torstai 14. helmikuuta 2019

Lihansyönnin uskossa

Mistä puhumme, kun puhumme lihasta?

Helsingin kaupunginvaltuuston hyväksymä tavoite lihan ja maidon kulutuksen puolittamisesta vuoteen 2025 mennessä on saanut osan varttuneemmista suomalaisista vauhkoontumaan. Tässä, kuten aikaisemmin tunnetuksi tulleessa kasvisruokapäiväkeskustelussa, näyttävät tunteet ohittavan kaikki tosiasiat.

Etsiskelin tilastotietoa suomalaisten lihankulutuksen kehittymisestä. Lihantuottajien omien tilastojen mukaan vuonna 1970 Suomessa kulutettiin 44,2 kg luullista lihaa kansalaista kohden. Vuonna 2015 vastaava kulutus oli 79,4 kg. Kun samalla sivulla kerrotaan kulutuksen kasvavan "maltillista" kolmen prosentin vuosivauhtia, laskin nykyisen kulutuksen olevan todennäköisesti siinä 90 kilogramman tienoilla. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tässä pohdinnassani suuruusluokka riittää. Karkeasti ottaen me syömme lihaa eri muodoissa noin kaksinkertaisesti sen, mitä syötiin 1970-luvun alussa.

Olen ihan sormituntumalla toistellut, että helppo tavoite olisi paluu 1970-luvun ruokavalioon. Liha oli silloin selvästi kalliimpaa kuin nyt, mutta sitä syötiin kaikkien mittarien mukaan rittävästi. Tilastot näyttävät, että kulutuksen puolittaminen tarkoittaisi juuri tätä: paluuta 1970-luvun alun määriin. Tosiasiassa ruokavaliomme olisi huomattavasti monipuolisempi kuin vajaat 50 vuotta sitten, sillä nyt kuluttajan saatavilla on selvästi enemmän tuoreita kasviksia ja erilaisia maukkaita kasviproteiinituotteita. Lihan ja maitotuotteiden kulutuksen puolittaminen todennäköisesti tuottaisi meille nykyistä monipuolisemman ja terveellisemmän ruokavalion. Mikä siis on ongelma?

Kun muuta ei keksitä, voi aina vetää esiin vanhuskortin. Haluamme kuulemma viedä proteiinit vanhusten muutenkin niukalta lautaselta. Hölynpölyä. Mikään vanhuksia koskeva ravintosuositus ei neuvo syömään nimenomaan lihaa – tai edes juomaan maitoa. Proteiinien saanti on välttämätöntä, mutta myös vanhus syö yhtä mielellään esimerkiksi kalaa tai palkokasveja. Sen jälkimmäisen ei tarvitse olla tofua, jos ei sellaisesta tykkää, vaan aivan tavallinen (kasvis-) hernekeitto ajaa saman asian. Maidon voi hyvin korvata vaikkapa kauramaidolla. Vanhusten suurin ravitsemusongelma lienee huonosta ruokahalusta johuva liian vähäinen ravinnonsaanti. Ruokahalua voi parantaa tekemällä ruoasta houkuttelevampaa maustamalla ja lisäämällä siihen väriä kasviksilla.

Kun ajattelen, mitä ruokaa vanhuksille pitää tarjota, mielessäni on ennen muuta se, millaista ruokaa itse haluan syödä sitten, kun en enää jaksa itse valmistaa sitä. Älkää yrittäkö tuputtaa minulle lihaa, kun en nytkään juuri syö sitä. Käyttäkää mausteita, chiliä ja juustokuminaa myöten. Tarjoilkaa minulle joskus hyvää kurpitsacurrya tai herkkutattirisottoa. Paistetut silakatkin ovat hyviä, mutta perunamuhennokseen ei tarvitse panna maitoa tai voita. Muistakaa jättää silakoihin ne rapeat pyrstöt.

