torstai 26. huhtikuuta 2018

Antologia puista

Puut ansaitsevat jokainen oman runonsa. Rakennan vähitellen tähän pienen antologian suomalaisille puille. Samalla ne muodostavat eräänlaisen muistolehdon ihmisille, joilla on elämäni varrella ollut minulle merkitystä.

Puut ovat erilaisia
, samoin kuin ihmiset. Siksi runotkin haluavat kasvaa jokainen vähän eri muotoon.

Tämä ei ole kasviopillinen antologia. Siksi kuvat puista saavat muotoutua sanojen kautta.



Paju

Leikkaan, viillän, koputan kuoren irti,
Viimeistelen suuosan, pujotan kuoren takaisin,
Puhallan.


Pajupilli on helppo tehdä keväällä,
Kun puu herää ja mahla virtaa.

Isäni sai pajupillin myös soimaan.



Kuusi

Soukat tummat pilarit,
Tuoksut kesäyön,
Ja valo, se hohtaa kesäkuussa
Niin kuin maa valaisisi taivaan.


Hiukset, iho, huulet, hengitys,
Nuoruudet, paljaat, vastakkain,
Kädet jossain, eksyneet.

Niin kauan sitten.
Missä? Vain metsän kuuset muistavat.


Ikuiset.



Koivu

Muistit: tätä se nyt on,
kylmää, loputonta pimeää.


Katsoit ylös, aivan sattumalta.
Näit kirkkaan valon, auringon,
siellä missä eilen
tavoitit vain harmaata.


Kevät, sehän se oli,
kevät katsoi ujosti silmiisi,
tarttui sormiisi ja riisui lapaset.


Tiesit: mahla virtaa taas.



Tammi

Vankka, karhea runko selkääni vasten
Sylissäni hoikka varsi
Kasvoillani tuuli,
Tai kevyet hiukset, ehkä

Jäähyväiset lehvien alla.


Harmaaleppä

Se joka luokkakuvassa seisoo toisena vasemmalta
     keskimmäisessä rivissä
jonka kaikki tietävät mutteivät kuitenkaan muista
     Mikko tai Juha tai jotain sinne päin


Se josta ei tiedä onko se puu vai pensas
     kasvaako se metsän reunassa vai vanhalla pellolla
joka seisoo syksyllä tummuvin lehdin
     Korsosta järven rannoille Anttolaan ja ties minne


Kun se kaadetaan, sen kannot hehkuvat punaisina
     siitä nimi, sanotaan
Olin olemassa, ne kuiskaavat
     harmaan kuoreni alla virtasi leppä, veri


Se karttaa merta
     kasviopin kirjassa sanottiin


Minä olen meri.
Hiuksissani on suolaa.




Kataja
Kuivasta raosta kallion

Se nousee auringon kohtaamaan.

Tammikuun pakkasen ankaran

Ja kevään ahavan ankaran

Se kestää, kasvaa ja kohoaa.
Kun tuulet luotoja tuivertaa

Vain kataja tyynenä seistä saa.

Kun myrskyssä kaatuvat suuremmat puut

Se nöyrtyy, ei katkea, murtumaton,

Se pysyy, sortukoot muut.
Kun lämpö kesän lyhyen

kuumentaa luodon kallion

Se kultaista pölyään puhaltaa.
Jos tyyneyden löytää ken sielustaan

Voi toisille onnea rakentaa.



Tuomi

Ne vyöryvät,
Kukkien valkeat massat,
Ja niiden tuoksu:
Ensin hurmaava, lopuksi
Vain tukahduttava

Kesän jälkeen marjat,
Mustat ja jumoavat

Tilhien iloiset parvet kiertävät ne kaukaa

 
-->

Ei kommentteja: