tiistai 13. marraskuuta 2012

Saasteet ja paluu lähtöruutuun

Heräsin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen noin 14-vuotiaana koululaisena 1960-luvun lopulla. Silloin kipinänä olivat ympäristömyrkyt, joita silloin kutsuttiin saasteiksi. Rachel Carsonin kirja "Äänetön kevät" havahdutti DDT:n ja muiden hyönteismyrkkyjen tuhoisuuteen. Noihin aikoihin alettiin myös ymmärtää, mitä seuraa lyijyn kylvämisestä ympäristön bensiinin ominaisuuksia parantavana lisäaineena.

Kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana uhat ovat muuttuneet. Lyijystä, klooratuista hiilivedyistä ja jopa freoneista olemme ajatelleet päässeemme eroon, vaikka toisaalta sitten olemme joutuneetkin silmätysten kasvihuonekaasujen ja ilmastonmuutoksen kanssa.

Talvivaara tuntuu nyt kuin paluulta lähtöruutuun. Bioliuotusmenetelmä on kuin saastuttamisen ikiliikkuja: Myrkyllisiä metalliyhdisteitä leviää Kainuun ja Pohjois-Savon luontoon, kukaties Saimaata pitkin Itämereen asti, mutta niitä levittävää prosessia on pakko jatkaa, jottei myrkkyjä leviäisi vielä enemmän.

Jos tätä jotakin opettaa niin sen, ettemme saa hetkeäkään kuvitella voivamme levätä ja lakata vahtimasta saastuttajia. Niitä nimittäin näyttää riittävän, vuoriteollisuusmiehiä ja muita, joiden voitontavoittelulle ei ympäristöetiikka ole esteenä.

Ei kommentteja: