan samoja kuin vaikkapa Mellunmäen, Paloheinän tai Kannelmäen.

Olen omaksi vaalilauseekseni ottanutkin ”kehäinvälisen Helsingin puolesta”. Kehäteiden välisillä kaupunginosilla, tai lähiöillä, jos niin halutaan sanoa, on paljon yhteistä ja monia sellaisia ongelmia, joita keskustakortteleiden näkökulmasta ei aina hahmota. Jos meillä päin lähikauppa lopetetaan, ei seuraavaksi lähin olekaan parin raitiovaunupysäkin päässä. Kun terveysaseman palvelut supistuvat, vaatii vastaavan palvelun tavoittaminen todennäköisesti vähintään yhden bussinvaihdon.

Koillisen omien asioiden hoitaminen edellyttää siis huomion kiinnittämistä esikaupunkien omaleimaisuuteen yleensä. Meille raitiovaunuverkkoa tärkeämpää olisi joukkoliikenteen poikittaisyhteyksien parantaminen – kas kun työpaikkamme ja meitä lähinnä olevat liikekeskukset eivät enää välttämättä olekaan Helsingin keskustan suunnassa. Me tarvitsemme omaa terveysasemaa, vaikka sitten palveluiltaan riisuttua – kas kun me emme pienten lastemme kanssa tai vanhoina ja vaivaisina aina jaksaisi matkustaa naapurikylään. Me haluamme kaupunkien väliset rajamuurit alas – kas kun lähimmät ja liikenteellisestikin järkevimmät asiointikeskuksemme ovat usein väärän kaupungin puolella. Me emme halua luopua lähimetsistämme – kas kun ne ovat meille tärkeitä oman kylän viherkeuhkoja, vaikka ne Senaatintorilta katsoen olisivatkin pieniä ja vähäarvoisia.

#61bf1a

2008-10-19T05:06:00.000-07:00

Mstä tuntee aidon Vihreän?

Kun jopa Kokoomuksen "Hitas-asiantuntija" Pauli Leppä-aho näyttää valinneen vihreän vaalimainoksensa taustaväriksi, voi äänestäjän olla vaikea päätellä, kuka lopujen lopuksi on aito Vihreä ja kuka muuten vain järki- tai muu kertakäyttövihreä.

Web-maailmassa vastaus on tietysti #61bf1a. Se tarkoittaa puolueen vahvistamassa graafisessa ilmeessä määriteltyä vihreän sävyä, joka on varattu vain Vihreiden käyttöön. #61bf1a on kolme peräkkäin kirjoitettua 16-järjestelmän lukua, jotka hiukan selväkielisemmin tarkoittavat näyttöväriä jossa punaisen (R) arvo on 97, vihreän (G) 191 ja sinisen (B) 26.

Niin kuin värimäärittelystä käy ilmi, Vihreissä on myös monia sinisen ja punaisen sävyjä. Punaista näyttäisi olevan vähän enemmän kuin sinistä, mikä vahvistaa omat kokemukseni puoluetovereitten kanssa käydyistä keskusteluista. Lopputulos on kuitenkin vastaanpanemattoman vihreä.

Varo siis valevihreitä, tarkista vihreäsi RGB-arvo.

Yksineläjän Helsinki

2008-10-18T10:00:00.000-07:00

Pysähdyin tänään hetkeksi miettimään, kun keskustelin äänestäjän kanssa. Minua nuorempi mies käväisi Kohvin (siis muiden kun tuttujen kesken Koillis-Helsingin Vihreät) kahvilla Malmin nuorisotalossa ja kysäisi, miten Vihreät ovat ajatelleet hoitaa yksineläjien asiaa.

Nythän on niin, sanoisi 70-luvun televisiotärkeilijä, että Vihreiden samoin kuin kaikkien muidenkin puolueiden ohjelmissa ja vaalimainoksissa puhutellaan kyllä lapsiperheitä, mutta yksinään elävien asiat jäävät enemmän tai vähemmän sivuun - ellei sitten lueta mukaan sitä, että olemme huolissamme yksinäisten vanhusten palveluista.

Nopea ja ylväs huitaisu olisi se, mihin okeasti uskon: jos saamme lapsiperheiden asiat tolalleen, muutkin tulevat hoidetuiksi. Kovin konkreettinen vastaus se ei kuitenkaan ole.

Asuminen. Helsingin ongelmista varmasti asuminen on se, joka raskaimmin kolahtaa juuri yksineläjiin. Toki asumisen kalleus rasittaa myös lapsiperheitä, joilla on täysi työ ja tuska saada tulonsa riittämään tilavaan perheasuntoon. Yksinäisen ihmisen kukkarossa neliöhinnat ja korkeat vuokrat tuntuvat siksi, että hän ei voi jakaa menojaan toisen ihmisen kanssa. Vielä ankarammin kallis asuminen tietysti painaa yksinhuoltajaa, jolla kaiken kukkuraksi on jälkikasvu huollettavanaan.

Mihin kunnallispoliitikko sitten voi vaikuttaa? Suoraviivaisinta on kaupungin asuntotuotantoon vaikuttaminen. Kun yksityiset markkinat eivät näytä kykenevän tuottamaan kohtuuhintaisia omistus- ja vuokra-asuntoja, on kaupungin ilmeisesti lisättävä omaa asuntotuotantoaan. Jos vuokralla asuminen saataisiin taas todelliseksi asumisen vaihtoehdoksi, laskisi myös omistusasumisen hinta.

Voi tietysti olla, että tässä törmätään myös itsekkyyden muuriin: ne, jotka nyt ovat päässeet omisusasuntoon kiinni, eivät varmaankaan pidä ajatuksesta, etteivät kykenisikään realisoimaan omaisuuttaan voitolla.

Ehkä omaisuuden suojaa tärkeämpää kuitenkin olisi se, että yksineläjät ja pienperheetkin voisivat edelleen asua ja elää pääkaupungissa?

Taistelukentiltä - mutta missä on vihollinen?

2008-10-17T12:27:00.000-07:00

Terveisiä vaalitaiston kentiltä. Koulun syysloman ansiosta saatoin tänään olla täysipäiväinen ehdokas. Aamusta käytin aikaa feissaamiseen (siis vaalilehden ja -mainosten jakamiseen) Puistolan asemalla, sitten luukutin (jaoin mainoksia postiluukkuihin) Siltamäessä. Iltaruuhkaan ehdin vielä vihreine liiveihini Malmin asemalle.

Koskaan ei minusta ole tuntunut yhtä hyvältä ja oikealta tehdä katupolitiikkaa kuin nyt. Palaute on ollut myönteinen, ja yleensä niin tavalliset h.p.-kommentit voin laskea yhden käden sormin. Vihreä politiikka on Helsingissä suositumpaa kuin koskaan. Kunpa nyt vain emme seuraisi Suomen jääkiekkojoukkueen jälkiä - sikäli kuin muistan niiltä ajoilta kun vielä lajia seurasin, "Leijonilla" oli tapana menestyesään ylpistyä niin, että lopussa Neuvostoliitto tai Ruotsi loppujen lopuksi voitti. Kokoomus ja demarit ovat nyt meidän Neukkumme ja Ruotsimme, emmekä saa antaa otteemme herpaantua.

En tämän vaalikampanjan jälkeen enää suostu hokemaan, että suomalaiset eivät osaa tervehtiä. Hyvän huomenen toivotuksiini olen saanut ystävällisiä vastauksia yhtä lailla niiltä, jotka ovat ottaneet vaalilehden vastaan, kuin niiltäkin jotka eivät ole sitä huolineet.

Mutta missä on vihollinen? Missä ovat kaikkien muiden puolueiden ehdokkaat ja kenttäväki? Muutamaa vaisun oloista demaria lukuunottamatta näyttää siltä kuin kaupunki olisi vihreiden valtaama. Eikö politiikka kiinnostakaan enää kokdem-akselia?

Vaalikummituksia

2008-10-14T23:34:00.000-07:00

Toisten ehdokkaiden vaaliteemoja on mielenkiintoista katsella. Oma lukunsa on se, miten moni ehdokas nyt esiintyy vihrein tai "vihrein" värein ja iskulausein. Se on ilmeisesti muotia.

Kummituksilla tarkoitan teemoja, jotka on jo ainakin kerran valtuustossa ja kaupunginhallituksessa käsitelty, hylätty ja kuopattu, mutta siitä huolimatta ponnahtavat vaalien alla uudestaan esiin yhden jos toisenkin ehdokkaan vaalimainoksissa.

Kummastelin viimeksi tänä aamuna Kokoomuksen Laura Rädyn vaalimainosta raitiovaunussa. Siinä Laura vaati autoja tunneliin - toisin sanoen keskustatunnelin rakentamista. Eikö siitä päätettykään luopua? Keskustan järkevä suunnitteleminen käy mahdottomaksi, jos jotkut eivät ole sitoutuneetkaan tehtyyn päätöksen, vaan tosiasiallisesti ajavat yhä tunnelin rakentamista.

Toinen kummitus on Malmin lentokenttä. Siitäkin on selvät päätökset, että alue kaavoitetaan asuntorakentamisen ja lentotoiminta loppuu. Jos nyt vielä viritellään keskustelua kentän kohtalosta, se on kyynistä äänestäjien harhauttamista. Sen sijaan voimme oikeasti vielä vaikuttaa siihen, millä tavalla uusi asuntoalue toteutetaan ja mitä nykyisistä ympäristöarvoista halutaan säästää.

Ihan oma lukunsa ovat sitten ne ehdokkaat, jotka joko eivät itsekään ymmärrä, mistä valtuustolla on valta päättää, tai sitten haluavat tahallaan sumuttaa äänestäjiä.

Minun esimerkiksi tekisi mieli päättää, että tästedes kaikki ovat kaikille kilttejä. Pelkään vain, ettei se ole minun vallassani.

Minä ja muut suvaitsevaiset

2008-10-12T05:38:00.000-07:00

Hesari raportoi:

"Lapissa yhdeksän kymmenestä hyväksyy lesbon päätoimittajan
Enemmistö suomalaisista hyväksyy lehden päätoimittajaksi lesbon tai homon. Väli-Suomen sanomalehtien Sunnuntaisuomalaisen teettämästä gallupista selviää, että erityisen suvaitsevasti päätoimittajan homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan Lapissa."

Minä ja muu, Mansikki nimittäin, olemme tästä uutisesta ilahtuneita. Näyttäisi siltä, että median ja politiikan valtaeliitti "kansan" ja "lukijakunnan" mielipiteitä ennakoidessaan lankeavat itse virittämäänsä ansaan. Pienen, mutta äänekkään porukan ääni peittää alleen sen, että loppujen lopuksi suurimmalle osalle suomalaisista naapurin tai pomon sukupuolinen suuntautuminen on yks hailee. Miten nyt Väinö Linna panikaan vänrikki Koskelansa lausumaan: "asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat".

Jokohan Alma Median taloudesta vastaava johto vihdoin ymmärtäisi, kuka heidän päätoimittajajupakassaan on tuottanut konsernille vahinkoa?

Tarvitaanko Helsingissä peltoja?

2008-10-09T23:21:00.000-07:00

Takavuosien ylipormestari Raimo Ilaskivi lennätettiin helikopterilla Helsingin ylle, ja näkemästään hän totesi että täällähän on paljon peltoja, joille voi rakentaa. Näidenkin kunnallisvaalien alla on kuultu samanlaisia mieleipiteenmölähdyksiä - pellot kuulemma ovat turhia ja joutavat jonnekin kauemmas, maalle varmaankin, niin kuin Nurmijärvelle.

Minä ja Mansikki olemme vakaasti sitä mieltä, että Helsingin perinnemaisemaan kuuluvat myös pellot. Haltialan ja Tuomarinkylän kartanomaisemat katoaisivat ilman laajoja peltoja, joita katsellessa voi muistella että vielä pari vuosikymmentä sitten Helsingin kaupunki oli Suomen suurin maanviljelijä. Viikin pellot lypsykarjoineen puskuroivat Vanhankaupunginlahden linnustonsuojelualuetta, joka on kansallisesti erittäin arvokas. Jos nuo pellot rakennettaisiin, olisi myös rantakosteikkojen luontoarvo vakavasti uhattuna. Samoin Mätäjoen, tuon Länsi-Helsingin Tonavan, arvokkaat rantatiheiköt vaativat peltoja vierelleen.

Nyt minä sorrun paasaamaan hyötynäkökulmasta. Meille Mansikin kanssa tärkeintä on kuitenkin tunnelma, rauha ja hiljaisuus. Lintukiikareiden kanssa Viikin pelloilla tai muuten vain Haltialan lehmien, hevosten ja lampaiden stressitöntä elämää katsellessa kiire katoaa. Hiljaisuus vain tuntuu olevan arvo, jota on vaikea puolustaa, koska sille ei voi laskea rahallista arvoa tai tuotto-odotuksia.

