Avoimempaan Helsinkiin - mutta kenen tahdissa?

Helsingin Kokoomus on lyhyen ajan kuluessa osoittanut kahdesti, mikä on sen kanta avoimeen ja demokraattiseen päätöksentekoon.

Tänään Kokoomus asettui vanhan aseveliakselin mukaisesti tukemaan sosialidemokraattien ehdokasta sivistystoimen apulaiskaupunginjohtajaksi. Tämä valinta kärjisti entisestään sitä epätervettä tilannetta, että toiseksi suurimmalla valtuustoryhmällä Vihreillä on Helsingissä vain yksi apulaiskaupunginjohtaja, jonka salkkua pidetään köykäisimpänä. Kauppatorin pikkulinnut kertovat useiden kokoomusvaltuutettujen pahoitelleen huonomman ehdokkaan tullen valituksi, mutta ryhmäkuri piti.

Helsingin kouluissa ollaan edelleen hälytystilassa opetustoimenjohtajan paimenkirjeestä, jossa kehotetaan valmistautumaan budjettileikkauksiin ja palkkaamaan määräaikaiset opettajat vain koulun työkuukausiksi. Näyttää siltä, että Kokoomuksessa tiedettiin vasta neuvotellun budjettiraamin olevan riittämätön. Silti liian pienen budjetin annettiin mennä neuvotteluista läpi. Kokoomus toisin sanoen leikkaa koulujen budjettia, mutta piiloutuu virkamiespäätösten taakse. Menettely on ollut paitsi häpeällistä, myös sikäli erittäin outoa, että puolueiden yhteisen tahdon mukaan sosiaalitointa ja opetusta piti päin vastoin vahvistaa.

Me Vihreät olemme asettaneet tavoitteeksemme demokratian ja avoimen päätöksenteon vahvistamisen. Olemme pyrkineet neuvotteluihin ja yhteistyöhön, koska olemme nähneet niiden olevan hedelmällisin tapa ajaa kaupunkilaisten asiaa. Kokoomus näyttää kuitenkin mieluummin valinneen kassakaappisopimusten ja verhojen takaisen kähminnän tien.

Vihreät ovat edelleen tiukasti sillä kannalla, että koulujen toiminta on turvattava ja rahat siihen on löydettävä. Jos Kokoomus ei tätä ole valmis tukemaan, neuvottelemme sitten ilman sitä.

Vaaliuurnilla tavataan.

Helsingin opettajat ovat palkkansa ansainneet

Helsingin opettajat ovat takajaloillaan, eivätkä syyttä. Opetusvirasto on ilmoittanut rajuista leikkaustarpeista, kun budjetti ei kuulemma riitä palkankorotuksiin ja sisäisiin vuokriin. Nyt aiotaan vähentää määräaikaisia opettajia ja lyhentää heidän työsuhteitaan.

Tilapäisten opettajien työvuoden leikkaus ei tosiasiasa ole mitään muuta kuin tehdystä työstä maksetun palkan yksipuolista alentamista. En nyt kuitenkaan sukella tämän syvemmälle pohtimaan, onko sellainen toimi ylipäätään oikeutettu vai ei, vaan keskityn siihen miten tästä suosta päästään ylös.

Tässä mättää nyt pahasti se, miten ja milloin asiat on hoidettu. Väite opetusviraston budjetin riittämättömyydestä tuli aivan puskasta ainakin Vihreiden budjettineuvottelijoille. Osallistun kaupunginhallituksen varajäsenenä joka viikko kokousten valmisteluun. Kaupunginhallitukselle ei missään vaiheessa tuotu tietoa siitä, että opetuksen rahat eivät riittäisi. Olen aivan varma, että ajoissa esiin tuodut ongelmat olisi budjettineuvotteluissa ratkaistu vähäisin kitinöin.