Vihreät ovat kuulemma kasvisruokauskovaisia. Pötyä, sanon taas. En taida tuntea yhtään suvaitsematonta vegaaniruoan tuputtajaa, vaan kaikki tuntemani lihastakieltäytyjätkin sallivat yksilöille vapaan oikeuden päättää itse ruoastaan. Uskossa vaikuttavat olevan ne "makkaranpurijat", joille jokainen jonkun jossain syömä kasvisateria on maailmanloppuun verrattava uhka.

Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme lihasta?

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Tosi vanhojen päivä

Tänään on penkkaripäivä. Opettajalle se tarkoittaa, että loppupäivä menee hulabaloota vaatiessa, kun ensin katsotaan abishow ja sitten valvotaan pihalla abien lähtöä penkkariajelulle. Huomenna on sitten vanhojen päivä tanssiesityksineen - jota on luokkahuoneen viereisessä liikuntasalissa harjoiteltu viikkokausia.

Näiden perinteiden juuret taitavat olla jo monelta unohtuneet. Tai oikeastaan: miten sellaisen voi unohtaa, mitä ei koskaan ole kokenutkaan? Sallittaneen tosi vanhan muistella.

Kävin oppikouluni Käpylässä, maineikkaassa Hykkylässä. Tai ainakin joskus se oli maineikas, nykypolvi tiennee lähinnä sen jälkeläisen, Helsingin luonnontiedelukion. Perinteinen Hykkylän koulu oli sodan jälkeen rakennettu nelikerroksinen rakennus Mäkelänkadulla. Me kävimme siellä koulua kahdeksan vuotta, jotkut pari vuotta kauemminkin, 11-vuotiaista nassikoista lähes aikuisiksi.

Abiturienttien, silloisten kahdeksasluokkalaisten, luokat olivat ylimmässä kerroksessa. Penkkarit, penkinpainajaiset, olivat heidän viimeinen päivänsä ennen ylioppilastenttikauden alkua. Oppitunteja ei enää ollut, joten luokkahuoneitakaan ei enää tarvittu. Penkkaripäivä oli abeille eräänlainen väärän kuninkaan päivä, jolloin he kiersivät nuorempien oppilaiden luokissa, keskeyttivät kolistellen tunninpidon ja lauloivat sepittämiään pilkkalauluja opettajista. Iltapäivällä he kiipesivät kuorma-auton lavalle ja lähtivät kiertämään kaupunkia.

Abiturientit olivat koulun vanhin ikäluokka. Neljännessä kerroksessa heillä oli etuoikeus olla lähtemättä välitunnilla pihalle kaikkien muiden tavoin. Muutenkin abeja kohdeltiin jo suurin piirtein niin kuin aikuisia ihmisiä. Opettajatkin saattoivat tehdä heidän kanssaan sinunkaupat! Kun abit lähtivät koulusta, heidän luokkahuoneensa vapautuivat. Silloin seitsemäsluokkalaiset kantoivat juhlallisesti tavaransa abeilta vapautuneisiin luokkiin ja ottivat heidän paikkansa ja etuoikeutena vanhimpana ikäluokkana. Jotta tämä tulisi kaikille selväksi, penkkareita seuraavana päivänä seiskaluokkalaiset pukeutuivat arvokkaasti vanhanaikaisiin pukuihin. Pojilla oli frakkeja ja silinterihattuja, tytöillä menneiden vuosikymmenten aikaisia pitkiä pukuja. Vanhojen tansseissa he sitten tanssivat keskenään joitakin vanhanaikaisia tansseja. En muista, että vanhat olisivat niissä tansseissaan esiintyneet kenellekään.

Penkkarit ja vanhojen päivä olivat siis enemmänkin siirtymäriitti kahdelle ikäluokalle. Kolmas siirtymäriitti oli keskikoulun aikainen nahkiaispäovä, jolloin päästiin teinikunnan jäseniksi, mutta siitä ei tässä sen enempää.

