perjantai 6. heinäkuuta 2018

Piirakkaa! Ilman elukkaa! Raparperia!


Tein älyttömän hyvää vegaanista raparperipiirakkaa. Löysin perusohjeen Hesarin sivuilta, mutta muuntelin sitä hieman omaan makuuni paremmin sopivaksi. Koska olen pohjimmiltani hyvä ihminen, jaan reseptini koko ihmiskunnan kanssa.





Murutaikina:

50 g vegaanista leivontamargariinia 2 dl luomuruokosokeria 1 ½ dl vehnäjauhoja ½ tl suolaa
Piirakkataikina:

2 ½ dl ruokosokeria 4 dl vehnäjauhoja 3 rkl kikhernejauhoja 2 ½ tl leivinjauhetta ½ tl suolaa 100 g vegaanista kasvirasvamargariinia 3 dl kookoskermaa
2 rkl hyvää rommia
300 g raparperia paloina
Teen piirakat mielelläni suorakaiteen muotoisessa teräsvuoassa, jonka pohjalle laitan leivinpaperiarkin. Vaihtoehtoisesti voi toki voidella margariinilla pyöreän tai neliskanttisen vuoan. Tun Sie was Sie wollen.

Tee muruseos. Sekoita kaikki ainekset nopeasti vatkaten pikkurillin pään kokoisiksi kokkareiksi. Tämän vaiheen voi tehdä reilusti etukäteen, jolloin murupallerot säilytetään pakastimessa.

Kiehauta kattilassa margariini ja kookoskerma. Anna jäähtyä sillä aikaa kun sekoitat kulhossa kaikki piirakkataikinan kuivat aineet. Lisää sitten kookoskerma-margariiniseos ja rommi.

Laita vuokaan ensin piirakkataikina. Laita vuoka 175-asteiseen uuniin muutamaksi minuutiksi, kunnes taikinan pinta on hiukan jähmettynyt. Lisää sitten raparperipalat ja niiden päälle muruseos.

Paista 175 asteessa noin tunnin ajan. Piirakka on valmis, kun murupinta on kauniin ruskea.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kohti uutta huumepolitiikkaa

Neljä vuotta sitten kirjoitin blogin Barcelonassa näkemästäni valvotusta huumeidenkäyttötilasta. Silloin arvelin, että meillä tuskin oltaisiin valmiita näin liberaaliin hoitopolitiikkaan. Näihin päiviin asti olen myös itse ajatellut, etten halua kajota huumeteemoihin metrin kepilläkään.

Viime talvena mittani tuli täyteen, kun luin kuinka Kela lukitsee vessojaan piikittäjien vuoksi. Tämän kilahdukseni seurauksena Helsingissä tulee nyt päätöksentekoon aloitteemme vastaavasta suonensisäisten huumeiden käyttötilasta. Jotakin on perusteellisesti muuttunut, sillä tämä aloite on saanut aivan huikeata tukea eri suunnista. Jos kaikki sujuu hyvin, saamme pilotin toimintaan jo muutaman kuukauden kuluttua. Se on sosiaali- ja terveyspoliittisesti iso askel parempaan.

Ajat ovat muuttuneet. Suomalaiset ovat nyt kypsiä hylkäämään sodan huumeita – lue: huumeiden käyttäjiä – vastaan ja siirtymään kohti humaania ja faktoihin perustuvaa päihdepolitiikkaa. Meidän Vihreiden on syytä muistuttaa vanhasta periaatekannastamme, että huumeiden käytön rangaistavuudesta on luovuttava. Riippuvuus ei ole rikos eikä se katoa kieltämällä. Tasa-arvoisessa Suomessa ei ole hylkiöryhmiä.

(Puheenvuoro Vihreiden puoluekokouksessa Korsossa 2018)

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Valvottuja huumeiden käyttötiloja Helsinkiin?

Sote-lautakunnassa käsiteltiin tänään (5.6.2018) aloitetta huumeriippuvaisten valvotuista käyttötiloista. Teknisesti se on valtuutettu Kati Juvan (Vihreät) aloite, mutta tosiasiallisesti aloitteellinen olin minä.

Helmikuussa niin sanotusti napsahti. Helsingin Uutiset kirjoitti Malmin Kelan toimiston yleisövessojen lukitsemisesta huumeongelman vuoksi. Muistin silloin terveyslautakunnan vierailun Barcelonaan keväällä 2014. Silloin tutustuimme tilaan, jossa suonensisäisten huumeiden käyttäjät saivat valvotusti piikittää omia aineitaan, puhtailla välineillä tietysti. Kirjoitin jo silloin aiheesta ja esitin varovasti, että tätä hyväksi havaittua toimintaa kannattaisi kokeilla Helsingissäkin.