On täysin sietämätöntä, että vain pari vaivaista viikkoa neuvottelujen jälkeen virasto ilmoittaa, ettei vuoden 2013 budjetti riitä. Sekin tieto tuli opetuslautakunnan ja kaupunginhallituksen tietoon mutkan kautta, kouluille ja ammattiyhdistykselle lähetetystä kirjeestä.

Syyllisten etsiminen ja tuomitseminen harvoin kuitenkaan auttaa ratkaisemaan ongelmia. Nyt on löydettävä tie eteenpäin.

Budjettiraami on tehty virheellisten tietojen varaan. Samantekevää, onko tehty puhdas moka vai harhautettu tahallaan - vaadin, että raami on avattava ja neuvoteltava uudestaan. Minusta on myös itsestään selvää, että opetusvirasto voi jo ennen uusia neuvotteluja ylittää budjettinsa niin, että toiminta ei kärsi.

Toinen kysymys on sitten se, miten estetään samanlaisen farssin syntyminen toistamiseen.

Ala-Tikkurilakin on Stadia

 

Helsingin seudun joukkoliikenteen lippujärjestelmä on tarkoitus uudistaa vuonna 2014. Nykyisestä jaosta kaupunkien sisäiseen ja seutuliikenteeseen luovutaan ja käyttöön otetaan vyöhykemalli. Tavallaan palataan siihen, millä tavoin HKL:n liput oli hinnoiteltu vielä 1970-luvulle tultaessa. Silloinhan Helsinki oli jaettu vyöhykkeisiin I-IV, jotka menivät aina parin pysäkinvälin verran päällekkäin. Nyt suunnitteilla olevassa mallissa nykyinen YTV-alue on jaettu A-, B- ja C-vyöhykkeisiin. Lippujen hinnat vahvistetaan aikanaan, mutta ideana on, että halvin lippu olisi aina kaksi vyöhykettä kattava ja sen hinta olisi samaa tasoa kuin nykyisten kaupunkien sisäisten lippujen.

Kaupunkien ”rajaseuduilla” asuville vyöhykemalli lupaa hyvää. Kun nyt yksikin ...rajat ylittävä pysäkin- tai asemanväli merkitsee heti seutulippua, voi jatkossa matkustaa Kannelmäestä Myyrmäkeen tai Tikkurilasta Malmille halvimmalla lipulla. Ehkäpä kaupunkien väliset kinttupolut vähitellen kasvavat umpeen... Puutteena mallissa voi vielä pitää sitä, että uloimmalla vyöhykkeellä ei käytännössä ole itä-länsi-suuntaista poikittaisliikennettä, jolloin päästäkseen Tikkurilasta Espoon keskukseen joutuu kulkemaan ensin Pasilaan. Vaikka lähtö- ja päätepiste ovat samalla C-vyöhykkeellä, matkustaja joutuu maksamaan kolmen vyöhykkeen lipun.

Ikävä särö HSL:n suunnitelmassa on Koillis-Helsingin kohdalla. B- ja C-vyöhykkeiden rajaa esitetään Ala-Tikkurilan kohdalla kulkevaksi Kehä III:a pitkin, jolloin bussin 73 viimeiset pysäkit joutuisivat C-vyöhykkeelle. Silloin sekä Ala-Tikkurilasta että Kehän eteläpuolelta Suutarilasta tulevat matkustajat joutuisivat keskustaan mennessään joko maksamaan kalliimman lipun tai kävelemään huomattavan pitkän matkan lähimmille B-vyöhykkeen pysäkeille. Se ei pimeässä ja loskaisessa sydäntalvessa kuulosta houkuttelevalta.

Vyöhykemalli oli Helsingin kaupunginhallituksen lausunnolla 2.4. Ilokseni sain kokouksessa kaupunginhallituksen yksimielisesti sen taakse, että vyöhykerajan pitäisi Ala-Tikkurilan kohdalla noudattaa kaupunkien rajaa Kehä III:n sijaan. Alatikkurilalaiset ja suutarilalaiset ovat yhtä stadilaisia kuin muutkin, joten yhtäläisten lipunhintojen pitäisi olla itsestään selvää.