Muu, sanoo Mansikki. Olen samaa mieltä. Tervetuloa kansamme pellolle hiljentymään.

Jalan kulkemisesta

2008-10-07T11:17:00.000-07:00

Kävin joskus kauan sitten ohimennen Malesiassa. Yksinkertaista huumorintajuani kutkutti se, että kadunnimet olivat likimain kaikki "Jalan" jotakin. Siis ikään kuin kävelykatuja. Valitettavasti ne olivat jo silloin kävelykadusta kaukana. Tropiikissa ei ylipäätään tunnuta ymmärrettävän, miksi joku sellainen kävelee, jolla olisi varaa matkustaa omassa tai kuljettajan ajamassa ilmastoidussa autossa. Muistan vieläkin sen "tok tok, hulluja nuo" -ilmeen, joka oli hotellin ovimiehellä, jonka vihdoin olin saanut ymmärtämään että haluan nimenomaan kävellä muutaman kilometrin päässä olevaan puistoon.

Minulla ei ole ikinä ollut ajokorttia. Lapsuudessani autot muutenkin olivat vielä sen verran ylellisyyttä, että asioilla käyminen kävelemällä oli maallakin tavallista. Taisin siten kasvaa oppimatta ymmärtämään, että muutenkin voisi kesämökiltä käydä kylällä kaupassa kuin kävellen. Pyörälläkin olisi saattanut päästä, mutta kun äitini ei ollut koskaan oppinut sitä taitoa.

Jos minä opin kävelijäksi jollakin lailla tahattomasti, niin omat lapseni olen kyllä ihan tietoisesti aivopessyt kävelemään. En muista heidän pienenä koskaan oivaltaneen, että metsäpolulla voisi alkaa kitistä kävelemisen sijaan.

Helsinki on sen kokoinen kaupunki, että useimmiten keskustassa edelleen kävelen sen sijaan, että vaivautuisin hyppäämään spåraan. Suutarilasta on sen verran matkaa keskustaan, että nykyisin en hirveän usein aja sinne pyörälläkään - joka olisi siellä vielä pelkkiä jalkojakin parempi.

Kävelemisessä on oikeastaan vain muutama huono puoli. Ensiksi: pyöräilykauden aikana se tuntuu hitaalta tavalta liikkua. Toiseksi: asfaltilla liikkuminen on metsäpolkuun verrattuna ikävää ja jalkoihin käyvää (Mutta tuohan ei oikeastaan ollutkaan kävelemisen, vaan kadun huono puoli). Kolmanneksi kävellessä ja pyöräillessä on huono omatunto siitä, että heikentää joukkoliikenteen kannattavuutta.

Jalta alle sitten vain ja kävelemään.

Kolmen osterin aarre

2008-10-05T11:27:00.000-07:00

Tein innovaation. Kehitin uuden kiinalaistyyppisen ruokalajin. Annoin sille nimeksi "kolmen osterin aarre".

Ruokalaji sai alkunsa siitä, kun löysin lähiluonnostani pienen ämpärillisen osterivinokkaita. Oikeastaan en varsinaisesti löytänyt, vaan kävin kokemassa kannon, jossa entuudestaan tiedän vinokasta kasvavan. Villit osterivinokkaat kasvavat laholla jalopuulla ja ovat vielä maukkaampia kuin viljellyt. Harmittavan usein yöpakkaset vievät ne, sillä niiden sato on myöhäinen.

Tuoreeltaan valmistin pienen vinokasmuhennoksen, jonka tarjosin paistetun kuhan kanssa. Tämä sieni sopii erinomaisesti kalan seuraksi. Jäin miettimään, mitä tekisin seuraavaksi, ja silloin välähti.

KOLMEN OSTERIN AARRE

Tuoretta osterivinokasta suikaleina
Naudan luomupaistia ohuina suikaleina
Pieni purjo
Sentin viipale tuoretta inkivääriä suikaleiksi leikattuna
Valkosipulinkynsi tai kaksi, ohuina viipaleina
Purkillinen säilöttyjä ostereita
Kananmuna
Vehnäjauhoja
Riisiviiniä (tai sherryä)
Rkl rypsiöljyä
Lisäksi reilusti (3 dl) rypsiöljyä uppopaistamiseen

Kastike:
Osterikastiketta
Soijakastiketta
Puoli tl seesamiöljyä
Riisiviiniä

Valmistan tempurataikinan lisäämällä vatkattuun munaan tilkan riisiviiniä ja sopivasti vehnäjauhoja. valutan osterit hyvin.

Paistan kuumassa wokissa purjoviikaleet, inkiväärin ja valkosipulin, kunnen suikaleet alkavat ruskistua. Lisään vinokkaat ja paistan, kunnes ne kuulostavat kypsiltä. Lopuksi lisään paistisuikaleet, ja kun ne ovat ruskistuneet, kaadan päälle osterikastikkeen. Nostan ruoan liedeltä.

Dippaan osterit tempurataikinaan ja uppopaistan sitten kuumassa öljyssä sillä aikaa kun liha-sienikastike hautuu kypsäksi.

Tarjoan ruoan jasmiiniriisin ja vihreän teen kanssa.

Aikaa

2008-10-03T00:48:00.000-07:00

Mistä työssä käyvä perheellinen kunnallisvaaliehdokas saisi lisää aikaa?

Vihreä visuaalinen ilme - entä sininen?

2008-09-29T05:21:00.000-07:00

Olen käyttänyt erinäisiä tunteja vaalimainosten tekemiseen. Vihreän liiton visuaalinen ilme on siinä puuhassa tullut tutuksi. Pidän siitä! Minusta on hauska tehdä mainoksia, jotka saavat puolueen (ja siinä sivussa minutkin) näyttämään nuorekkaalta, valoisalta ja iloiselta.

Sitten astun helsinkiläiseen bussiin. Tai espoolaiseen, sama se. Muistelen haikeana aikaa, jolloin Helsingissä ajoivat siniset bussit. Haagan suunta oli tosin paremminkin valkoinen, kun sinne ajoivat STA:n bussit, ja koillista hallitsi Liikenne Oy:n punaväri. Joka tapauksessa busseilla oli yhtenäinen ilme. Espooseen taisi mennä vihreitä busseja, Vantaasta en muista koska en sen suunnan busseja tainnut tarvita.

Kilpailutuksen myötä olemme saaneet koko joukon uusia liikennöitsijöitä. Kilpailutilanne on yllyttänyt firmat tekemään alihinnoiteltuja tarjouksia. Lopputuloksena Helsingissä ajelee ties minkä näköistä ja kuntoista kalustoa. Mistään en voi tietää, saapuuko pysäkille uutuuttaan kiiltävä Helsingin bussiliikenteen sininen bussi, jättiläiskokoinen suklaapatukka vai muutamia kertoja omistajaa vaihtanut bussinrämä, jollaisen olettaisi kohtaavansa Tiranan lähiöissä muttei Helsingissä.

Harras toiveeni on, että seuraaviin YTV:n bussiliikenteen kilpailutuskierroksiin saataisiin vaatimus bussien yhtenäisestä ulkonäöstä. Kohtuullisen hyvä kuntokin olisi ihan jees. Kun kaukoliikenteen linja-autot on joitain poikkeuksia lukuunottamatta saatu yhtenäisen Express-värityksen alle, niin miksei pääkaupungin busseja? Kun Lontoossa tai Tukholmassa bussit tunnistaa värityksestä jo kaukaa, niin miksei Helsingissä? Tahdon siniset bussit takaisin.

Taidan tietää taas yhden asian, josta voin aukoa päätäni sitten, kun istun valtuustossa ;-)

2008-09-26T10:31:00.000-07:00

Helsingin Sanomat kertoo Nuuksion kansallispuiston ruuhkautuvan (Verkko-HS 26.9.) Haukkalammentiellä on vilkkaimpina lauantaipäivinä jopa 1,5 kilometrin jono autoja, jotka on pysäköity tien varrelle, pysäköintikiellosta huolimatta.

Nuuksioon pääsee bussilla sekä Siikajärven suunnasta että Nuuksionpään-Kattilan puolelta. Autottomana tunnen varsin hyvin nämä reitit, joita olen käyttänyt myös lasten kanssa liikkuessani kesät talvet. Kattilaan ei tosin kulje busseja kuin kesäkaudella, ja silloin on 85:n reitiltä todella pitkä ja tylsä maantiepatikointi Haukkalammelle.

Silti olen sitä mieltä, että joukkoliikenne on Nuuksiota suunniteltaessa unohdettu. Joka suunnassa bussi pudottaa matkustajansa jokseenkin viitoittamattomaan maastoon. Kunnollisen opastuksen äärelle päästäkseen on joko patikoitava ne pari tylsää kilometriä - tai hurautettava omalla autolla suoraan parkkipaikalle.

Kun lähes joka taloudessa on auto, niin kumpi vaihtoehto on houkuttelevampi?

Mikä ratkaisuksi?

Siikajärvelle rakennettiin pari vuotta sitten uutta pysäköintitilaa (bussin päätepysäkin tuntumaan!!). Samalla vaivalla olisi voitu pystyttää sen päätepysäkin viereen kunnon opastaulut ja vaikka kelvollinen levähdyskatos tulisijoineen päivineen. Kenties vielä parempi paikka "suurten massojen" opastuskeskukselle olisi Siikaranta-opistolla, jonne myös pääsee bussilla. Kenties kansallispuiston hallitus voisi tehdä yhteistyötä opiston kanssa? Luulisi opiston kahvilan hyötyvän myös retkeilijöistä.

Itäisemmästä Helsingistä katsoen Nuuksio on kohtuuttoman kaukana, etenkin niin kauan kun Kehä III:lla ei kulje nopeaa jokerilinjaa. Ratkaisun toinen osa on ilman muuta kunnollisen bussiliikenteen järjestäminen Sipoonkorven reunalle idässä. Silloin "oikeaan" metsään kaipaavien vaelluspainetta saataisiin ohjatuksi myös itään Nuuksiota rasittamasta. Kun Helsinki nyt laajenee siihen suuntaan ja kun Kaakkois-Helsinki saadaan Helsingin sisäisen liikenteen piiriin, olisi suorastaan tyhmää jättää vetämättä bussilinjaa sinne. Sen bussin päätepysäkille saisi sitten saman tien hyvän opastuskeskuksen, juuri sellaisen joka Nuuksiosta yhä puuttuu.

Ja sitten lappuliisat sakottamaan. On sinne Sipoonkorpeenkin nimittäin sen verran matkaa, että se houkuttelee omalla autolla retkeilijät parkkeeraamaan - laittomastikin.

P.S. Ruuhkaisimpanakin aikana Nuuksiosta löytyy aina sellaisiakin kolkkia, joissa ei ihmistä näy. Älä kuitenkaan luule, että paljastaisin salaiset hiljaisuuden laaksoni!

Happiness is a warm gun?

2008-09-25T11:47:00.000-07:00

Armeijassa pidin ampumisesta.

Kirjurina, toimistorottana en tosin juurikaan ollut tekemisissä aseiden kanssa. Muistan silti, miten hyvältä aseen mattamusta metalli tuntui kädessä. Teknisesti viimeistelty laite on funktionaalisen kaunis. Ampumisessa sinänsä liittyy aivan oma mielentilansa. Maalitauluun osuminen vaatii koko kehon ja mielen hallintaa ja tyyntä keskittymistä. Agressiivisen räiskimisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

En kuitenkaan suin surminkaan lähtisi harrastamaan ampumista, vaikka se kivaa olisikin. Tuliaseilla on vain yksi varsinainen tarkoitus: tappaminen. Rynnäkkökivääriä ja pistooliaseita yhdistää vielä se, että ne on suunniteltu nimenomaan ihmisen tappamiseen. Maalitaulutkin olivat Upinniemessä ihmisen ylävartalon muotoiset, napakymppi taisi olla keskellä rintaa.

Olen vakaasti sitä mieltä, että siviili ei tee ampuma-aseilla mitään. Metsästys on siinä rajoilla, mutta muuten on sitä parempi, mitä vähemmän maailmassa ja Suomessa lojuu tuliaseita. Ainut ase, jolla kukaan ei vahingossakaan ammu ketään, on sellainen jota ei ole olemassa.

Helsingissä ei muuten taida olla metsästyksellekään laillisia paikkoja.

Ei taas

2008-09-23T03:27:00.000-07:00

Vasta muutama kuukausi sitten kirjoitin Jokelan murhenäytelmästä. Tänään tuntui isku sydänalassa: ei kai, ei taas!

Toistan hiukan muokattuna sen, mitä Jokelasta kirjoitin.

Kauhajoen palvelualojen oppilaitos on mitä tavallisin opiskelutehdas. Miksi juuri siellä toistui murhenäytelmä, jollaisen muistamme Jokelasta?

Ehkei kannata viedä tätä ajatusta pidemmälle. Jokelan tapahtumien jälkeen julkisuudessa pohdittiin, että koulujen turvallisuutta täytyy vakavasti tarkastella. Ehkä niinkin. Haluan silti uskoa, että niin Jokelan kuin Kauhajoenkin murhenäytelmät ovat sittenkin yksittäistapauksia, joilla ei ole sen selvempiä liittymäkohtia yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen kuin taannoisella Myyrmannin pommilla. Ei se tosin tee tragediaa yhtään vähemmän järkyttäväksi. Uhrien elämää tai terveyttä ei saa takaisin.

Silti: ei vain kouluissa, vaan kaikkialla julkisissa palveluissa - terveysasemilla, sosiaalivirastoissa - työntekijät kokevat välillistä ja välitöntä uhkaa enemmän kuin ennen. Jollakin tavalla meidän pohjoinen viattomuutemme on tahriintunut.

Viimeinen asia, minkä haluan meidän nyt tekevän, on se, että alamme turvallisuuden nimissä tehdä koulusta itsellemme vankilaa. Suomalaisessa koulussa tulee ovien yhä olla auki. Raaistuvassa maailmassa meidän vahvin aseemme on hallittu sinisilmäisyys.

Opetus ja laatu III, eli muutama sana projektiyhteiskunnasta

2008-09-21T12:48:00.000-07:00

Laatu on ennustettavuutta.

Me koulussa työskentelevät huomaamme usein elävämme projektiyhteiskunnassa. Uusia asioita tuodaan sisään ja vanhoja kehitetään hankkeina ja projekteina. Linjavastaavien sijalla on kehittämisrehtoreita ja projektipäälliköitä. Tiedän, koska olen sellaisellakin nimikkeellä työskennellyt.

Projekteilla on se ominaisuus, että ne alkavat mutteivät koskaan oikein kunnolla pääty. Vanhaa sanontaa mukaellen: vanhat projektit eivät kuole, ne vain kuluvat pois.

Projekteilla on toinenkin ominaisuus. Niitä putkahtelee työpaikoille toisistaan riippumatta. Se johtuu siitä, että jokaisella hankkeella on oma hallintonsa. Koska keskushallinto ei ehdi seurata hankkeita, ei keskitettyä koordinaatiota ole.

Tästähän sitten seuraa kouluyhteisön kuormittuminen. Vai mitä pitäisi sanoa omasta opetusympäristöstäni: Vastikään saimme kouluun kasan älytauluja. Niiden tekniseen käyttöön on tarjottu pikakoulutusta, mutta "Marttojen" vaikutukset pedagogisiin ratkaisuihin ovat edelleeen haussa. Tänä syksynä siirryimme sitten 75 minuutin oppitunteihin. Opettelemme nyt sitten sitäkin. Toistaiseksi olemme saaneet selville , että jotkut hyötyvät ja jotkut kärsivät. Ei varsinaisen yllättävää. Tämän lisäksi opettelemme tietokoneillamme käyttämään uutta versiota Internet-oppimisympäristöstämme (komea nimitys sekavalle kokoelmalle pedagogisesti vaatimattomia opetusohjelmia ja surkeaa sähköpostisovellusta).

Kun tähän lisätään se, että jokaisella luokalla on vähintään yksi "erityisoppilas", joka on liki olemattomalla lisäresurssilla integroitu yleisopetukseen, on keitos valmis. Kunnes jostain takavasemmalta pölähtää käsiin uusi projekti.

Hankkeet ovat hyviä. Hankkeet ovat kivoja. Hankkeiden avulla löydetään uusia näkökulmia oppimiseen ja opetustyöhön. Ongelmana on vain se, että meille kaatuu niitä syliin liikaa yhtaikaa. Eniten työtä vaaativat hankkeeemme ovat kaiken lisäksi nyt sellaisia, joita me emme ole tilanneet emmekä halunneet ja joiden vaikutukset peruskoululaistemme oppimiseen ovat todennäköisesti negatiivisia.

Opeus ja laatu II

2008-09-18T08:46:00.000-07:00

Laatu on teollisuuden vaihetyöstä lainattu terni, jota 1990-luvulla alettiin käyttää aika lailla estoitta myös julkisten palvelujen yhteydessä. Oikeastaan se liittyy tulosjohtamiseen. Jotta työn tulos voidaan arvioida, on määriteltävä sen laatu. Aineellisen tuotteen kuten vaikkapa äidinmaidonvastikkeen laatustandardi on helppo määrittää: kunkin valmistusaineen pitoisuuden on oltava tiettyjen rajojen sisällä, eikä ylimääräisten aineiden pitoisuus saa ylittää säädettyä määrää. Lisäksi voidaan määritellä ohjearvot tuotteen sakeudelle ja värille. Suurin piirtein noin ajattelisin. Vastiketuotannolle asetetaan sitten lisäksi määrällisiä vaatimuksia. Tulos tarkoittaa sitten sitä, kuinka paljon rahaa firmalle jää käteen vastikkeen valmistuksesta.

Opetus on paljon monimutkaisempaa, eikä suurimpaan osaan sen vuorovaikutuksesta voi mitenkään soveltaa laatuajattelua. Parhaiten laatuajattelu istuu sen miettimiseen, miten opetuksen tukitoiminnot on järestetty.

Opettaja käyttää nykyään ison osan päivästään erilaisten tietokoneohjelmien parissa. On oppimisympäristöä, hallinto-ohjelmaa, poissaolojen seurantaa, materiaalin hankintaa, puhumattakaan tavallisista toimisto-ohjelmista.

Japanissa kehitetyn, jo vanhan 5S-laatumallin yksi idea on järjestää työkalut sen mukaan, miten usein työläinen niitä tarvitsee. Jatkuvasti tarvittavat vimpaimet ovat hänen edessään työtasolla. Useita kertoja päivässä tarvittavat erikoisvälineet ovat hänen takanaan, mutta välittömästi saatavilla. Jos työkalua tarvitaan harvemmin, sen paikka on varastossa, mistä se tilataan tai noudetaan tarvittaessa.

Olen ajatellut, että tätä voisi luovasti soveltaa myös opettajan tarvitsemiin tietokonesovelluksiin. Opettajan on osattava käyttää sujuvasti niitä ohjelmia, joita hän käyttää jatkuvasti, kuten opimisympäristö- ja poissaolojen seurantaohjelmia. Varsinaiseen oppilaitoshallinto-ohjelmistoon hänellä on asiaa jo sen verran harvemmin, että on kohtuullista odottaa hänen saavan sen käyttöön apua sitä tarvitessaan. Kaikkein harvimmin tarvittavat sovellukset kuten hankintaohjelmat onkin sitten viisainta jättää suosiolla kanslian vastuulle.

En ole tällaista ajattelua vielä huomannut sovellettavan. Päin vastoin kaikki uudet ohjelmistot kaadetaan opetajan niskaan korkeintaan ohimennen perehdyttäen. Kun opettaja sitten tumpeloi, joudutaan usein koko homma aloittamaan alusta - tai tekemään lopulta kuitenkin kansliatyönä. Sähellykseen menee aikaa ja kaikki turhautuvat.

Aidosti hyödyllinen tietotekniikan käyttö auttaa opettajaa ja edistää koulusssa tapahtuvaa oppimista. Huonot (laaduttomat!) viritelmät kampittavat koulun perustehtävää.

Toteaa Hannu, joka muistaa toimineensa vastanneensa hallinto-ohjelmiston hankinnasta Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa ja arvioineensa vastaavia projekteja myös muilla mantereilla.

Lautamiehetkö ongelma?

2008-09-17T11:26:00.000-07:00

Käräjäoikeuksien lautamiehiä aiotaan vähentää. Tarkoitus on, että vuodenvaihteen jälkeen lautamiehet osallistuisivat vain "kaikkein vakavimpien" rikosten käsittelyyn.

Lautamiehetkö nyt sitten ovat tuomioistuinten suurin ongelma, kun heistä pitää "pikkujutuissa" päästä eroon? Oman lautamieskokemukseni mukaan kaikkein isoin hintalappu tulee sille, että asianosaisia ei saada haastetuksi tai että he eivät muuten vain jaksa saapua istuntoon. Kun konnia tai avaintodistajia ei saada paikalle, istuu salissa pitkä rivi kalliita lakimiehiä ja maallikoita tyhjän panttina. Eikä tälle touhulle luultavasti edes oikein mahda mitään, oikeusvaltiossa kun ollaan, missä ihmisiä ei noin vain voi pitää putkassa.

Olen joskus ollut myös näkevinäni, että poliisin ja syyttäjän panokset jutun valmistelussa ovat olleet hiukan löysiä, vai miten sen nyt sanoisi. En ole kuitenkaan nähnyt hirveästi kirjoitettavan syyttäjälaitoksen kehittämistarpeista.

Minuun ei oikein iske se ajatus, että lautamiehet pitäisi säästää joihinkin esiharkinnan mukaan "vakaviin" juttuihin. Päällimmäiseksi ajattelen, että jokainen käräjille asti mennyt juttu on kaikille osapuolille hirmuisen vakava asia. Suurin osa kansalaisista on oikeussalissa korkeintaan kerran elämässään.Vaikka käsiteltävänä olisi vain juttu, jossa mies yritti näpistää kaljapullon muttei onnistunut, koska se putosi ja meni rikki (todellien esimerkki), niin minusta on tärkeää, että hänenkin rötöksensä otetaan vakavasti. Tai niin kuin sekin juttu, jossa humalikot yrittivät varastaa mopon. Kolmannellako kerralla se saatiin tuomituksi, kun kaikki vihdoin saatiin saliin - avaintodistaja ulkomailta asti, ja kustannukset sen mukaan. Minusta on upaa, että oikeusvaltiossa sekin juttu käsiteltiin viimeisen päälle.

Lautamiesten on tarkoitus edustaa eri väestöryhmiä tasapuolisesti. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se tosiasia, että nimenomaan isojen juttujen kohdalla tämä ei toimi. Juuri nuo vakavat jutut ovat useimmiten monipäiväisiä istuntoja, eikä suinkaan niin, että juttua istuttaisiin peräkkäisinä päivinä. Palkkatyöstä on hyvin vaikea ottaa vapaata kahdeksi tai kolmeksi päiväksi viikossa muutaman viikon ajan. Niinpä otaksun näihin pitkiin juttuihin valikoituvan lähinnä eläkeläisiä. Ajatellaanpa nyt vaikka jotain isoa graffitijuttua, johon liittyisi sekä massiivista omaisuuden turmelemista että kenties rumaa väkivaltaa. Voisi olettaa, että kolmekymppisten lautamiesten harkinta kulkee hiukan eri ratoja kuin kuusikymppisten. Tällä eläkeläispainotuksella voi siis olettaa olevan vaikutusta jopa tuomioihin.

Kun lautamiesten juttuja vähennetään, jäljelle jää nimenomaan vaativia juttuja, joissa lautamiehet eivät enää edustakaan koko kansaa niin kuin oli tarkoitus.

Kehillä autoillaan

2008-09-15T23:59:00.000-07:00

Pääkaupunkiseudun reuna-alueilla autoillaan nelinkertaisesti muihin kaupunkiseutuin verrattuna (HS 16.9.)

Helsingin reuna- alueella asuvana ymmärrän varsin hyvin, mistä on kysymys. Pääkaupunkiseudun palvelut ovat hajautuneet Helsingin keskustan lisäksi useisiin paikallisiin keskuksiin, jotka tosin ovat ikävän kauppakeskuspainotteisia. Joukkoliikenteen suunnittelu kuitenkin lähtee siitä, että kaikki haluavat asioida keskustassa. Paitsi että toimivia poikittais- tai ristikkäisyhteyksiä ei ole, seututariffi nousee muuriksi esimerkiksi Malminkartanon ja Myyrmäen tai Suutarilan ja Tikkurilan välille.

Niin kauan kuin joukkoliikenteen käyttö on hankalaa, hidasta ja kallista (verrattuna kaupunkien sisäisiin hintoihin), ihmiset toimivat rationaalisesti ja ajavat autolla. Parkkitilaa riittää, siitä kauppakeskuskset ovat kyllä huolehtineet.

Nykyisen seutuliikenteen lipunhinnat olisi nopeasti saatava pudotetuksi sisäisten hintojen tasolle. Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten alueeella voitaisiin aivan hyvin kulkea yksillä ja samoilla lipunhinnoilla.Toiseksi liikennejärjestelmä pitää päivittää vastaamaan todellista kaupunkirakennetta. Jokeribussin suosio osoittaa, että poikittaisliikenteelle on kysyntää, kunhan se saadaan kulkemaan järkevästi. Kolmoskehän tasolle on myös saatava kunnon yhteydet - mieluiten raideyhteyksinä, käytännössä pikaraitiotienä Kivenlahdesta Vuosaareen.

Ihan metsässä

2008-09-15T12:28:00.000-07:00

Terveisiä metsästä. Vaikka vankasti työssä käyvään väestönosaan kuulunkin, ja kaiken lisäksi vakinaisessa kunnan virassa, niin tänään maanantaina pääsin viettämään päivän Nuuksiossa.

En aio kertoa missä, koska olen suomalainen ja niin ollen varjelen marja-ja sieniapajiani. Kerron kuitenkin, ähäkutti, että parin pysähdyksen aikana poimin neljä litraa erinomaisia puolukoita. Niiden pysähdysten välillä keräsin korini täyteen vasta maasta nousseita kehnäsieniä, joiden seuraksi raavin sammalikosta muutaman herkkutatin, suppilovahveroita, vaaleita orakkaita ja (nam) mustavahakkaita.

Viihdyn metsässä. Pääkaupunkiseudulla edes Nuuksio ei ole täysin suojassa teknomelulta, mutta pienemmissäkin metsissä puut ihmeen tavalla suodattavat moottoriteiden ja muiden melunlevittimien äänet pois niin, että ainakin hetkittäin pääsee kuuntelemaan hiljaisuutta.

Urbaanin hälyn jälkeen on aina yhtä hämmästyttävää huomata, millaista meteliä korviin kantautuu omasta suusta, joka purekelee voileipää. Vasta kun on päättänyt evästaukonsa, voi herkistää aistinsa kuuntelemaan lammen vastarannalta kuuluvaa tiaisparven piiskutusta.

Sekä Nuuksio, Sipoonkorpi, Haltiavuori että mitättömämmätkin lähimetsät ovat tärkeitä muun muassa siksi, että ne ovat hiljaisia. Mitä kiireisempää ja aktiivisempaa elämää ihminen elää, sitä tärkeämpää on, että hänellä on halutessaan pääsy hiljaisuuden vyöhykkeelle. Mieluummin niin, ettei hänen sinne mennessään tarvitse autoillaan lisätä yleistä melutaakkaa.

Malmin lentokentästä

2008-09-14T09:23:00.000-07:00

Ajelimme tänään malmin lentokentän ympäri Koillis-Helsingin Vihreiden järjestämällä retkellä, jonka vetäjäksi ja luonto-oppaaksi olin suostunut. Sää oli syyskuiseksi varsin kolea, minkä vuoksi luontohavainnot jäivät vähäisiksi. Sen saatoimme kuitenkin todeta, että lentokentän ympäri kulkeva lenkkipolku on maineensa veroisesti miellyttävä.

Malmin lentokenttä on etenkin linnustolle ympäristö, jollaisia ei metropolialueella ole liikaa. Kenttää ympäröivä aita pitää kulkijat loitolla ja takaa pesimärauhan pensaikoissa asustaville satakielille ynnä muille laulajille. Kesäöiden virtuoosit ovat jo etelässä, mutta kentän avoimet nurmet ovat vielä syyskuussakin tärkeä levähdys- ja ruokailupaikka monille muuttolinnuille. Tänään nurmikoilta lennähteli ilmaan kottarais- ja töyhtöhyyppäparvia, heinäkurppakin kuului nähdyn.

Mikä on Malmin lentokentän tulevaisuus? Sekä ilmailuharrastajat että yllättävän moni lähiseudun asukaskin haluaisi kentän säilyvän ilmailukäytössä. Siihen vaihtoehtoon en oikein jaksa uskoa, kun rahoitusta ei taida pidemmän päälle riittää. Vihreänä mietin myös, haluanko loppujen lopuksi tukea harrastusta, joka kuluttaa kerosiinia ja tuottaa sekä hiilidioksidipäästöjä että melua.

Viisainta on lähteä siitä, että kaupungin päätösten mukaisesti ilmailutoiminta kentällä loppuu ja se otetaan asuinrakennuskohteeksi. Tärkeämpää kuin kentän kohtalosta keskusteleminen onkin sen pohtiminen, miten alueelle rakennetaan - ja mitä jätetään rakentamatta.

Malmin kenttä on osa suomalaisen ilmailun historiaa. Terminaalirakennus varmasti säilyy, ja sen ympäristössä kannattaa säilyttää muitakin muistoja lentoliikenteestä. Mikä on kiitoratoja ympäröivien nurmien ja kenttäaluetta kiertävien pensaikkojen kohtalo?

Mielestäni rakentaminen kannattaisi keskittää sinne, missä jo nyt on rakennuksia. Jos alueen eteläosa rakennetaan tiiviisti ja tehokkaasti, meillä on varaa jättää pohjoisen aukeat maisevat jäljelle. Koillis-Helsingissä ei ole liikaa yhtenäisiä viheralueita. Malmin kentästä voitaisiin tehdä sellainenkin.

Nurmijärveläispolitiikkaa

2008-09-07T03:51:00.000-07:00

Matti Vanhanen markkinoi taas "puutarhakaupunkiaan". Hesarin näyttävästi esille panemassa jutussa olisi monta kohtaa, joita tekisi mieli kommentoida.

Motivaatiota laskee se vahva tunne, että "pääministeri" esiintyy itse asiassa nurmijärveläisenä kunnallisvaaliehdokkaana. Miksi muuten koko tämä hössötys omakotiasumisen ihanuudesta ja sähköautoista, joila se pelastetaan, ellei kyse olisi kunnallisvaaliehdokkaan tarpeesta turvata selusta omassa kotikylässään? Agraari-Nurmijärvellä tärkeintä oli varmistaa suurten maitokarjatilojen tuki. Nyt niiden tilalle ovat tulleet omakotiasukkaat. Tietyllä tavalla surullista on, että pääministerin arvovaltaan nojaava poliitikko nostaa valtakunnalliseksi ihanteeksi asumistavan, jota itse pitää hyvänä ja oikeana. Iso omakotitalo Nurmijärvellä kaukana kaikesta. Liikkumiseen kylällä - ja sieltä pois, koska kylän palvelut on jo keskitetty muualle - nämä mattivanhaset tarvitsevat vähintään kaksi perheautoa, joista toinen on helsingin parkkiruuduista ulos pullisteleva citymaasturi.

Sitten tämä läpinäkyvistä läpinäkyvin siltarumpupoliitikko vielä kehtaa esitellä himmelimalliaan ekologisena. Toivottavasti kyse on aidosta opportunismista, sillä se vasta pelottavaa olisi, jos iso mies itse uskoisi juttunsa.

On Vanhasen mallissa jotain fiksuakin mukana. Jos todella haemme kaupunkirakennetta, jossa liikenne on vähennetty minimiin, niin se edellyttää lähellä olevia palveluja. Jos ei tarvitse lähteä Helsingin keskustaan eikä Keskustan Ideaparkeihin, vaan peruspalvelut ovat lähellä, niin liikenteen tarve on minimoitu.

Minun haaveissani on kuitenkin kaupunki, jossa kaupat, posti ja päiväkoti ovat kävelymatkan päässä. Kaikille. Kunnallisvaaliehdokas Vanhanen mainitsee erityisesti, että isommat hankinnat tehdään autolla marketista kerran viikossa. Mutta entä jos autoa ei ole? Entä jos perheellä tai yksinäisellä asujalla ei ole varaa tai halua auton hankintaan?

Vanhasen himmelimallia parempana pidän edelleen kärrynpyörämallia, jossa tehokas ja nopea joukkoliikenne kuljettaa sekä keskustaan että kehiä myöten ja jossa palvelut ovat jakautuneet tasaisesti joukkoliikenneväylien solmukohtiin.

Kolmosjokeri, NYT!

2008-08-31T11:26:00.001-07:00

YTV:n hallitus on vahvistanut Vantaan linjastosuunnitelman, joka sisältää Kehäradan rakentamisen Vantaankoskelta Tikkurilaan (HS 30.8.). Tämän pääuutisen ohessa suunnittelupäällikkö Outi Janhunen vilauttaa myös mielenkiintoista jokeria: kolmoskehää myötäilemään kuuluu kaavaillun uutta jokerilinjaa. Ajatus on erinomainen, ja olen haaveillut ”kolmosjokerista” monasti työmatkoillani Koillis-Helsingistä Espoon länsilaidalle.

Onko kolmosjokeri kuitenkaan oikeasti toteutumassa? Kun puhutaan ”kaavailuista” ja siitä, että pikaraitiotie ”saattaa olla” ajankohtainen ”kauempana tulevaisuudessa”, niin epäilyt heräävät. Suorastaan kauhea on se ajatus, että Kehä III:n bussilinjat suunnitelmien mukaan katoavat, mutta jokeriyhteys jää rakentamatta. Minun mielestäni kolmosjokerin suunnitteleminen pitäisi aloittaa heti, ja alusta pitäen mieluummin pikaraitiotienä. Väliaikainen bussijokeri jää liian helposti pysyväksi ratkaisuksi, joka myös liian helposti jää Kehä III:n lisääntyvän muun autoliikenteen jalkoihin – tai sitten kiemurtelee rinnakkaisteitä niin, että nopean poikittaisyhteyden idea katoaa.

Pääkaupunkiseudun liikenne perustuu yhä auringonsädemalliin, jossa kaikki tiet vievät keskustaan ja jossa reunalta toiselle pääsee joukkoliikenteellä parhaiten keskustan kautta. Cityhelsinkiläisiltä päättäjiltä tuntuu jääneen huomaamatta, että seudun kehitys on osittain suunnittelusta riippumatta kulkenut toiseen suuntaan. Kehäteiden tuntumaan on syntynyt paitsi asuinalueita, myös työpaikkoja ja liikekeskuksia. Leppävaara, Lommila, Varisto, Myyrmäki, Kartanonkoski tai Tikkurila ovat monille helsinkiläisillekin jo luontevampia asiointipaikkoja kuin keskusta. Yhä useampi sekä asuu että käy työssä tässä kehäinvälisessä Helsingissä.

Joukkoliikenteen pakottaminen kiertämään keskustan tai Pasilan kautta on järjetöntä, jos suorakin väylä on olemassa. Kaiken lisäksi se johtaa sekä keskustan että kehäteiden ruuhkautumiseen: keskustassa on tungosta turhan kauttakulkuliikenteen vuoksi, ja kehät tukkeutuvat, koska houkutus oman auton käyttöön on suuri.

Joukkoliikenteen auringonsädemallista tulisi ripeästi siirtyä kärrynpyörämalliin, jossa tehokas, raideliikenteeseen perustuva liikenne toimii paitsi myös itä-länsisuunnassa. Jokerilinja 550:n suosio osoittaa, että liikenteelle on jo nyt kysyntää.

Oma unelmalinjaukseni kolmosjokerille – joka siis olisi pikaraitiotie – kulkisi ensin Kivenlahdesta Kauklahden asemalle, sieltä Kehä III:n vartta seuraten Tikkurilaan ja edelleen Mellunmäkeen ja Vuosaareen. Ripeällä toimeenpanolla linja saataisiin ainakin osaksi toimimaan samaan aikaan Kehäradan valmistumisen kanssa.

Jos vielä saisimme yhtenäisen pääkaupunkiseudun todellisuutta vastaavan julkisen liikenteen tasatariffin, niin meidän kehästadilaisten elämä alkaisi asettua jollakin lailla yhdenvertaiseksi cityhelsinkiläisten kanssa.

Pyörätiet ja pyöräilijän vapaus

2008-08-27T06:23:00.000-07:00

Helsingin Vihreiden yleiskokous venähti eilen sen verran pitkään, että ilta ehti jo käydä pimeäksi. Onneksi olin sentään sen verran aamulla ymmärtänyt, että olin ottanut ajovalon mukaan. Pimeässä on minusta oikeastaan hauska ajaa. Silloin saa vauhdin hurman paljjon pienemmällä nopeudella kuin päivällä, kun näkökenttä kapenee ja maisemasta vilistää jalkojen alta vain pieni kaistale kerrallaan.

Ajoimme Eskon kanssa kahdestaan toisiamme kirittäen Hakaniemestä Koillis-Helsinkiä kohti. Vertailimme samalla ajokokemuksiamme. (Pyöräillessä jutteleminen on sinänsä vähän ongelmallista, koska siinä joutuu ajamaan rinnakkain, ja se ei aina käy päinsä. Siksi keskustelumme oli ajoittain vähän pätkittäistä.)

Totesimme samaa kuin Ode Soininvaara pyöräilyblogissaan, että pyörätiet hidastavat usein menoa lähes kohtuuttomasti. Muistelin 1970-lukua, jolloin pyöräteitä oli paljon vähemmän kuin nykyään. Silloin ajoin Helsingissä paljon ajoradalla, keskellä kaistaa ja autojen vauhtia. Kerran ajoin auton peräänkin, mutta älkää kertoko sitä äidille... Kun pyöräteitä sitten tuli, meno muuttui turvallisemmaksi, mutta myös hitaammaksi.

Olen yhä vakaammin sitä mieltä, että pyöräilijänkin täytyy noudattaa liikennesääntöjä. Liikenteessä joustavuus tarkoittaa usein ennustamattomuutta, joka edelleen tarkoittaa yllättäviä liikkeitä ja ennen pitkää onnettomuuksia. Eskon kanssa olimme kuitenkin samaa mieltä siitä, että meidän nopeiden pyöräilijöiden paikka olisi usein ajoradalla mieluummin kuin pyöräteillä, missä hitaampi liikenne haittaa meitä ja me sitä.

Puolivakavissani esitän mullistavaa uudistusta: entäpä jos polkupyöränsä voisi halutessaan rekisteröidä mopoksi? Silloin mopokilpien kanssa voisi ihan luvallisesti ajaa ajoradalla. Vilkkaampien ja vaarallisempien väylien rinnalla on jo nyt mopokyltein varustetut pyörätiet, joten siellä voisi sitten mopopyöräilijäkin turvallisesti kiitää.

Parasta polkupyörän mopokilvissä tietysti olisi se, että ne voisi halutessaan ruuvata irti ja ryhtyä tavalliseksi pyöräilijäksi ;-)

Sarasvuon pottuduunit

2008-08-24T08:42:00.000-07:00

Valtakunnanajattelija jari Sarasvuo Helsingin Sanomien talousliitteessä sunnuntaina 24.8:

"Työnantajana arvostan myös sitä, että menee rehelliseen, pienipalkkaiseen ja pottumaiseen duuniin. Jos siivoat puoli vuotta sairaalaa, saat kokemuksen, jota arvostat myös itse. Se lisää sitä paitsi käsittämättömän paljon lukumotivaatiota."

No joo. Koulu- ja opiskeluaikanani tein kesätöitä monenlaisissa duuneissa varastomiehenä, telakan kuljetusmiehenä ja sekatyömiehenä rakennuksilla. Olen Sarasvuon kanssa samaa mieltä, että nuo työt ovat tuoneet minulle kokemuksia, jotka ovat olleet arvokkaita myös varsinaisessa ammatissani opettajana. Opintojeni etenemisen kannalta olisin tosin voinut tehdä noina kesinä jotain fiksumpaakin.

Mutta se "no joo": duunariperheessä kasvaneena tuo "pottumainen" jotenkin särähtää korvaan. Jari hei, oletko tullut miettineeksi, että moni siivoaa sairaalaa ei vain puoli vuotta, vaan puoli ihmisikää? Suurin osa niistä kansalaisista, jotka siivoavat sairaalamme, lakaisevat katumme ja keittävät perunamme, tekevät työtään vailla vaihtoehtoa siirtyä johonkin "vähemmän pottumaiseen" kun kokemus on tullut saaduksi. Moni jopa viihtyy laitoshuoltajan työssään.

Toisaalta Sarasvuo kehuu duunariammatteja "rehellisiksi". Heti samassa lauseessa hän kuitenkin antaa ymmärtää, että nuo rehelliset työt ovat niin pottumaisia, että puoli vuotta riittää. Kumpaa mieltä hän opikeastaan on?

Niin kauan kuin me kouluja käyneet ja määrääviin asemiin päässeet nimittelemme työläisammatteja "pottumaisiksi" tai "paskaduuneiksi", on kai turha toivoa oleellista parannusta siivoojan tai vaihetyöntekijän työoloihin. Jos ruumiillinen työ ei yhtäkkiä olisikaan terveyttä nakertavaa, huonosti palkattua ja ihmisarvoa alentavaa, niin voi kauhistus, mistä meidän opiskeleva nuorisomme sitten hankkisi avartavat kokemuksensa?

Otetaanpa vielä kerran uusiksi nuo kokemukset duunariammateista. Kesäni raskaassa, likaisessa ja meluisassa työssä telakalla opettivat minut arvostamaan ruumiillista työtä. Muistan noilta ajoilta myös monta silloista työtoveria. Avartavaa oli nähdä ja oivaltaa, että yhteiskunnan ja elämän syvällinen ymmärtäminen - viisaudeksikin sitä kai voi sanoa - ei ole kiinni opillisesta sivistyksestä. Yhtä viisaita ja yhtä typeriä työtovereita minulla on ollut telakalla kuin sittemmin koulussa tai yliopistossa.

Toivottavasti Sarasvuo ei ihan oivalla, mitä hänestä ajatellaan pottumaisissa duuneissa. Jos nyt yleensä vaivaudutaan ajattelemaan.

Kalenteriruokaa!

2008-08-20T11:36:00.001-07:00

Suomessa on taatusti maailman paras kouluruoka. Saavutuksen arvoa hieman tosin himmentää se, että ilmaista kouluruokaa ei kovin monessa maassa tunneta - mutta vain vähän.

Kouluruoan perinteiden ansiota varmaankin on se, että meillä on myös erinomainen työpaikkalounasperinne. Työpaikkalounaan saa tuettuun hintaan, ja se on yleensä maukasta. Mikä parasta, työpaikkakuppiloista saa ravinto-opillisesti hyvää ruokaa - aivan kuten koululainenkin oppilasravintolastaan, jos vain täyttää lautasensa ohjeiden mukaan. Yläasteikäisistä kaikki eivät täytä, mutta se on oma juttunsa se.

Kun yhteiskunnan tai työnantajan järjestämä ruokailu on niinkin laajaa kuin se nyt on, se myös ohjaa ruokatottumuksiamme. Kun lounasruoan suolaisuutta on vähennetty, on kotiruokakin muuttunut vähäsuolaisemmaksi, ja niin edelleen. Oikeastaan juuri siksi pysähdyin tänään koulun gulassi- eikun kebabpatojen äärellä miettimään.

Miksi ihmeessä olemme ensimmäiset koulupäivät syöneet mauttomimmasta päästä riisiä, kun kotimainen peruna olisi nyt parhaimmillaan? Missä ovat avomaankurkut? Tai uuden sadon porkkanoista tehty raaste? En nyt edes vitsaile tuoreista marjoista tehdystä kiisselistä, sillä tiedän etteivät ruokarahat riitä jälkiruokaan. Sääli.

Laitosruoka on opettanut meidät tekemään kotiruokammekin aineksista, joita saa tasalaatuisina ympäri vuoden. Norjan lohta ja pussisalaattia. Ravintola-annokset eivät järkyttävistä hinnoistaan huolimatta ole sen kummempia. Kala on pakastettu jossakin Intian valtamerellä, ja ties minkä vuosikerran perunat on soseutettu ja pursotettu mitäänsanomattomaksi päkerrykseksi, joka varmuuden vuoksi tarjotaan purkista otetun punaviinikastikkeen maustamana.

Laitosruokakin voisi olla vuodenaikaruokaa. Kalenteriruokaa. Kesällä ja alkusyksystä syödään hyvää perunaa ja säästetään pastat kevätpuolelle, jolloin peruna alkaa jo herätä kevääseen ja maistua kitkerältä. Syksyllä tarjotaan lisukkeeksi tuoreita herneitä ja papuja. Kesällä jälkiruoka tehdään marjoista, syksyllä omenista ja keväällä raparperista. Kun kaikkea pitää olla saatavilla aina, joudutaan turvautumaaan pakasteisiin ja tuontiruokaan - yleensä tuoretta sesonkiruokaa mauttomampaan.

Samalla se ruoka voisi niin kotona, koulussa kuin työpaikallakin olla luomua ja lähiruokaa.

Opetus ja sen laatu I

2008-08-19T11:13:00.000-07:00

Monissa opettajainkokouksissa ja vanhenpainilloissa puhuttaneen taas tähän aikaan vuodesta opetuksen laadusta. Tai jos ei pitkästi puhuta, niin mainitaan kuitenkin. Mitä "laadulla" tarkoitetaan, ja kuinka moni puhuja todella ymmärtää mistä puhuu?

Sanalla "laatu" on suomen kielessä perin myönteinen kaiku. "Laadukas" opetus on varmasti hyvää, eikö niin?

Valitettavasti tässä kuitenkin yleensä sotketaan kaksi eri asiaa. Laadusta puhuminen on opetuksessa omaksuttu teollisuudesta, missä laadulla on oma täsmällinen, mutta hiukan arkikielelle vieras merkityksensä. Tuote on tasalaatuinen, jos sen ominaisuudet ovat aina luotettavasti suurin piirtein samanlaiset. Asiakas tietää silloin mitä saa. Nykyaikaisen teollisuuden uranuurtajiin kuuluneen Henry Fordin kerrotaan kolunneen romukauppoja tutkiakseen hajonneita T-mallin Fordeja. Mikä häntä kiinnosti? Ei suinkaan se, mitkä osat hajosivay ensimmäisenä, vaan se, mitkä osat jäivät ehjiksi. Tämän selville saatuaan hän määräsi oitis heikentämään niiden laatua. Miksi jonkin kampiakselin pitäisi suotta jäädä ehjäksi muuten romuksi ajettuun autoon?

Laatu siis tässä mielessä merkitsee ainoastaan ennustettavuutta. Vähän niin kuin IKEAn kirjahylly: ei sen kukaan kuvittele kestävän muuttamista ja uudelleen kokoamista, mutta ei se ole tarkoituskaan. Asiakas tietää jo ostaessaan, mitä saa.

Kouluun siirrettynä laatu voisi siis tarkoittaa samalla tavalla ennustettavuutta. Oppilas tietää suurin piirtein, mitä oppitunnilla tapahtuu. Huoltajan ei tarvitse miettiä, saako nuori koulussa kelvollista ruokaa tai reagoiko koulu oppilaan tupakointiin. Opettajan ei tarvitse joka tunnilla erikseen keskustella, pidetäänkö kännykät äänettöminä vai ei.

Voisiko laatu merkitä jotain muutakin?

Ekologista grillaamista?

2008-08-18T00:45:00.000-07:00

Grillaaminen on kesällä kivaa. Kuulun ehdottomasti puuhiilipuolueeseen ja vierastan kaasugrillejä. Sähkögrilliä olen jonkun kerran kokeillut, mutta ei niiden teho oikein tahdo riittää. Sitäpaitsi ajatus ydinvoimalla grillaamisesta ei viehätä, varsinkaan kun mausta jää puuttumaan se jokin.

Puuhiiliin vain liittyy ekologinen ongelma: ne tehdään puusta. Se puu pitää hakata jostakin. Yhtenäistyvässä ja halvan kuljetusenergian maailmasssa on yhä todennäköisempää, että marketista ostetut grillihiilet on valmistettu josssakin tropiikissa tai ainakin jossain, missä suhtautuminen metsäluontoon ei välttämättä ole niin vastuullista kuin meillä (no joo, onko se sitten Suomessakaan...).

Löysin grillihiilituotteen, josta sain myönteisiä viboja. Olen nyt kokeillut kookospähkinänkuoresta valmistettuja brikettejä. Ne ovat aika lailla vaikeampia saada syttymään kuin tavalliset hiilet, mutta palavat sitten kyllä tosi pitkään. Lisäksi ajattelen, että näitten kookosbrikettien valmistaminen tuottaa paljon hyvää paikan päällä.

Kookosviljelmillä Thaimaassa, Indonesiassa tai Sri Lankassa työskentelee paljon ihmisiä euron tai parin päiväpalkalla. Brikettien valmistaminen toisi paikallisille lisätyötä. Jos sen voisi vielä organisoida osuustoiminnallisesti, niin vautsi. Reilun kaupan grillibriketit?

Tyhjät kookospähkinänkuoret ovat kaiken lisäksi tällä haavaa iso terveysriski, sillä ne ovat yksi tärkeimmistä dengue-kuumetta levittävien hyttysten pesimäpaikoista. Nyt kuoret ovat hyödytöntä jätettä, joka heitetään maastoon, mutta briketttien valmistamista varten niitä todennäköisesti kannattaisi jopa kerätä kotitalouksistakin. Jos tällä tavoin todella saataisiin kuoret pois asutuksen liepeiltä, voisivat dengue-kuumetapaukset ihan oikeasti vähentyä.

Taidanpa siirtyä puutarhaan sytyttelemään brikettejä.

Kiskoja ja kärrynpyöriä

2008-08-15T11:37:00.000-07:00

Tein viikonloppuna turistimatkan Porvooseen. Turhaa polttoainettahan siinä tietysti paloi, kun ensin risteiltiin J.L. Runebergilla vesiteitse ja sitten palattiin rautateitse museolättähatun kyydissä. Kivaa kuitenkin.

Kiskobussin kyydissä katselin itäuusmaalaisia maisemia ja pohdiskelin, että hyvä rata ihan turhaan makaa käyttämättömänä. Entä jos laittaisimmekin Keravan ja Porvoon välisen radan kuntoon säännölliselle henkilöliikenteelle? Juna on niin paljon kumipyöräneuvoja nopeampi menopeli, että rautatien varrelle voisi mainiosti rakentaa montakin uutta taajamaa. Nyt jo pääkaupungissa käydään töissä Porvoosta, Keravalta ja kauempaakin - mikä ettei tuolta ratavarrestakin.

Jos vielä hiukan jatkan tätä ajatusleikkiä, niin Helsingin metrolinjaa voisi ehkä jatkaa uuden Itä-Helsingin ohitse Sipooseen ja edelleen niin, että se lopulta kohtaisi Porvoon-radan. Silloin saisimme mainion kärrynpyörän, jonka varrelle mahtuisi asumaan ja jonka keskellä ja ympärillä silti voisi säilyttää Sipoonkorven ja paljon muuta ihanaa uusmaalaista luontoa.

Kun rakentamisen paine Sipoon ja Porvoon suuntaan joka tapauksessa kasvaa, niin parempihan tällainen raidekärrynpyörä olisi kuin se villisti laajeneva asfalttiväylien verkko, jota autoliikenne vaatii.

Kyy

2008-08-10T12:44:00.000-07:00

Kyy metsäpolun vierellä säväyttää aina kivasti. Tieto sen myrkkyrauhasten sisältämästä tehoaineesta saa suhtautumaan kunnioittavasti muuten aika pieneen matelijanreppanaan. Niinpä kyytä tulee katsottua rauhallisesti ja hosumatta, jolloin ehtii nähdä, miten kaunis kuviointi sillä on suomuisessa ruumiissaan.

Suomujen vuoksi moni kuvittelee käärmeitä kylmiksi ja niljakkaiksi. Kyystä en ymmärrettävästi ole tätä voinut testata, mutta otaksun sen olevan samalla tavalla pehmeä ja lämmin kuin joskus käteen ottamani rantakäärme. Sillä taas on yllättävän voimakas, hiukan kalamainen ominaishaju, joka viipyy käsissä pitkään käärmeen vapaaksi päästämisen jälkeenkin.

Lämmin metsäpolku paljaiden varpaiden alla, kyy vieressä sammalikolla ja käpylintujen ruokailuäänet kuusen latvassa pään päällä - siinä lyhyesti tunnelman perusainekset elokuisena sunnuntaina Luukin ulkoilualueella. Pääkaupunkia ympäröivät metsät ovat aarre, jota pitää varjella. Luukin miniaarniometsän salaisuus on tietenkin se, että se on suhteellisen kauan saanut olla vailla tehokasta nykyaikaista metsänhoitoa. 1800-luvun loppupuolen metsäpalon jäljiltä siellä täällä törröttää vieläkin hiiltyneitä kantoja, vain yksinäisen tukkireen hiljakseen lahoavat jäänteet muistuttavat puita joskus täältäkin kaadetun.

Helsingin keskuspuiston metsät ovat nekin helmi asutuksen ja liikenteen keskellä. Erämaan tuntua on sielläkin - mutta vain paikoin. Jostakin oudosta syystä Helsingissä on yllättäen pidetty tärkeänä metsän "hoitamista" ja "uudistamista", ikään kuin tarkoitus olisi tuottaa kuitupuuta teollisuudelle eikä virkistystä kaupunkilaisille.

Jospa sittenkin tulisimme toimeen hiukan vähemmällä hoitamisella? Jospa sittenkin jättäisimme uudet ulkoiluväylät raivaamatta ja nykyiset leventämättä latukoneen mentäviksi? Jospa antaisimme Haltiavuoren metsien rauhassa kasvaa ja vanhentua, niin että edes jokin tulevista sukupolvista voisi sielläkin kulkea hakkuuaukkoihin törmäämättä?

Parhaassa tapauksessa voisi sitten sielläkin pysähtyä ihailemaan elokuista kyytä.

Laitisen kauppa

2008-08-08T11:51:00.000-07:00

Lapsena asuin Länsi-Pakilassa. Siitä on jo sen verran kauan, että juuri kellään naapurustossa ei ollut autoa, vaikka lapsiperheitä asuikin lähes joka talossa. Olen myöhemmin ymmärtänyt 60-luvun taitteen olleen suuren muutoksen alkua, joka merkitsi vuokralla ja hartiapankkitaloissa suvien työläisperheiden väistymistä tiilitaloja rakentavan nousevan keskiluokan tieltä - ja teiden päällystämistä kasvavan autopopulaation ajella.

Halkosuontien päässä naapuritalossa oli Laitisen kauppa, joka lapsen muistikuvien mukaan oli kuin pienoistavaratalo liha- maito- ja sekatavaraosastoineen. Aukioloajatkin olivat silla tavoin joustavat, että maitoa sai vaikka joulupäivänä, jos kehtasi käydä koputtamaan takaovea. Kauppiasperhe kun tietysti asui yläkerrassa.

Laitisen kaupan lisäksi kävelyetäisyydellä korkeintaan parin - kolmen korttelin päässä oli pari muutakin kauppaa: se, jonka edessä tuntemattoman koiran kerrotaan nuolleen munkkisokerit poskiltani, ja se, jonka kauppiaan nuorison kanssa muutaman vuoden vanhempi isosiskoni ystävystyi lopulta vuosikymmenien ajaksi. Vähän kauempana Pakilantiellä olivat vielä ainakin Isrikin kauppa, josta mummuni kerran osti minulle muovisen leikkilintuhäkin vinkuvine papukaijoineen, sekä jostakin oudosta syystä Rusina-Elannoksi kutsumani osuuskauppa.

Nyt saa ruokakauppoja etsiä Pakilantieltäkin.

Kun 50-luvun Suomessa ihmisillä ei ollut autoja eikä jääkaappeja, kaupan keskusliikkeiden oli pakko pitää yllä tiheää kauppaverkkoa. Samasta syystä vielä nytkin Venäjän kaupungit ovat taynnä pieniä magazineja, joista maatuskat voivat käydä ostamassa päivittäiset leipänsä ja smetanansa. Palvelutiskiltä. Nyky-Suomessa sen sijaan kauppa on taitavasti ulkoistanut sekä varastot asiakkaiden jääkaappeihin ja pakastimiin että kuljetuksen asiakkaiden omiin autoihin. Siinä missä vuonna 1960 yksi kuorma-auto toi maidot ja makkarat Laitisen kauppaan ja asiakkaat kantoivat ne lähikortteleihin, ajaa nyt 50 Mazdaa ja Audia hakemaan samat tavarat - eikä enää edes Pakilantieltä, vaan kenties jostain Kannelmäen tai Leppävaaran megamarketista.

Eihän tässä ole mitään järkeä. Meidät on narrattu yhä pidemmille ostosmatkoille ja käytännössä pakotettu lisäämään autoliikennettä. Henkilökohtaisen vapautemme nimissä me olemme siihen suostuneet pysähtymättä ajattelemaan, että kaupan laistaminen omista velvoitteistaan on samalla merkinnyt ympäristörasituksen lisäämistä.

Se pääministerin "puutarhakaupungeista" tällä kertaa.

Laitisen kauppaa vain tulee joskus ikävä.

Pääministerin sähköautot

2008-08-05T23:26:00.000-07:00

Pääministeri Matti Vanhanen julistautuu jälleen kerran "puutarhakaupunkimallin" kannattajaksi (HS 6.8.). Esi- ja pikkukaupunkien todellisuus kuitenkin kertoo sukkuloinnista ja sukaroinnista, jota suomalaisten on päivittäin harjoitettava päästäkseen ensin työpaikalleen ja sen jälkeen markettikeskuksiin ostoksille. Voikin kysyä, mihin perustuu äkillinen innostus sähköautojen tukemiseen. Vanhanen on tietenkin oikealla asialla siinä, että sähköautoihin siirtyminen vähentäisi terveydelle haitallisia pienhiukkaspäästöjä - mutta miten on energian laita?

Sähkössä energialähteenä on se hämäävä ominaisuus, että se näyttää tulevan ikään kuin tyhjästä. Töpseli seinään, akku täyteen ja taas mennään. Pääministerinkin täytyy kuitenkin muistaa, että sähkökin tuotetaan jossakin. Sähköautoihin siirtyminen tuo mieleen sanonnan ojasta ja allikosta. Polttomoottorissa poltettava bensiini on korvattava lisäämällä energiantuotantoa voimalaitoksissa. Jostain niidenkin energia on otettava. Kun päästöjä ei voi lisätä, niin mitä sitten? Rakennammeko lisää ydinvoimaa? Vai rakennetaanko sittenkin vesivoimaa uusien tekoaltaiden varaan, niin kuin Jyrki Katainen jo ehti vihjata?

Sähköautot ovat kirkkaasti parempaa tekniikkaa kuin saastuttavat polttomoottoriautot. Tämä tosiasia ei saa kuitenkaan hämärtää sitä, että kaikenlainen autoliikenne kuluttaa ainoan maapallomme uusiutumattomia energiavaroja. Jos voisimme edullisesti tuottaa tarvittavan sähkön itse aurinkoenergialla, niin kuin kirjailija Risto Isomäki on visioinut, tilanne olisi toinen. Kilpailukykyistä teknologiaa ei kuitenkaan ole vielä näkyvissä. Siksi meillä ei oikeasti ole muuta vaihtoehtoa kuin vähentää autoliikennettä. Siihen ei sukkuloivalla pääministerillämme kuitenkaan näytä olevan rohkeutta.

Jos tyydytään korvaamaan polttomoottorit sähkömoottoreilla vähentämättä samalla tarvetta liikkua autolla, ongelmat vain siirretään seuraaville hallituksille ja tuleville sukupolville. Vanhasen tukema puutarhakaupunkisukkulointi valitettavasti vain päinvastoin lisää autoilun tarvetta hajauttaessaan asumisen, työpaikat ja kaupan etäälle toisistaan.

Kolmosjokeri

2008-08-05T02:46:00.000-07:00

Kehä kolmosta aletaan pian taas perusparantaa. Ruuhkien perusteeella se on epäilemättömän perusteltua. Mutta, mutta: on jotensakin kummallista, miten kivuttomasti ja määrärahoja pihtaamatta liikenneinvestoinnit menevät läpi, kun yksityisautoilun etuja halutaan edistää. Eihän kolmoskehän ruuhkautuminen loppujen lopuksi johdu muusta kuin lisääntyneestä autoliikenteestä, josta iso osa on nimenomaan henkilöautoja.

Kehä III:n ruuhkautumisesta kärsii myös joukkoliikenne. Kehää pitkin ajavat bussit ovat usein piinallisen paljon myöhässä pysäkeille präntätyistä aikatauluista. Jos bussi jo valmiiksi kulkee parinkymmenen minuutin vuorovälein ja sitten vielä on useita minuutteja myöhässä, ei seisominen räntäsateessa ja liikenteen metelissä hirveästi houkuta.

Kolmoskehälle tarvitaan ehdottomasti panostusta joukkoliikenteeseen ja sen sujumiseen. Väylälle varattuun tilaan mahtuisivat vallan hyvin myös bussikaistat - tai yhtä hyvin pikaraitiotie! Silloin Kehää pitkin voisi liikennöidä Kolmosjokeri Vuosaaresta Kauklahteen.

Oma lehmäni on syvällä Kehä III:n ojassa, sillä työmatkani suuntautuvat Suutarilasta Kauklahteen. Kun Kehällä ei ole nopeaa joukkoliikennettä, joudun kulkemaan kolmella julkuneuvolla pasilan kautta koukaten. Samassa ojassa on kuitenkin paljon niitä, joiden työpaikka on Kehän varrella. Nostokurkien määrästä päätellen työpaikkoja siirtyy koko ajan tänne susirajan tuntumaan. Sen lisäksi Kolmosjokeri palvelisi isoa joukkoa kehäinvälisen metropolialueen asukkaita, jotka haluavat tai joiden on pakko asioida Kehä III:n varren liikkeissä ja kauppakeskuksissa.

Haluamme pikaraitiotien tai vähintään jokeribussikaistat Keha III:lle.

Uutta auringon alla?

2008-07-16T00:46:00.000-07:00

Taistelu viheralueista käy sen kiivaammaksi, mitä enemmän maan hinta kallistuu. Erityisesti tonttipulan vaivaamissa kaupungeissa päättäjät joutuvat yhä suurempaan kiusaukseen lohkaista puuttuva maapala milloin mihinkin tarpeeseen puistosta. Vaikka virkistysalueet on aikanaan perustettu keitaiksi tiheän asutuksen lomaan, ne kangastelevat nyt rakentajien silmiin houkuttelevina maavaroina.

Espoon ja Helsingin asukkaat eivät ole suotta ryhtyneet puolustamaan keskuspuistojaan kirjelmin ja yhdistyksin. Päivä päivältä käy selvemmäksi, että metsää sekä niittyä tarvitaan välttämättä paitsi viihtyisyyden myös terveyden tähden. Viheralueet puhdistavat ilmaa, pehmentävät melua ja tasaavat lämpöä vain niin suurina kokonaisuuksina, että eliöyhteisöjen vuorovaikutus säilyy. Korttelipuistikot eivät niitä korvaa.

Helsingin keskuspuisto hahmoteltiin kaukonäköisesti kahdeksankymmentä vuotta sitten. Sen tarpeellisuudesta on ajoittain kiistelty, mutta viime vuosina ei kukaan ole vakavissaan halunnut täyttää puistoa kaduilla ja rakennuksilla. Virkistysalue ja näköalapaikka luonnon kiertokulkuun ovat kutistuneet kuin huomaamatta. Tiet katkaisevat sen neljästä kohdasta, ja rakennushankkeet jäytävät niin ydintä kuin laitamaitakin.

Kun yleiskaavaa parhaillaan tarkistetaan ja keskuspuistoa tutkitaan, sen luonto korvaamattomine virkistysarvoineen täytyy suojata. Paikoitellen puisto on jo kalvettu liian ahtaaksi arimpien eläinten ja kasvien kannalta. Tuhansien ihmisten, kuluttavaa virkistyskäyttöä ja luonnonmukaisuutta ei ole helppo sovittaa yhteen, mutta riittävällä alueella se onnistuu. Tehokas hoito ja hallittu hoitamattomuus voivat vaihdella luonnon ja ihmisen parhaaksi.

Tämä teksti oli Helsingin Sanomien pääkirjoitus 27.8.1990. Löysin sen vahingossa, kun järjestelin kotiarkistojani.

Puutarhan hoitamisesta

2008-06-28T05:12:00.000-07:00

Mikäänhän ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Aina parempi, jos muistaa ettei sekään lopulta ole niin kovin tärkeää.

Vuodet eivät ole veljeksiä. Kas siinä tämän blogin toinen kulunut sanonta. Puutarhaa hoitaessa se saa konkreettisen merkityksen. Se kasvi, joka tuotti viime vuonna satoa ihan käsittämättömästi, kituu nyt penkissään suostumatta kasvamaan. Sitten taas jokin toinen veijari yllättää juuri kun olit alkanut uskoa ettei se suostu palstallasi viihtymään.

Alkkesän viileissä sadesäissä kärvistellessä on ollut vaikea uskoa minkään haluavan kasvaa. Perunat, sipulit ja valkosipulit kuitenkin kasvavat ihan silmissä, eivätkä pavutkaan taida tänäkään vuonna pettää.

Keväällä ei aina ole pelkästään hauskaa kääntää talikolla savista maata ja noukkia siitä valvatinjuuria. Harva asia kuitenkin tuntuu niin konkreettisen palkitsevalta kuin se ensimmäinen kesäinen päivä, jolloin saa poimia itse kasvattamaansa satoa.

Ryvässipulit olivat tänään vielä hiukan pieniä, mutta ah, niin maukkaita.

Koivusaari ja asunnottomat

2008-06-09T00:32:00.000-07:00

Koivusaari tuhotaan. Päihteiden käyttäjien tukiasunnot uhkaavat lastemme turvallisuutta. Näin käy, sikäli kuin mielipidekirjoittajia on uskominen.

Sekä Koivusaaren rakentamisen vastustajilla että asuntoloiden pelkääjillä on hyviä argumentteja ja epäämättömän oikeutetut motiivit. Kansalaisdemokratiaan kuuluu, että asukkaita pitää kuulla heitä koskettavissa asioissa - eikä pelkkä kuuleminen riitä, vaan suunnitelmia on oltava valmis myös muuttamaan. Yleensä minkä hyvänsä kaupunginosan asukkaat ovat parhaat asiantuntijat kertomaa, mihin ainakaan ei kannata sijoittaa päihdeongelmaisten asuntoja tai mikä seudun metsiköistä on ihmisille ja eläimille tärkeä. Miksi nyt kuitenkin olen hieman takajaloillani, ja miksi niputan nämä kaksi asiaa?

Sekä Koivusaaren että asunnottomien kohdalla mielestäni yleisö reagoi sivuseikkaan. Kun "me päättäjät" olemme lehdistön kautta tuoneet hankkeet julkisuuteen, on yleisön reaktio kohdistunut niihin. Isompi ongelma on kuitenkin samalla ohitettu kokonaan - siitä huolimatta, että esitetyt hankkeet voisivat parantaa tilannetta nykyisestä.

On erittäin ymmärrettävää, että naapurusto hermostuu saadessaan kuulla, että kadun toiselle puolelle aiotaan asuttaa epämiellyttäviksi ja vaarallisiksikin miellettyä porukkaa. Tukiasuntoihin sijoitetut päihteiden käyttäjät ovat kuitenkin jo jollain lailla hoitotoimien ja kontrollin piirissä, samalla kun moninkertainen määrä alkoholisteja, narkkareita ja väkivaltarikollisia huitelee ties missä. Eivätkö nämä vapaat kadun ja puistojen sankarit sitten pelotakaan?

Koivusaari-kirjoittelusta voi muualla asuva saada mielikuvan, että nyt tuhotaan lauttasaarelaisten viimeiset vihreät lenkkipolut. Katsotaanpa kuitenkin karttaa, jollei sitten suorastaan uskaltauduta maastoon: se osa Koivusaaresta, joka ei ole veneilyn huoltorakennusten peitossa, on jo nyt liikenteen valtaama. Ei sitä ole metro syönyt, vaan Länsiväylä, jonka melu ja pöly on jo pilannut koko saaren - kenties lukuunottamatta suojeltua eteläkärkeä, jota ei kukaan ole esittänytkään rakennettavaksi. Onko siis täysin hyväksyttävää uhrata autoliikenteelle se valtava maa-ala, jonka Länsiväylä vie ei vain Koivusaaresta, vaan myös Lauttasaaresta? Vainko metroasema ja sen yhteyteen rakennettava uusi "Länsiportti" nyt tuhoaakin Lauttasaaren luontoa? En ymmärrä. Vihreät ovat esittäneet Länsiväylän muuttamista moottoritiestä kaupunkimaiseksi bulevardiksi Koivusaaresta lähtien, samoin kuin Katajaharjun tieleikkauksen kattamista. Kumpikin ratkaisu lisäisi oleellisesti Lauttasaaren länsi- ja pohjoisosien viihtyisyyttä - mutta eivätpä ole toistaiseksi kelvanneet muille ryhmille.

Katsotaan vaalien jälkeen uudestaan.

Oppimisvaikeuksien medikalisointia?

2008-03-19T12:55:00.000-07:00

Jokainen koulussa työskentelevä tietää - tai ainakin on tietävinään - että oppimisvaikeudet ovat lisääntyneet. Niin kuin politiikassakin toimiva kollega ilmaisi: luokassa tuntuu välillä kuin olisi suljetulla osastolla. Jokaisessa opetusryhmässä on useita oppilaita, joilla on diagnoosi jonkinlaisista oppimisvaikeuksista. On ADHD:tä, on hahmottamisvaikeuksia, on asperger-oireyhtymää ja yhdessä tai useammassa aineessa mukautettuja oppilaita. Ja niin on hyvä, sillä kaikkia näitä lapsia ja nuoria voidaan helpommin tukea, kun tiedetään missä he apua tarvitsevat.

Tiedämme kuitenkin myös, että luokissa on usein vähintään yhtä monta oppilasta, jotka silmin nähden olisivat yhtä lailla tuen tarpeessa. Kun opettaja ei kuitenkaan riitä repeämään samaan aikaan jokaisen lapsen avuksi, tuloksena on levottomuutta, meteliä, hyppimistä, tahatonta ja tahallista häirintää. Miten se näin on mennyt? Ei kai voi olla niin, että nyt koulussa olevilla oppilailla on yhtäkkiä enemmän oppimisvaikeuksia kuin vaikkapa vain kymmenen - viisitoista vuotta sitten?

Olen pohtinut, olemmeko me jo onnistuneet medikalisoimaan koulunkäyntivaikeudet. Kun oppimispsykologia on kehittynyt, voidaan nyt antaa nimi sellaisille vaikeuksille, jotka sukupolvi sitten olivat vain laiskuutta tai heikkolahjaisuutta. Kun oikein tarkkaan tutkitaan, niin likimain jokaiselle saadaan jonkin oppimisvaikeustyypin "piirteitä". Eri asia on sitten, kykenemmekö tarjoamaan "lääkitystä" kaikkiin noihin diagnooseihin.

Pelkään pahoin, että teemme nyt monelle lapselle karhunpalveluksen. Kun kerromme, että Pasilla (nimi muutettu) on vaikeuksia geometristen käsitteiden hahmottamisessa, mutta emme kuitenkaan pysty tarjoamaan hänelle asianmukaista tukea, niin Pasi tulkitsee, ettei häneltä kukaan parempia tuloksia odotakaan. Seurauksena on paradoksaalisesti se, ettei Pasi yritä senkään vertaa kuin ilman hänelle tehtyjä tutkimuksia.

Olisiko Pasin ja muiden kannalta sittenkin hyödyllisempää jättää tekemättä tutkimukset, joista ei seuraa mitään, ja sen sijaan tukea häntä työskentelemään hiukan enemmän kuin Pekka, jolla hahmotushäiriötä ei ole?

Jyrkivihreitä

2008-02-11T12:03:00.000-08:00

Kyllä sitä nyt sitten ollaan, niin.

Tuskin ehti Kokoomus Jyrki Kataisen suulla ilmoittautumaan vihreäksi, kun demarit riensivät kertomaan ettei vihreitä enää tarvita, demarit (eerovihreät? erkkivihreät?) ovat kuulemma ottaneet vihreät teemat niin hyvin haltuunsa.

Taitaa olla vaalit tulossa.

Oma poliittinen muistini yltää muinaiselle 70-luvulle - siis sinne kekkosten, sorsien ja karjalaisten aikaan, jolloin moni asia oli vielä enemmän toisin kuin aina uskallamme muistaakaan. Huvittavan tuttua silti on meidän oman jyrkivihreämme teksti, kun hän ketään erikseen nimeämättä hutkii "vouhottajien" suuntaan. Sillä niinhän meitä intomielisiä nuoria luonnonsuojelijoita silloinkin nimiteltiin, ja samoilta kok-dem-suunnilta: "vouhottajia".

Vihreät ovat melkoisen kirjava kokoelma poliittisesti aktiivisia kansalaisia. Luulen, että yksi asia meitä kuitenkin yhdistää: emme ole väsyneet siihen, mitä jyrkivihreät kutsuvat vouhottamiseksi, mutta mitä minä kutsun ympäristöomaksitunnoksi. Poliittinen väri on saattanut matkan varrella vaihtua muillakin nykyisillä vihreillä kuin minulla, mutta ympäristökysymyksissä meidän ei ole tarvinnut kääntää takkia.

Tietenkin iloitsen siitä, jos Kokoomus tai SDP ihan oikeasti ja täydestä sydämestään tulevat mukaan toteuttamaan sitä politiikkaa, jonka puolesta Vihreät ovat aina työskennelleet. Tervetuloa vähentämään Suomen hiilidioksidipäästöjä, tervetuloa rakentamaan Helsinkiä, jossa lapset voivat leikkiä pihoilla ja puistoissa ilman pelkoa auton alle jäämisestä. Vanhoja syntejä on silloin turha kaivella.

Jotenkin vain tuntuu, että näiden jyrkivihreiden väri osoittautuu kasvomaaliksi, jonka kunnallisvaalien jälkeiset syyssateet huuhtovat pois. Vai olisiko kuitenkin niin, että joitakin vihreitä pilkkuja on vaikea enää pestä iholta? Olisiko vihreys levinnyt kuitenkin jo niin laajalle tavallisen kansan keskuuteen?

Syöntikypsää

2008-02-04T10:53:00.000-08:00

Löysin marketista iloisen yllätyksen: laatikkokaupalla reilun kaupan luomumangoja Perusta. Ihan lähiluomua ne eivät taida olla, mutta maukkaita. Iloa aiheutti myös varsin reilu hinta. Ostin siis tarjouksesta ison pussillisen hedelmiä muutamalle seuraavalle aamiaiselle. Hiukan jäin ihmettelemään sitä, että kauppias ei ollut katsonut tärkeäksi mainostaa sen paremmin reiluutta kuin luomuuttakaan.

Katseeni pysähtyi myös tuotteisiin, joita mainostettiin "syöntikypsiksi". Mangoa ja papaijaa, mutta tuplahintaan siihen tarjouskasaan verrattuna. Ajattelin että voi varjele, nyt ne ovat konstin keksineet. Mutta hetkinen - jos noita hedelmiä erikseen mainostetaan syötäväksi kelpaavian, niin eikö silloin epäsuorasti sanota, että ne toiset hedelmät ovat kelvottomia? Meille siis myydään halvalla tuotteita, joista kauppa itsekin tietää etteivät ne ole sitä mitä pitäisi, ja sitten esitellään samojen tuotteiden kunnollinen versio, josta pitää maksaa tuplahinta?

Loistava liikeidea. Laajennetaan sitä: Ajokuntoinen polkupyörä - maksaa tuplat, mutta ei hajoa heti alkuunsa. Takuuvarma laajakaistayhteys - maksa tuplahinta, niin todella saat kaikki ne palvelut, joiden luulit kuuluvan perusliittymään.

Sokerina pohjalla: äänestyskypsä poliitikko, joka on ihan oikeasti kaiken sen takana, mitä vaaliohjelmassa seisoo. Harmi vain, että meillä korruptoitumattomimmassa Suomessa poliitikot eivät ole myytävänä. Ehkä tästä kuitenkin olisi vientituotteeksi jollekin konsulttifirmalle?

Bill Gatesin tarjous kouluille

2008-01-20T11:10:00.000-08:00

Taustaksi: Minulla on tässä nimenomaisessa asiassa jonkin verran näyttöä kompetenssista - olen mm. organisoinut Espoon opetustoimen hallinto-ohjelmahankinnan v. 2002 ja toiminut asiantuntijana Murmanskin alueen oppilaitoshallinnon ohjelmistoa laadittaessa sekä osallistunut Abu Dhabin oppimis-ja arviointiympäristön evaluointiin v. 2004. Toisin sanoen olen perehtynyt sekä ohjelmistotarpeisiin että saatavilla oleviin ohjelmistoihin melko kattavasti.

Bill Gatesin Live@edu-tarjous ei tuo suomalaisille kouluille mitään sellaista, mitä niiden käytössä ei jo olisi. Toistan: ei minkäänlaista lisäarvoa. Se, että pääministeri on asiasta innostunut, todistaa vain hänen tietämättömyytensä suomalaisesta koulusta. Se, että Opetushallituksessa innostutaan, todistaa yhtä lailla mutta astetta masentavammin tietämättömyydestä.

Kotimainen Wilma soveltuu jo nyt Live@edua oleellisesti paremmin yhteydenpidosta, koska se on suunniteltu toimimaan suomalaisessa ympäristössä. Toisin kuin Gatesin tarjokki, se ei kuitenkaan sido käyttäjää tiettyyn selaimeen tai käyttöjärjestelmään.

Wilma ei kuitenkaan sekään ole Jari Koiviston ihastelema ratkaisu, jolla saataisiin yhteys "ongelmaoppilaiden" vanhempiin. Tietääkö Koivissto edes, miten monenlaisia "ongelmaoppilaita" meillä on? Olettaako hän, että alkoholisoitunut tai mielenterrveysongelmainen yksinhuoltaja seuraa päivittäin netistä lapsensa koulunkäyntiä, jollei häntä saa kiinni edes kännykästä? Uskooko Koivisto, että ummikkokurdi yhtäkkiä osaa kommunikoida suomeksi Live@edu-sivujen kautta?

Epäilemättä Live@edu tai Wilma parantavat kommunikaatiota niiden vanhempien kanssa, jotka ovat aktiivisia ja haluavat tukea lastaan ja koulua. Samaten ne ovat hyviä työkaluja opettajalle, jonka normaaliin käytökseen kuuluu istua päivittäin tunti tai pari Internetin ääressä. Ratkaisu "ongelmiin" ne eivät kuitenkaan ole. Uudet innovaatiot edellyttäisivät mobiilitekniikan (lue. kännyköiden) tehokasta käyttöä. "Ongelmaoppilaat" vaativat inhimillistä kanssakäymistä enemmän kuin laitteita tai www-sovelluksia.

Suomi ei ole kehitysmaa, joka ei voi kieltäytyä ilmaiseksi tarjotuista tuotteista. Päin vastoin: mitä ohjelmistoja suomalaisiin kouluihin hankitaankin, niiden on täytettävä meidän itse laatimamme kriteerit. Ohjelmien on tietenkin tuettava suomalaisia koulukäytänteitä. Kotien käyttöön tarjottavien ohjelmien on lisäksi ehdottomasti oltava käyttöjärjestelmästä ja selaimesta riippumattomia.

Oikea vastaus Gatesille olisi siis ollut kohtelia kiitos ja lupaus tutkia sovellusten soveltuvuutta tarpeisiimme.

Joulukauhua?

2007-12-11T11:16:00.000-08:00

Joulu on kohta täällä taas, tuo pelottava Jokin, jonka vuoksi on juostava ja uhrattava aikaa ja mammonaa...

Voi hyvä tavaton. Kuka meidät pakottaa laukkaamaan loskassa kieli vyön alla? Kuka on sanonut, että onnellinen joulu tulee vain hankkimalla röykkiöittäin kauden uutuusturhakkeita?

Joulunalusaika on vähän niin kuin koko kansan hullut päivät. Mahtitavaratalomme myyntitempaustakin kuulee kirottavan, etenkin sitä ettei koko päiville voi mennä kun siellä tulee ihan hulluksi.

Itsenäisyyspäivän edellä satuin olemaan asioilla pääkaupungin keskustassa. Sateen kastelemat mustat kadut kiilsivät jouluvalojen loisteessa kuin Tulenkantajien ekstaattisissa kuvissa ikään. Ihmisiä ryntäili sinne tänne, ovista oli vaikea kulkea jäämättä kiireisimpien jalkoihin. Eräässä noista oviaukoista koin valaistumisen: antaa muiden hosua, ei minun ole pakko mennä mukaan! Muistin juuri samoin selviytyneeni paitsi huhuu-päivistä, myös Lontoon tai Manhattanin iltapäiväruuhkista ja srilankalaisista sunnuntaimarkkinoista. Minun ei ole pakko pitää kiirettä, minun ei tarvitse tungeksia eikä kukaan käske minun ostaa, vaikka tavaraa olisi tarjolla.

Joulurauhaa.

Mannerheimintien liikenneruuhkat

2007-11-14T11:48:00.000-08:00

Mannerheimintien ruuhkat ovat kuluvan syksyn aikana koetelleet helsinkiläisiä joukkoliikenteen käyttäjiä. Valtakunnan päälehtikin kirjoitti asiasta varsin ansiokkaan juttukokonaisuuden. En kuitenkaan voinut sitä lukiessani olla jälleen kerran ihmettelemättä autoilijan logiikkaa. Haastatelluista bussimatkustajista joku nimittäin ihan tosissaan tuumaili, että taitaa olla paras siirtyä oman auton rattiin, kun bussimatka kestää niin kauan...

Ruuhkien perimmäinen syy on tietenkin se, että ajoneuvojen määrä on lisääntynyt. Kun yhä useampi henkilöauto on pakkautunut jo entuudestaan ahtaalle niemelle, ovat katurakennustyöt toisaalta Mannerheimintien alkupäässä ja toisaalta Hakamäentien risteyksessä saaneet ruuhka-aikoina liikenteen seisomaan. Tilanteesta kärsivät kaikki liikenteen osapuolet, mutta erityisesti julkisen liikenteen palvelukyky ja uskottavuus ovat olleet pahasti koetuksella.

Myös Meilahtea ja Munkkivuorta palveleva bussilinja 18 on tunnettu hitaudestaan. Ruuhkat muun muassa Runeberginkadulla osoittavat, että keskustan liikenneongelmat eivät johdu vain rajatuilla katuosuuksista tehtävistä katutöistä.

Jotain on tehtävä, ennen kuin läntisen Helsingin joukkoliikenne menettää loputkin uskottavuudestaan. Ehdotan esimerkiksi tällaista listaa:

- Liikenteen määrää on vähennettävä ottamalla mahdollisimman pian käyttöön ruuhkamaksut. Jollei tämä ole mahdollista pääkaupunkiseudun yhteisin järjestelyin, on Helsingin toimittava yksin.

- Ruuhkamaksuja ei kuitenkaan saada heti, parhaalla poliittisella tahdollakaan. Niitä odotellessa nykyistä katuverkon ruuhkautumista voidaan helpottaa tihentämällä A- ja M-junien aikatauluja ruuhka-aikoina ja markkinoimalla aktiivisesti asemien liityntäpysäköintipaikkoja. Nykyisellään esimerkiksi puuttuu viitoitus Huopalahden asemalle kokonaan, vaikka siitä on jokerilinjan 550 myötä tullut tärkeä liikenteen solmukohta.

- Raitiovaunulinja 9 Munkkivuoreen samoin kuin linjan 10 pidennys Haagaan on toteutettava pikaisesti. Etelä- ja Pohjois-Haaga samoin kuin Munkkivuori ovat tiiviisti rakennettuja kaupunginosia, joille raitiovaunuliikenne istuu kuin nenä naamaan.

Kauan sitten, kertovat historialliset tietolähteet, juuri Haagaan koetettiin rakentaa runko- ja syöttöbussilinjoihin perustuvaa nykyaikaista joukkoliikennettä. Olisikohan aika kohdistaa katseet taas läntiseen Helsinkiin ja miettiä sen joukkoliikenne uudelleen - nyt raideliikennettä rakentaen?

Isänpäivän ilta

2007-11-11T12:16:00.000-08:00

Kaikki liputuspäivät eivät rohkean ja nopean mutuarvion mukaan ole yhtä suosittuja. Itenäisyyspäivä muistetaan hyvin, samoin äitienpäivä. Juhannus on siitä hankala liputuspäivä, että moni lipputangon omistaja on silloin omalla tai sukulaisten mökillä. Hiukan vaikeampi on selittää sitä, miksi tänään, isänpäivänä, niin moni lipputanko huojui marraskuisessa tuulessa vain nuppi koristeenaan.

Eikö tuossa talossa isää pidetä yhtä tärkeänä kuin äitiä? Vai onko kenties kyse peräti freudilaisesta isäkaunasta? Maraskuussa on tietysti ylipäätään ikävämpi lähteä ulos naruja kiskomaan kuin heleänä toukokuun aamuna, mutta silti...

En ole suinkaan ainoa suomalainen mies, joka on joutunut rakentamaan itse oman isyyskuvansa, saamatta paljonkaan apua omalta isältään. Isät olivat, ja ovat liian usein vieläkin, jollain lailla oman perheensä ulkokehällä. Siksikö lipunnosto niin helposti unohtuu?

Jotenkin harmittaa niiden isien puolesta, jotka eivät ole halunneet tai osanneet ottaa isyyttä haltuunsa. Nuorelle isälle tekee mieli sanoa: mene täysillä mukaan vanhemmuuteen, sillä se on sekä rajuin että hauskin juttu, joka sinulla on elämässäsi mahdollista kokea!

Jos osaisimme ajatella enemmän vanhemmuutta yhteisenä juttuna ja vähemmän roolien mukaista isyyttä ja äitiyttä, niin kuka tietää - ehkä näkisimme yhtä monta lippua niin isiä kuin äitejäkin tervehtimässä.

Mahdottomia asioita

2007-11-08T12:04:00.000-08:00

Mahdottomat esineet ovat tuttuja ainakin Escherin grafiikasta. Kehää kiertävät portaikot ja pylväiköt, joissa on alhaalla neljä ja ylhäällä kolme pylvästä... tiedämme nämä.

Escher teki niitä tahallaan, leikkiäkseen geometrisillä projektioilla. Aina en ole niin varma, ovatko ihmiset oivaltaneet, miten yhteensopimattomia määreitä he niputtavat yhteen.

Vai mitä:

- Ravintolassa tarjottava kotiruoka
- Kahvilan kotona leivotut pullat
- Valmiiksi pakatut irtokarkit

Mitä muuta tähän listaan voisi lisätä? Oikeutettu sota? Eettisesti tuotetut banaanit? Kestävä kehitys?

Jokela

2007-11-07T11:39:00.000-08:00

Jokelan koulukeskus on mitä tavallisin opiskelutehdas. Miksi juuri siellä tapahtui murhenäytelmä, jollaista Suomen koululaitos ei ole aikaisemmin kokenut?

Ehkei kannata viedä tätä ajatusta pidemmälle. Sisäministerimme ennätti jo avaamaan suunsa, jolloin sieltä loikkasi jotain sellaista että koulujen turvallisuutta täytyy vakavasti tarkastella. No joo. Jokelan murhenäytelmä on sittenkin yksittäistapaus, jolla ei ole sen selvempiä liittymäkohtia yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen kuin taannoisella Myyrmannin pommilla. Ei tämä tosin tee tragediaa yhtään vähemmän järkyttäväksi.

Silti: ei vain kouluissa, vaan kaikkialla julkisissa palveluissa - terveysasemilla, sosiaalivirastoissa - työntekijät kokevat välillistä ja välitöntä uhkaa enemmän kuin ennen. Jollakin tavalla meidän pohjoinen viattomuutemme on tahriintunut.

Viimeinen asia, minkä haluan meidän nyt tekevän, on se, että alamme turvallisuuden nimissä tehdä koulusta itsellemme vankilaa. Suomalaisessa koulussa tulee ovien olla auki. Raaistuvassa maailmassa meidän vahvin aseemme on hallittu sinisilmäisyys.