Helsingin Uutiset julkaisi tällä kertaa heti kirjoitukseni, jossa kaivoin vanhan ehdotukseni esiin. Eikö olisi parempi järjestää valvottuja piikitystiloja kuin sulkea ovia? Päihderiippuvuudethan eivät piilottelemalla poistu. Hämmästyksekseni en nyt saanutkaan osakseni moitteita huumeiden suosimisesta, vaan vastaanotto oli positiivinen. Niinpä intouduin viemään asiaa ihan oikeasti eteenpäin. Koska en ole kaupunginvaltuutettu, pyysin ja sain Kati Juvan kumppanikseni. Kirjoitin luonnoksen, josta yhdessä muotoilimme valtuustoaloitteen.

Ajat ovat muuttuneet. Vielä neljä vuotta sitten tuntui rohkealta ylipäätään esittää humaania huumepolitiikkaa. Nyt aloite otettiin lämpimästi vastaan yli puoluerajojen. Sentään odotin virkamieskäsittelyltä pienoista nihkeyttä, mutta saatoin taas yllättyä iloisesti. Sosiaali- ja terveystoimiala esittää vielä vuoden 2018 aikana selvitystä toiminnan pilotoimisesta!

Valvottuihin käyttötiloihin liittyy toki ongelmia, mutta Euroopan noin sadan vastaavan tilan kokemukset ovat olleet voittopuolisesti hyviä. Mahdollisesti suurin hyöty saadaan siitä, että niissä voidaan kohdata kaikkein marginalisoituneimmat käyttäjät, jotka nyt joutuvat käyttämään julkisten WC-tilojen tapaisia paikkoja. Valvotuissa tiloissa heidätkin on periaatteessa mahdollista saada avun ja tuen piiriin.

Olisiko yleinen mielipide vihdoin kääntynyt humaanin päihdepolitiikan puolelle?

torstai 26. huhtikuuta 2018

Antologia puista

Puut ansaitsevat jokainen oman runonsa. Rakennan vähitellen tähän pienen antologian suomalaisille puille. Samalla ne muodostavat eräänlaisen muistolehdon ihmisille, joilla on elämäni varrella ollut minulle merkitystä.

Puut ovat erilaisia
, samoin kuin ihmiset. Siksi runotkin haluavat kasvaa jokainen vähän eri muotoon.

Tämä ei ole kasviopillinen antologia. Siksi kuvat puista saavat muotoutua sanojen kautta.



Paju

Leikkaan, viillän, koputan kuoren irti,
Viimeistelen suuosan, pujotan kuoren takaisin,
Puhallan.


Pajupilli on helppo tehdä keväällä,
Kun puu herää ja mahla virtaa.

Isäni sai pajupillin myös soimaan.



Kuusi

Soukat tummat pilarit,
Tuoksut kesäyön,
Ja valo, se hohtaa kesäkuussa
Niin kuin maa valaisisi taivaan.


Hiukset, iho, huulet, hengitys,
Nuoruudet, paljaat, vastakkain,
Kädet jossain, eksyneet.

Niin kauan sitten.
Missä? Vain metsän kuuset muistavat.


Ikuiset.



Koivu

Muistit: tätä se nyt on,
kylmää, loputonta pimeää.


Katsoit ylös, aivan sattumalta.
Näit kirkkaan valon, auringon,
siellä missä eilen
tavoitit vain harmaata.


Kevät, sehän se oli,
kevät katsoi ujosti silmiisi,
tarttui sormiisi ja riisui lapaset.


Tiesit: mahla virtaa taas.



Tammi

Vankka, karhea runko selkääni vasten
Sylissäni hoikka varsi
Kasvoillani tuuli,
Tai kevyet hiukset, ehkä

Jäähyväiset lehvien alla.


Harmaaleppä

Se joka luokkakuvassa seisoo toisena vasemmalta
     keskimmäisessä rivissä
jonka kaikki tietävät mutteivät kuitenkaan muista
     Mikko tai Juha tai jotain sinne päin


Se josta ei tiedä onko se puu vai pensas
     kasvaako se metsän reunassa vai vanhalla pellolla
joka seisoo syksyllä tummuvin lehdin
     Korsosta järven rannoille Anttolaan ja ties minne


Kun se kaadetaan, sen kannot hehkuvat punaisina
     siitä nimi, sanotaan
Olin olemassa, ne kuiskaavat
     harmaan kuoreni alla virtasi leppä, veri


Se karttaa merta
     kasviopin kirjassa sanottiin


Minä olen meri.
Hiuksissani on suolaa.




Kataja
Kuivasta raosta kallion

Se nousee auringon kohtaamaan.

Tammikuun pakkasen ankaran

Ja kevään ahavan ankaran

Se kestää, kasvaa ja kohoaa.
Kun tuulet luotoja tuivertaa

Vain kataja tyynenä seistä saa.