Toivottavasti myös HSL:n hallitus ymmärtää kuunnella helsinkiläisten toiveita.

Viisi syytä vastustaa kesäaikaa

1. Kesäaika on tyhmä.

Jos aamuisin joutuu muutenkin heräämään liian aikaisin, on vielä tyhmempää herätä tuntia aikaisemmin. Etenkin teinien vuorokausirytmi on luonnostaan sellainen, että sekä herääminen että nukkumaan meneminen siirtyvät myöhemmäksi.

2. Aamulla on kylmä

Kevätaamut ovat kylmiä, vaikka päivällä sitten olisikin lämmintä. Kesäaikaan siirtyminen tarkoittaa, että jokainen aamuinen pyörämatka ajetaan tuntia aikaisemmin kuin jos eläisimme normaaliajassa. Kylmässä ei ole hauska polkea, varsinkaan jos tietää että vaivaisen tunnin kuluttua olisi jo siedettävää. Entä mitä pyöräilijä sitten lämpimän iltapäivän kotimatkalla tekee kaikilla niillä vaatteilla, joita tarvittiin aamulla? Kesäajan vuoksi moni työmatkapyöräilijä joutuu kuljettamaan kolmea vaatekertaa: yksi aamua, toinen iltapäivää varten ja kolmas työvaatteiksi.

3. Linturetkillä on meluisaa

Tavallaan on tietysti kätevää, kun varhaisen aamun linturetkille ei tarvitse lähteä niin aikaisin. Tuntuu eri asialta lähteä liikkeelle viideltä kuin neljältä. Poissa ovat kuitenkin hiljaiset linturetkiaamut. Kun linnut toukokuussa heräilevät päivään, ovat ensimmäiset työmatkalaisetkin jo autoineen liikkeellä. Siellä missä ennen oli rikkumaton luonnon rauha, on nyt moottoriväylien tasainen taustahurina.

4. Syksyllä on pimeää ja kylmää

Kesäaika jatkuu pitkälle lokakuuhun. Aamut käyvät silloin jo pimeiksi. Yhdessä syksyn viileyden kanssa se tarkoittaa taas kiusaa työmatkapyöräilijöille. Tuntia myöhemmin ei enää tarvitsisi ajovaloa, ja mahdollisia jäätyneitä lätäköitäkin näkisi varoa. Käytännössä kesäaika voi lyhentää työmatkapyöräilykautta kuukaudella.

5. Se vain on tyhmä idea

Kesäajan perusajatus on ”daylight saving”, siis että iltaan saadaan lisää valoisia tunteja, joiden ansiosta keinovalaistusta tarvitaan vähemmän. Suomessa valoa on kuitenkin kesäaikaan enemmänkin kuin tarpeeksi. Kesäajasta ei kuulemma voi luopua, koska etelämpänä Euroopassa kuitenkin on käytössä kesäaika. Aikaero kuulemma kasvaisi ilman kesäaikaa niin suureksi, että bisnesyhteydet vaikeutuisivat. En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, miksi koko kansakunnan elämää vaikeutetaan vain sen vuoksi, että ulkomaankaupan kanssa tekemisissä oleva pieni porukka voisi tehdä mukavaan aikaan töitä. Yksinkertaisempaahan olisi, että ne harvat ja valitut soittaisivat puhelunsa vähän myöhemmin. Ylipäätään työelämä on muuttunut niin, että tehtävät ovat muuttuneet yhä enemmän 7/24-tyyppisiksi – jolloin konttorityöajoilla ei ole senkään vertaa merkitystä.

Kun hyödyt ovat olemattomat ja haitat ilmeiset, niin miksi ihmeessä me aina vain kiltisti roikumme kesäajassa?

Sosiaali- ja terveystoimen yhdistäminen: ryhmäpuheenvuoro seminaarissa

Helsingin sosiaali- ja terveystoimen yhdistämisessä on vähitellen päästy siihen, mistä Deloitten konsulttiselvityksessä oikeastaan olisi pitänyt lähteä: palvelukokonaisuuksien miettimisen ja niiden rajapintojen määrittämiseen.