Ajat ovat muuttuneet. Sekä penkkareiden etä vanhojen päivän luonne on muuttunut koulujärjestelmän muuttuessa. Jokainen aika luo omat perinteensä.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Afrikkalainen bissap-glögi


Bissap on lansiafrikkalainen hibiscusjuoma, joka nautitaan yleensä kymänä. Se valmistetaan teehibiskuksen kukista ja maustetaan esimerkiksi sitruunaruoholla. Kotilegbani ja minä kuitenkin pidämme bissapista myös kuumana glögin tapaisena juomana:

1 l vettä
2 dl hibiskusteetä
1 tähtianis
1 sitruunaruoho
1 peukalon kokoinen tuore inkivääri
2 dl (tummaa) sokeria
(sodabia tai Koskenkorvaa)



Ainekset sokeria ja alkoholia lukuunottamatta kiehautetaan ja annetaan hautua parikymmentä minuuttia. Siivilöidään, heitetään kiinteät aineet kompostiin ja kuumennetaan uudellen kattilassa sokerin kanssa, kunnes se on liuennut. Voit säätää mausteiden ja sokerin määrää makusi mukaan.

Bissap-glögin voi nautta kuumana sellaisenaan. Se on mainiota myös terästettynä pienellä määrällä maustamatonta aitoa sodabia (beniniläistä palmuviinaa) tai muuta kirkasta viinaa.







Joyeux Noël!

perjantai 21. joulukuuta 2018

Beniniläinen jouluateria


Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan, mitä länsiafrikkalaisessa Beninissä syödään jouluna. Tämä kokonaisuus on siten jouluun sovitettu, beniniläisvaikutteinen ateria.

Beniniläistetty rosolli
Paistetut keittobanaanit
Paistettu juusto
Tomaattikastike
Paistettu kala
Majoneesia (vege-)


Ohjeet:


Rosolli


Keitettyä perunaa, porkkanaa ja punajuurta
Sipulia
Suolakurkkua
Tuoretta inkivääriä
Tuoretta vihreää chiliä

Valmista rosolli tavalliseen tapaan. Juureksia pitäisi olla melko samanlaiset määrät, noin kuutiosenttimetrin palasiksi pilkottuina. Minusta keitetty punajuuri on rosollissa paljon parempaa kuin etikkaan säilötty, mutta jos olet toista mieltä, teet tietysti makusi mukaan. Sipulisilppua ja suolakurkkukuutioita lisäät makusi mukaan. Tässäkään en käytä etikkaan säilöttyjä kurkkuja, koska etikan maku ei minusta sovi rosolliin. Valmiin rosollin päälle ripottelet sitten hienoiksi suikaleiksi leikattua inkivääriä ja tupretta vihreää chiliä. Inkivääriä menee rosolliannokseen noin peukalon kokoinen määrä, kuorittuna tietenkin. Chilin määrä riippuu ruokailijoiden chilitoleranssista. Voi olla hyvä idea jättäöä osa chilistä erikseen lautasella lisättäväksi.


Paistetut keittobanaanit


Kuori ja paloittele keittobanaanit. Paista ne esimerkiksi wok-pannussa kuumassa öljyssä kauniin ruskeiksi. Ripottele paistettujen palojen päälle vähän suolaa.


Paistettu juusto


Tämä on yritys valmistaa jotakin Grand Popon -kävijöille tutun "pöllijuuston" tapaista. Beninissä se valmistetaan sikäläisestä paimentolaisten tuorejuustosta, joka valmistetaan pastöroimattomasta täysmaidosta ja jota myydään tienvarsilla. Paneerjuusto on Suomessa saatavissa olevista juustoista lähinnä esikuvaa. Paloittele paneer-juusto vähän kalapuikkoja pienemmiksi harkoiksi. Paista ne wok-pannussa kuumassa öljyssä. Ripottele valmiin "pöllijuuston" päälle vähän suolaa.