Kun myrskyssä kaatuvat suuremmat puut

Se nöyrtyy, ei katkea, murtumaton,

Se pysyy, sortukoot muut.
Kun lämpö kesän lyhyen

kuumentaa luodon kallion

Se kultaista pölyään puhaltaa.
Jos tyyneyden löytää ken sielustaan

Voi toisille onnea rakentaa.



Tuomi

Ne vyöryvät,
Kukkien valkeat massat,
Ja niiden tuoksu:
Ensin hurmaava, lopuksi
Vain tukahduttava

Kesän jälkeen marjat,
Mustat ja jumoavat

Tilhien iloiset parvet kiertävät ne kaukaa

 
-->

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Juttu, jota Helsingin Sanomat ei julkaissut

Hämeenkylän koulu on pedagoginen menestystarina

Järkytyimme, kun luimme torstain 12.4. Helsingin Sanomista uutistuottaja Merituuli Saukkosen kirjoittaman kolumnin, joka maalasi vantaalaisesta Hämeenkylän koulusta ja sen henkilökunnasta täysin oudon kuvan. Sisäilmaongelmien vuoksi evakkoon joutuneen koulun määrätietoinen ja innovatiivinen työ vaikeissa oloissa on häivytetty jutusta kokonaan. 

Tunnemme koulun hyvin, emmekä tunnista sieltä  otsikkoihin nostettua ”meluongelmaa” tai ”hyvien oppilaiden” suosimista.  Oliko toimittajalla  vahva ennakkomielikuva peruskoulusta kammottavana paikkana, jossa heikot jätetään heitteille?  Siihen kuvaan Hämeenkylän koulu on mahdutettu tosiasioita joustavasti käyttäen.

Saukkonen tekee  kolumninsa lopussa tärkeitä kysymyksiä siitä, miten koulun tulisi ottaa huomioon muutkin oppilaat kuin ne, joilla on jo valmiiksi hyvä sisäinen motivaatio. Yksi ”Hämiksen” keinoista on suurryhmät. Tikun nokkaan nostetulla matematiikan tunnilla se tarkoittaa, että saman luokka-asteen oppilaat opiskelevat samassa suurtilassa – mutta kolmen pätevän matematiikanopettajan luotsaamina, kouluavustajan ja erityisopettajan tukemina ja yksilöllisten tarpeidensa mukaan eri kokoisiin ja tasoisiin ryhmiin ohjattuina. Tiettävästi Hämeenkylän yläluokilla tehdään tässä suorastaan kansallista pioneerityötä.

Hämeenkylän koulu on pedagoginen menestystarina. Sen rehtori ja opettajakunta ovat osanneet kääntää rohkeasti haasteet voitokseen ja venyneet kokeilemaan käytännössä toimintamuotoja, joista monet muut ovat jo ottaneet oppia. Olemme pahoillamme siitä, että valtakunnan ykköslehti parilla huonosti pohjustetulla jutulla vetää nyt mattoa kouluyhteisön jalkojen alta. Helsingin Sanomilla olisi ollut mahdollisuus kertoa myös jaetusta opettajuudesta, erilaisten oppijoiden huomioon ottamisesta ja itseohjautuvuuteen kasvattamisesta. Oppilailtakin olisi voinut kysyä.

Jaamme kirjoittajan huolen koulutusleikkauksista ja pelkäämme, että ne murtavat  suomalaisen peruskoulun laadun. Hyvää  työtä tekevää koulua ei kuitenkaan pidä sen huolen vuoksi leimata ongelmakouluksi. Erityisen surullista on, että maan johtava lehti tekee niin.

Martti Hellström
Opetusneuvos, KT
Auroran koulun rehtori 1989- 2014

Hannu Tuominen
Hämeenkylän koulun rehtori 1992-95

torstai 26. lokakuuta 2017

Kirkon katoavat äyrit

Kirkkoon kuuluu yhä pienempi osa väestöstä. Erityisen paljon kirkkoon kuulumattomia on pääkaupunkiseudulla. Koska huomattava osa valtionkirkkojemme rahoituksesta tulee kirkollisverosta, tämä tarkoittaa seurakuntien tulojen vähenemistä. Esimerkiksi Malmin seurakunnan budjetti on lyhyessä ajassa supistunut lähes kolmanneksella. Silloin niiden on pakko vähentää menoja jostakin. Kirkko tuskin ensimmäisenä leikkaa ytimestään, hengellisistä palveluista, joten vähennykset iskevät seurakuntien tekemään sosiaalityöhön. Tämä on herättänyt huolta ja katkeruuttakin Koillis-Helsingissä, missä Tapulin ja Siltamäen seurakuntakotien toiminta on vaakalaudalla.

Kun kirkko vähentää sosiaalityötään väestön maallistuessa (ja muiden uskontokuntien osuuden kasvaessa), tulee ensimmäisenä mieleen, että kaupungin vastuu kasvaa. Muutenhan sosiaalityö kaikkiaan vähenee. Esimerkkikaupunginosissani Tapulikaupungissa ja Siltamäessä seurakunta on tehnyt merkittävää työtä muun muassa nuorison ja vanhusten kanssa, ja se työ on nyt uhattuna. Tässä on nyt vain se ongelma, että kun kirkkoon kuulumattomat eivät maksa veroa kirkolle, eivät he maksa vastaavaa äyrimäärää kaupungillekaan. Kirkosta eroaminen toisin sanoen nykysysteemissämme vähentää sosiaalityöhön käytettävää rahamäärää. Tätä ei selvästikään ole vielä täysin ymmärretty.

Minusta tästä kaikesta seuraa itsestään selvästi kaksi asiaa. Ensiksi kaupungin on otettava vastuu siitä työstä, jota kirkko ei pysty tekemään. Päävastuu sosiaalityöstä joka tapauksessa on maallisella yhteiskunnalla, ja seurakuntien tekemä työ vain täydentää sitä. Toinen johtopäätös on se, että Helsinki ei voi kovin kevytmielisesti alentaa kunnallisveroäyriään.

Takaisin Siltamäkeen: siinä kaupunginosassa ei ole asukastaloa eikä nuorisotaloa. Siltamäki-Suutarila-seuran vapaaehtoistyöhön perustuva seniorien Korttelitupa menetti kaupungin tarjoamat toimitilat jo kymmenisen vuotta sitten ja on ollut sen jälkeen riippuvainen seurakuntakodista saamistaan ”väliaikaisista” tiloista. Jotta asukastoiminta voi jatkua, tulisi kaupungin ja seurakunnan löytää yhteinen sävel ja jakaa nykyisen seurakuntakodin kustannukset. Tällä tavoin voitaisiin tukea myös muiden alueella toimivien yhdistysten ja yhteisöjen toimintaa. Siltamäki ja Suutarila eivät enää olisi vailla asukastaloaan.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Kaupunkimetsän tarinat



Malminkartanossa kehärata sukeltaa kallion alitse. Kallion päällä on pieni metsä, Kartanonmetsäksikin kutsuttu. Satunnainen kulkija ei ehkä huomaa mitään kummallista, metsä mikä metsä. Avokallioita, mäntyjä, kosteampi kuusia ja harmaaleppää kasvava notkelma. Polkuja. Tässä metsässä on kuitenkin aivan oma taikansa. Pari syksyä sitten ystäväni, joka asuu metsän laitaan muutama vuosikymmen sitten rakennetussa talossa, joutui keskeyttämään pensaan istutuksen puutarhaan, kun lapio osui vanhaan punamultahautaan. Rinteessä on runsaasti pyöreitä kiviä, jotka näyttävät siihen asetelluilta. Eräs kiviröykkiöistä onkin aidattu, sillä se on osoittautunut hautaröykkiöksi.

Tässä metsässä ei näy puiden kantoja. Se on siis ainakin viimeisten vuosisatojen ajan säätynyt hakkuilta. Idästä länteen kallioita halkoo polku, joka on kulunut askelten alla sileäksi ja paljaaksi. Aikanaan se on yhdistänyt kivikautisia kyliä. Todella: nämä kalliot kuuluvat Suomen vanhimpiin asuttuhin paikkoihin, ja tämä polku on ollut tässä niistä ajoista alkaen. Kun ensimmäiset kulkijat tulivat tänne, nykyisen Helsingin kohdalla lainehti vielä meri.

Kun ensimmäisen kerran tutustuin Kartanonmetsään, en tiennyt sen historiasta mitään. Löysin silloin pienten lasteni kanssa kivan lähimetsän, josta sai poimituksi piirakkamustikat. Kotitalon vieressä oli oikea seikkailumetsä, jonka "Nuuskamuikkusen leirikiven" juurella saattoi kallioilla kiipeilyn jälkeen syödä retkieväät. Olen nyt kuullut, että lasten omassa lähimaantiedossa se oli "Iso metsä". Vastaavasti "Pikkumetsä" oli tien toisella puolella ollut metsikkö, jota kukaan seudun aikuisista ei kai olisi edes tullut hahmottaneeksi metsäksi. Kumpikin oli lapsille rakas paikka, jossa he voivat hiukan vartuttuaan käydä omin päin samoilemassa ja seikkailemassa.

Jokaisella kaupunkimetsällä on tarinansa. Kasvavassa kaupungissa näitä tarinoita on osattava kuulla. Siksi päätöksentekoon tarvitaan kaupunkilaisia, jotka tuntevat metsien tarinat.