Organisaatiot eivät ole olemassa itseään varten, vaan jotta kaupunkilaisille voitaisiin tarjota heidän tarvitsemiaan palveluja. Liian moni uudistus on lähtenyt liikkeelle siitä, että uusien johtajien on ollut pakko järjestellä laatikot uudelleen ja ajaa sisään jokin sopivan uusi johtamisjärjestelmä. Tästä ei nyt onneksi tunnu olevan kyse.

Muutosta vetänyt virkamiestiimi esittää sosiaali- ja terveystoimen jakamista kolmeen alueeseen. Niissä on onnistuttu hyvin yhdistämään samaan kokonaisuuteen 1) lastensuojelu sekä lasten ja nuorten terveydenhoito, 2) päihde- ja mielenterveyshuolto ja 3) pitkäaikaissairaanhoito, kotihoito sekä vanhusten asumispalvelut. Ongelmaksi saattaa jäädä, että päihdeasiat ovat yhdessä ja toimeentulokysymykset toisessa laatikossa – mutta sellaista organisaatiota tuskin onkaan, josta kaikki saumat on poistettu.

Nyt esitetty malli on kyllin hyvä, jotta siihen voidaan siirtyä. Täytyy kuitenkin muistaa, että hikisin urakka on vasta alussa. Henkilöstön ja etenkin väliportaiden esimiesten tehtävät muuttuvat enemmän kuin vielä hahmotamme, ja tähän muutokseen on saatava tukea. Muutoksen tiimellyksessä ei saa hetkeksikään unohtaa kaupunkilaisia, joiden palvelut täytyy turvata. Tavoitteena tulee olla, että kaupunkilaisen ei tarvitse edes tietää, mistä laatikosta hän kulloinkin palvelunsa saa.

Seuraavien vaalien jälkeen alkanee taas uusi keskustelukierros terveysasemien lukumäärästä ja mahdollisesti lakkautettavista asemista. Uusi sote-malli vie mielestäni vääjäämättä kohti sellaisten sosiaali- ja terveysasemien verkostoa, jotka tarjoavat nykyistä selvästi laajemmat palvelut. Se ei voi tarkoittaa muuta kuin siirtymistä pienten lähiterveysasemien verkostosta suurempiin keskusterveysasemiin. Uusi lautakunta ja uusi valtuusto saavatkin heti pohdittavakseen, miten samalla turvataan läheltä saatavat peruspalvelut.

Työterveyshuoltoa työttömille?

Osmo Soininvaara ehdottaa blogissaan säännöllisiä terveystarkastuksia työttömille. Hän pohdiskelee, tuottaisivatko tällaiset ilmaiset ja kohdennetut terveystarkastukset paremman terveyshyödyn kuin nyt Helsingissä ehdottamamme terveyskeskusmaksun perimisestä luopuminen.

Oden ajatus ei ole huono. "Työttömien työterveyshuollosta" on ainakin epämääräisissä kabineteissa ollut paljonkin puhetta. Ratkaisseeko sekään kuitenkaan sitä ongelmaa, että hankalinta ja potentiaalisesti sairainta väestönosaa on vaikea saada huolehtimaan terveydestään?

Suurin terveyshyöty voitaisiin saada, jos terveystarkastuksia ajoitettaisiin kaikkiin suurimpiin elämän murrosvaiheisiin: eläkkeelle jäämiseen, työpaikan menettämiseen, avioeroon, ylipäätään sellaisiin elämäntilanteisiin, joihin tiedetään liittyvän suuria terveysriskejä.

Lähiö-Suomessa voisi myös olla liikkuvia terveyskioskeja, joihin kansalaiset voisivat hetken mielijohteesta piipahtaa ostarilla kaupassa tai pubissa käydessään. Hyväkuntoiset ja hyvin toimeen tulevat huolehtivat kyllä terveydestään itsekin. Huono-osaisempia kannattaisi vähän koettaa pyydystääkin.