Tomaattikastike

Purkillinen tomaattimurskaa
2 punasipulia
2 valkosipulinkynttä
Tuoretta korianteria
Oliiviöljyä
1/2 dl valkoviiniä
1 tl sokeria
Suolaa, pippuria

Kuullota kattilan tai wok-pannun pohjalla punasipulisilppu pienessä määrässä (kymäpuristettua) oliiviöljyä. Lisää tomaattimurska, sokeri ja valkoviini. Anna kiehua hiljaisella lämmöllä parikymmentä minuuttia, sekoita silloin tällöin. Lisää silputtu korianteri (määrä maun mukaan) ja mustapippuri. Lisää suolaa jos siltä tuntuu. Anna hautua vielä muutama minuutti.


Paistettu kala

Tarvitset pieniä kokonaisia kaloja. Koska Grand Popossakin tunnetaan lähinnä "merikala" erotukseksi "jokikalasta", ei tässäkään ole niin väliä, mitä kalaa paistat. Koeannokseen tuli pieniä makrilleja, mutta annossiikakin olisi oikein hyvä vaihtoehto.


Ruokailijat voivat näistä aineksista koota mieleisensä kokonaisuuden. Lisukkeina tarjotaan leipää ja salaattia. Vegaanisessa vaihtoehdossa jätetään vain kala ja juusto pois. Halutaessa juuston voi korvata esimerkiksi uppopaistetulla savutofulla.

lauantai 15. joulukuuta 2018

Betlehemin jouluateria

Jouluna syödään. Meillä Suomessa taidetaan jouluna yleisimmin syödä kinkkua ja sen perinteisiä lisukkeita, laatikoita ja rosollia. Niin meilläkin yritettiin syödä. Käytin paljon rahaa hyvän kinkun ostamiseen ja paljon aikaa perunalaatikon imeltämiseen. Kun lapseni olivat pieniä, alkoi kuitenkin turhauttaa se, ettei kaiken vaivan jälkeen tukeva kinkku-laatikko-illallinen oikein maistunut kenellekään.

Aloin miettiä vaihtoehtoja, ja sitten välähti. Jos kerran jouluateriaa syödään erään perhetapahtuman muistoksi, joka tapahtui Betlehemissä, nykyisen Palestiinan alueella, niin mitähän siellä olisi syöty 2000 vuotta sitten? Lähi-Idän ruokavalio on pysynyt perustaltaan hämmästyttävän samanlaisena siitä alkaen, kun ensimmäiset dokumentit siitä tökittiin saveen nuolenpääkirjoituksena. Vehnärieskoja, oliiveja, vuohen- tai lampaanjuustoa, lampaanlihaa, papuja tai kikherneitä, seesaminsiementahnaa, vihreitä yrttejä... Toisin sanoen Betlehemin jouluaterian on täytynyt muistuttaa nykyaikaista palestiinalaista meze-valikoimaa, sillä varauksella että sellaiset kasvit kuin tomaatti ja paprikat saapuivat vanhaan maailmaan vasta puolitoista tuhatta vuotta myöhemmin.

Seuraavana jouluna valmistinkin meze-pöydän. Opettelin paistamaan pitaleivät, joita ei silloin saanut valmiina mistään. Eivät nykyisetkään valmiit pitaleivät ole kaksisia, joten hyvät leivät täytyy edelleen paistaa itse. Hummustahnan ja "munakoisokaviaarin" baba ghannousin saa melkein valmiina purkissa. Silloin piti mennä Helsingin ensimmäisiin etnisin kauppoihin, mutta nyt niitä löytää jo hyvästä K-supermarketista tai Prismasta. (Muutama vuosi aikaisemmin kaikki vähänkin etnisempi piti hakea Tukholmasta.) Bulgurista on helppo valmistaa tabboulehsalaatti, kunhan löytää tuoretta minttua ja persiljaa. Lampaanlihapyörykät voi paistaa etukäteen ja vaikka pakastaa odottamaan joulua. Hyvää fetajuustoa (sen pitää olla lampaan- tai vuohenmaidosta) ja mustia ja vihreitä oliiveja löytää helposti. Valikoimaa voi täydentää sillä mistä kukin sattuu erityisesti pitämään. Lopputulos voisi olla esimerkiksi tällainen:

