Taistelu viheralueista käy sen kiivaammaksi, mitä enemmän maan hinta kallistuu. Erityisesti tonttipulan vaivaamissa kaupungeissa päättäjät joutuvat yhä suurempaan kiusaukseen lohkaista puuttuva maapala milloin mihinkin tarpeeseen puistosta. Vaikka virkistysalueet on aikanaan perustettu keitaiksi tiheän asutuksen lomaan, ne kangastelevat nyt rakentajien silmiin houkuttelevina maavaroina.
Espoon ja Helsingin asukkaat eivät ole suotta ryhtyneet puolustamaan keskuspuistojaan kirjelmin ja yhdistyksin. Päivä päivältä käy selvemmäksi, että metsää sekä niittyä tarvitaan välttämättä paitsi viihtyisyyden myös terveyden tähden. Viheralueet puhdistavat ilmaa, pehmentävät melua ja tasaavat lämpöä vain niin suurina kokonaisuuksina, että eliöyhteisöjen vuorovaikutus säilyy. Korttelipuistikot eivät niitä korvaa.
Helsingin keskuspuisto hahmoteltiin kaukonäköisesti kahdeksankymmentä vuotta sitten. Sen tarpeellisuudesta on ajoittain kiistelty, mutta viime vuosina ei kukaan ole vakavissaan halunnut täyttää puistoa kaduilla ja rakennuksilla. Virkistysalue ja näköalapaikka luonnon kiertokulkuun ovat kutistuneet kuin huomaamatta. Tiet katkaisevat sen neljästä kohdasta, ja rakennushankkeet jäytävät niin ydintä kuin laitamaitakin.
Kun yleiskaavaa parhaillaan tarkistetaan ja keskuspuistoa tutkitaan, sen luonto korvaamattomine virkistysarvoineen täytyy suojata. Paikoitellen puisto on jo kalvettu liian ahtaaksi arimpien eläinten ja kasvien kannalta. Tuhansien ihmisten, kuluttavaa virkistyskäyttöä ja luonnonmukaisuutta ei ole helppo sovittaa yhteen, mutta riittävällä alueella se onnistuu. Tehokas hoito ja hallittu hoitamattomuus voivat vaihdella luonnon ja ihmisen parhaaksi.
Tämä teksti oli Helsingin Sanomien pääkirjoitus 27.8.1990. Löysin sen vahingossa, kun järjestelin kotiarkistojani.
keskiviikko 16. heinäkuuta 2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)