En muuten ole hirveän ihastunut tuohon "viihdekäytön" käsitteeseen, eivätkä ole tuntemani fiksut lääkäritkään. Uskon, että ihmisellä on aina jokin perusteltu syy ottaa yhteyttä terveydenhoitojärjestelmään. Osalla se voi olla silkka yksinäisyys, tai sitten elämänhallinnan taidot ovat niin heikot ettei osata erottaa pientä nuhaa vakavasta sairaudesta. Ammattitaitoinen terveydenhoitaja tai lääkäri osaa halutessaan vainuta nämä ei-somaattisetkin syyt.

"Turhaa" lääkärissä käymistä torjuu myös työparimalli, jossa potilas ottaa aina ensin yhteyttä terveydenhoitajaan, joka sitten arvioi hoidon tarpeen ennen kuin lääkärin vastaanottoaikaa annetaan. Jos henkilökunta vain saadaan pysymään terveysasemalla, tulevat kanta-asiakkaat nopeasti terveydenhoitajalle ja lääkärille tutuiksi, jolloin heidän elämäntilanteeseensakin pystytään puuttumaan.

Paljon todennäköisempää ja yhteiskunnalle kalliimpaa viihdekäyttö on yksityisen terveydenhoidon puolella, missä aikoja saa oitis, jos vain maksaja löytyy. Ei se siis maksusta kiinni ole.

Terveyserot ja terveyskeskusmaksu

Myöhästyin, pahus. Piti lisäämäni terveyslautakunnan esityslistaan muutosesitys, mutta puheenjohtaja Jouko Malinen oli jo ehtinyt edelleni. Meille vihreille lautakunnan jäsenille, Tuuli Kousalle ja minulle, jäi osaksi kannattaa esitystä.

Kyse oli selvityksestä terveyskeskusmaksun perimisestä luopumisesta. Anteeksi koukeroinen byrokraattikieli, mutta näin se listassa luki. Selkosuomeksi: Kaupunginhallituksen pyynnöstä Terveyskeskus oli selvittänyt, mitä seuraisi siitä, että terveysaseman vastaanotolle menevät helsinkiläiset eivät joutuisikaan maksamaan siitä lystistä. Terveysasemakäynnit olivat ilmaisia muistaakseni lamavuoteen 1993, jolloin ne otettiin käyttöön yhtenä konstina saada edes vähän rahaa kaupungin kassakirstuun.

Selvitys oli siitä hupaisaa luettavaa, etä siinä perusteltiin varsin monipuolisesti, kuinka terveyskeskusmaksu ei oikeastaan tuo paljonkaan rahaa kaupungille, kuinka se lisää byrokratiaa ja perintäkuluja ja kuinka siitä voitaisiin yhtä hyvin luopua - mutta kuitenkin lopuksi esitettiin, että maksusta ei luovuttaisikaan.

Terveyslautakunta nyt joka tapauksessa päätti äänin 6-3 ( me muut - kok) esittää terveyskeskusmaksusta luopumista.

Tuskin maksuttomuudesta sinänsä kovin ihmeellistä seuraisi. Pidän kuitenkin maksun poistamista tärkeänä signaalina. Yhteiskuntaluokkien väliset terveyserot ovat Helsingissä jo revenneet hälyttävän suuriksi. Kun me vakinaisessa työsuhteessa olevat keskiluokkaiset emme edes välitä muistaa terveyskeskusmaksun suuruutta, sama summa voi köyhimmillä nousta ratkaisevaksi esteeksi hoitoon hakeutumiselle. Ne köyhimmät ovat pitkäaikaistyöttömiä ja eläkeläisiä, jotka muutenkin joutuvat valitsemaan päivän aterian ja bussilipun välillä.

Odotamme nyt, seuraavatko Espoo ja Vantaa perässä.