Pitaleivät
Salaattia, tomaattiviipaleita, kurkkusuikaleita
Tabbouleh
Hummus
Baba ghannous
Oliiveja
Fetaa (vegaaninen vaihtoehto toimii yllättävän hyvin)
Lammaspyöryköitä
Falafelpyöryköitä
Marinoitua artisokkaa
Marinoituja valkosipulinkynsiä
Mintulla ja valkosipulilla maustettua turkkilaista jogurttia
Vegaanista majoneesia
Keitettyjä kikherneitä
Peperoni-paprikoita
Riisiä
Tomaattikastiketta
Ruokajuomaksi punaviiniä, olutta tai vettä

Jälkiruoaksi:
Jogurttia ja hunajaa
Baklavaa
Turkkilaista kahvia
Joulutorttuja


Meze-valikoima on siitä mainio juhla-ateria, että jokainen voi rakentaa sellaisen annoksen kuin haluaa. Pitaleivän väliin ei loppujen lopuksi mahdu kauhean paljon tavaraa, ja silti sen kanssa askarrellessa tulee sellainen tunne kuin olisi syönyt enemmänkin. Puolivahingossa tulee rakentaneeksi annoksen, jossa pääosassa ovat kasvikset ja eläinperäisiä tuotteita on vain höysteeksi.

Tammikuun ja vegaanihaasteen lähestyessä voi harjoitella rakentamalla täysin vegaanisen mezeannoksen.


Reseptit



Pitaleivät (4-6 leipää)


Jekku on siinä, että nämä leivät kohotetaan kolmasti ja paistetaan nopeasti kuumassa uunissa.

500 g vehnäjauhoja
1/2 tl suolaa
Puoli pakettia hiivaa
3 dl kädenlämpöistä vettä
2 rkl oliiviöljyä

Alumiinifoliota

Taikina alustetaan tavalliseen tapaan liuottamalla hiiva veteen ja lisäämällä sitten suola, öljy ja jauhot. Alustetaan kunnes taikinaan muodostuu sitko ja se irtoaa käsistä. Itse teen taikinan vielä helpommin yleiskoneella. Taikina peitetään ja annetaan sen kohota kaksinkertaiseksi, mihin menee noin 45 minuuttia. Vaivataan jälleen hyvin ja jaetaan taikina 4-6 yhtä suureen osaan. Pyöritellään ne palloiksi ja annetaan kohota liinan alla 20 minuuttia. Sen jälkeen pallot kaulitaan ohuiksi pyöreiksi levyiksi, asetellaan uunipellille ja annetaan taas kohota liinan alla 20 minuuttia. Sillä aikaa huolehditaan, että uuni kuumenee 275 asteeseen.

Kohonneet leivät pannaan uuniin ja paistetaan muutama (8-10) minuuttia, kunnes leipä pullistuu palloksi ja sen pinta saa kauniin vaaleanruskean värin. Ne otetaan uunista ja kääritään heti folioon kymmeneksi minuutiksi. Asetellaan lopuksi koriin ja peitetään liinalla. Lopputuloksena pullistuneet leivät laskeutuvat, mutta paistamisen aikana niihin on revennyt tasku.


Tabbouleh


21/2 dl bulguria
3 hienoksi hakattua shalottisipulia
100 g tuoretta persiljaa (reilu puntti)
1 dl hienoksi hakattua tuoretta minttua
2-3 sitruunan mehu
3 rkl oliiviöljyä
suolaa ja pippuria maun mukaan
salaatinkerä
3 tomaattia, siemenet poistettuna

Laita bulgur kulhoon ja anna sen liota kylmässä vedessä 30 minuuttia. Valuta hyvin ja levitä puhtaalle pyyheliinalle kuivumaan. Silppua persilja, paloittele tomaatit karkeasti ja sekoita kulhossa kaikki muut ainekset paitsi salaatti ja tomaatti. Asettele salaatinlehdet tarjoilulautaselle, kumoa tabbouleh niiden päälle ja koristele tomaatilla.


Hummus


Purkillinen hummusta
Valkosipulinkynsi
Sitruunamehua
Oliiviöljyä
Paprikajauhetta


Ota hummus purkista kulhoon, purista sen joukkoon valkosipulinkynsi ja notkista sitruunamehulla ja oliiviöljyllä. Asettele hummus kulhoon, tee siihen lusikalla pieni kuoppa ja kaada siihen tilkka oliiviöljyä. Ripottele paprikajauhetta koristeeksi.


Baba ghannoush


Valmista purkkitahna kuten hummus.


Lampaanlihapyörykät


Lampaanjauhelihaa
Valkosipulia
Yrttejä (timjamia, rosmariinia, persiljaa)
Suolaa, pippuria
Öljyä paistamiseen

Sekoita jauhelihaan puristettu valkosipuli ja hienoksi silputut yrtit. Vaivaa, kunnes seos on tasainen, ja pyörittele kostutetuin käsin halkaisijaltaan 2-3 cm:n pyöryköiksi. Paista pienissä erissä kuumassa öljyssä tasaisesti pyöritellen.


Falafel


Nykyään saa niin hyviä valmiita falafelpyöryköitä, ettei niitä kannata itse tehdä, ellei halua erityisesti briljeerata. Raaka-aineina ovat kikherneet, bulgur, shalottisipulit, valkosipuli ja yrtit. Tärkein hoksattava niksi on se, että kikherneet liotetaan, mutta niitä ei keitetä ennen jauhamista. Hyviä ohjeita löytynee, kun etsii.


sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Ympyrä sulkeutuu


Marraskuu 2018




Iltapäivän aurinko polttaa niskaa, punainen pöly värjää sandaalit ja nousee hiestä kosteita sääriä pitkin. Jokaisella askelella kuulen viereltäni kahleiden raskaat kalahdukset ja näen haalistuneina varjoina alastomat mustat miehet, naiset ja lapset, jotka joskus kulkivat tämän saman tien, nimensä menettäneinä kauppatavaroina Ouidah’n orjavarastoista merellä odottaviin tervan hajuisiin laivoihin. Kävelen Ouidah’n kaupungista rannalle, missä orjakaupasta muistuttava portti kohoaa pysähdyttävänä muistomerkkinä. Tänään kuljen tämän tien yksin, jalan, painavat kamerat ironisena muistumana kahleista, joita orjat kantoivat silloin joskus. Nyt eivät vielä ole tulleet matkailijat ilmastoiduissa busseissaan, tänään näkyy vain rannaton meri portista, jolta ei ole paluuta. Tänään suljen oven, josta kerran astuin, tietämättä, mihin se vei.

Helmikuu 1989



Lennän mustasta ja märästä Helsingistä aurinkoisen Karibian paratiisiin. Mieleni on avoin, en tiedä Neitsytsaarista muuta kuin sinisen meren, valkoisen hiekan ja pasaatituulten leyhyttämät kookospalmut. Astun ensimmäisen kerran elämässäni tropiikkiin, mutta lämmin ilma on heti minulle tuttu kuin olisin ikäni sitä hengittänyt. St. Thomas on merkillinen sekoitus amerikkalaista elämäntapaa, vanhaa siirtomaata, turistirihkamakauppoja ja kiireetöntä, ajatonta elämää. Mustat naiset värikkäissä huiveissaan myyvät herkullisia hedelmiä, miehiä istuu leipäpuiden varjossa läiskimässä dominonappuloitaan.

Vähitellen tutustun saarten historiaan alkaen tainoista, jotka kuolivat Kolumbuksen ja hänen seuraajiensa tuomiin tauteihin tai nääntyivät pakkotyöhön, jatkuen kertomuksiin tanskalaisista siirtomaaherroista ja orjuuden päättymiseen. Kauppakujien hulinasta poikkean torille, jota hallitsee katettu koroke, kuin muotinäytöksiin suunniteltu. Sillä catwalkilla esiteltiin myytävät orjat, tutkittiin heidän hampaansa ja hauiksensa sen jälkeen kun heidät oli marssitettu ylös laivojen löyhkäävistä syvyyksistä, ne jotka olivat selvinneet merimatkasta yli Atlantin.

Sokeriplantaasit olivat vaihtuneet purjevenesatamiksi, tanskalaisista olivat jäljellä Kongens Gade ja muut kummalliset kadunnimet, orjien jälkeläiset elivät nyt vapaina länsi-intialaisina. Rommi oli halpaa ja hyvää. Palasin tuon vuoden jälkeen monia kertoja nauttimaan auringosta ja lämpimästä merestä.

Joulukuu 2017


Kuulen hyvästä pienestä näyttelystä Kööpenhaminan kuninkaallisessa kirjastossa. Blind Spots kertoo Tanskan siirtomaa-ajasta, erityisesti Neitsytsaarista. Lennähdän mukavasti aamukoneella ja ehdin juuri sopivasti perille, kun näyttely aukeaa. Katselen kertomusta orjakaupasta, orjatyöstä ja tanskalaisista perheistä, joiden kuva-albumeista on musta palveluskunta putsattu pois. Katselen tanskalaisia näyttelyssä kävijöitä, joista jotkut ovat selvästi järkyttyneitä nähdessään ensimmäistä kertaa maansa historian sokeisiin pisteisiin. Ymmärrän, että tanskalaiset olivat mukana orjakaupassa yhtenä isoista tekijöistä. Hämmästyn nähdessäni, että Tanskalla oli siirtomaa myös Länsi-Afrikassa, kätevästi Orjarannikolla, mistä työvoima Karibialle rahdattiin. Muistoni St. Johnin ja St. Thomasin valkeilta korallirannoilta saavat syvyyttä.

Tammikuu 2018



Saavun Grand Popoon. Olen lähtenyt matkaan osallistuakseni ripulirokotetutkimukseen, eikä Länsi-Afrikka tai Benin sinänsä herätä minussa suuria intohimoja. Tutkimuslaboratorio on suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskus Villa Karon yhteydessä, ja sen vieressä on Villa Karon museo. Siellä esillä oleva näyttely potkaisee minua varoittamatta suoraan palleaan. Sarjakuvan keinoin piirretty tarina kertoo tositarinan Grand Popon Madlenasta, naisesta, joka kaapattiin orjaksi täällä, vietiin orjalaivan ruumaan ja rahdattiin – St. Thomasiin. Vasta nyt tulen ajatelleeksi, että täällä, juuri täällä ennen Orjarannikkona tunnetussa Länsi-Afrikan rannikon kaistaleella oli se Tanskan siirtomaa, jonka olemassaolo selvisi minulle Kööpenhaminassa.

Villa Karon retkellä tutustun myös Ouidah’n kaupunkiin. Siellä Länsi-Intiaan myytävät orjat koottiin varastoihin ja marssitettiin rannalla odottaviin laivoihin. Orjien kulkema reitti on nyt Unescon maailmanperintökohde ja päättyy pysähdyttävään monumenttiin, porttiin, josta ei ole paluuta.

Loka-marraskuu 2018


Tammikuun matkalla aloitin Grand Popon linnuston kirjaamisen ja kuvaamisen, kun totesin että Länsi-Afrikan lintuoppaat kattavat Beninin jokseenkin huonosti. Nyt palaan Villa Karon stipendiaattina kahdeksaksi viikoksi perehtyäkseni linnustoon kunnolla ja saadakseni lintukirjaan riittävästi hyviä valokuvia. Linturetkiin käytän raikkaat hetket auringonnousun ja aamiaisen välillä, joten kaikkeen muuhun tutustumiseen jää runsaasti aikaa. Turisteille järjestetään retkiä, joille osallistun myös siksi, että ne antavat mahdollisuuden yrittää uusia hyviä lintukuvia. Retkikohteena on taas myös Ouidah.

Marraskuun 21. päivä 2018



Villa Karosta lähtee taas bussi Ouidah’ta kohti. Olen jo nähnyt kaikki nähtävyydet jo niin monta kertaa, että hyppään stipendiaattikollegoiden Roger ja Olli kanssa perillä kyydistä ja lähden jalan kohti rantaa. Päivä on kuuma, aurinko porottaa pään päältä ja tomuinen tie värjää sandaalit vähitellen punaisiksi. Kuljemme sen reitin, jonka orjat joutuivat kävelemään, kahleissa ja pienimpiä lapsiaan kantaen. Matkaa on vain neljä ja puoli kilometriä, ei siis mitenkään mahdoton urakka tropiikissakaan. Painava kamerakalusto ei auta kuvittelemaan, millaista matkanteko oli vielä raskaammissa kahleissa, ilman vettä ja ruokaa. Me kuljemme rauhallista tahtia ja pysähdymme katsomaan reitin varrelle pystytettyjä patsaita, jotka omalla muotokielellään kertovat Beninin kansan tarinaa. Pelikaani symbolisoi sitä, kuinka entisaikojen kuninkaat ”söivät omat lapsensa” myydessään ihmisiä valkoisille orjakauppiaille. Kameleontti on vertauskuva hitaalle, mutta määrätietoiselle toiminnalle, joka lopulta saavuttaa tavoitteensa. Voisiko se mielikuva tuoda toivoa sille, että Afrikan maat kerran nousevat muun maailman rinnalle vauraina ja hyvinvoivina?



Kuljen punaista hiekkatietä kuin unessa, mustat varjot seuraavat rinnallani. Juttelemme niitä näitä ja pysähdymme välillä baariin kylmälle oluelle, mutta minun on vaikea palauttaa mieleeni, mistä me puhuimme ja kuinka kauan istuimme baarissa. Lopulta tuntien, viikkojen tai vuosisatojen mittaisen matkan jälkeen edessäni avautuu meri, Guineanlahti, ja sen rannalla kohoava portti. Muodoltaan tuo portti jäljittelee riemukaaria, mutta tästä muistomerkistä on riemu kaukana. Portin vierellä kasvottomat patsaat edustavat meren taakse jääneiden veljien sieluja, joilla ei koskaan ole pääsyä kotikyläänsä. Koskaan ei päässyt takaisin Grand Popoon tammikuisen näyttelyn Madlenakaan, joka lopulta haudattiin vapautettuna ja kristinuskoon kääntyneenä St. Thomasiin.





Minä käännyn takaisin. Tervehdin matkalaisia, jotka ilmastoitu bussi on juuri sopivasti tuonut perille, hymyilen ja astelen rantahiekkaa pitkin hyvälle lounaalle uima-altaan äärelle. Mielessäni lähetän vielä terveiset Atlantin toiselle puolelle, St. Thomasiin, josta matkani Afrikkaan kolme vuosikymmenta aikaisemmin alkoi.

Ympyrä sulkeutuu.

-->

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Titanic 2018

Punaiset wadit
Muinaisen veden arvet
Pilvet, mereltä tulleet
Varjona vedestä joka virtasi kerran

Tuaregi, Saharan vartija
Sinisessä viitassaan,
Ryhdikkäänä kuin aika
Liian kallista rihkamaa kojussaan

Pilvet, mereltä tulleet
Hopeakylkinen Titanic niiden yllä
Turistiluokassa torkutaan
Shampanjaa! Muovisessa mukissa

Muinaisen veden muisto:
Pilvet, jäävuorista syntyneet!
Titanic torkkuu. Shampanjaa!
Pian, ennen kuin törmätään!

Tuaregi, Saharan vartija
Nukkuu sinisessä viitassaan
Unessaan punainen maa.
Shampanjaa! Ennen kuin törmätään!