Puheenvuoroni Vihreiden puoluekokouksessa 2019:
Hallitusohjelmassa on oppivelvollisuuden pidentäminen. Se on hyvä juttu. Kun sitä arvioidaan ja sen toteuttamista suunnitellaan, kannattaa pitää mielessä, että se on ennen muuta yhdenvertaisuushanke. Toisen asteen opintojen kustannukset ovat edelleen pitäneet yllä luokkaeroja. Vihreiden vanha vaatimus aidosti maksuttomasta toisesta asteesta saavutetaan yksinkertaisimmin juuri oppivelvollisuuden kylkiäisenä.
Pidennetty oppivelvollisuus muuttaa varmasti niin lukiota kuin ammatillista toisen asteen koulutusta tavoilla, joista on vielä vaikea sanoa mitään. Kouluista, muun muassa lukioiden rehtoreilta ja opettajilta tuoreeltaan saatua palautetta ja kritiikkiä ei saa leimata muutosvastarinnaksi ja ohittaa. Koulutusjärjestelmän muutokset onnistuvat vain, jos niille saadaan laaja hyväksyntä. Se tarkoittaa, että uudistus täytyy viedä läpi keskustellen ja opetuksen kenttää kuullen - unohtamatta tietenkään niitä nuoria, joiden elämästä on kyse.
Itse pidän kaikkein tärkeimpänä sitä, että nyt on mahdollista tavoittaa aivan uudella tavalla se viisitoista prosenttia ikäluokasta, joka tällä hetkellä jää kokonaan vaille toisen asteen tutkintoa. Nämä nuoret ovat kaikkein suurimmassa syrjäytymisriskissä. Puhumme nyt nuorista, joille kasautuvat kaikki vakavat ongelmat: ihmissuhdevaikeudet, pitkäaikaistyöttömyys, köyhyys, mielenterveysongelmat, somaattiset sairaudet, päihde- ja peliriippuvuus. Tarvitaan monipuolisia ja vahvasti yksilöllistettyjä toimintatapoja, jotta heidät saadaan pysymään kiinni yhteiskunnassa ja mielekkäässä elämässä. Parikin lisävuotta koulun piirissä, tavalla tai toisella, voi monelle olla juuri se ratkaiseva tuki.
Hyvä vasta-argumentti, jota minäkin olen käyttänyt, on ettei auta jatkaa parilla vuodella samaa koulunkäyntiä, jota nuori on yhdeksän vuoden aikana oppinut hylkimään. Eipä tietenkään, mutta ei siitä ole kysymyskään. Kuluneen kevään mittaan opin konkreettisesti kymppiluokan opettajana näkemään, että aivan liian monelta nuorelta puuttuvat ne arjen ja oppimisen taidot, joita tarvitaan jo pelkästään kouluun saapumiseen suurin piirtein päivittäin ja suurin piirtein ajallaan. Tarvitaan etsivän nuorisotyön taitoja, jotta tavoitetaan nekin nuoret, jotka eivät itsenäisesti koulupolkuaan löydä.
Hyvät ystävät, annetaan kaikille nuorille arvo. Pidetään kaikki nuoret mukana.
lauantai 15. kesäkuuta 2019
torstai 14. helmikuuta 2019
Lihansyönnin uskossa
Mistä puhumme, kun puhumme lihasta?
Helsingin kaupunginvaltuuston hyväksymä tavoite lihan ja maidon kulutuksen puolittamisesta vuoteen 2025 mennessä on saanut osan varttuneemmista suomalaisista vauhkoontumaan. Tässä, kuten aikaisemmin tunnetuksi tulleessa kasvisruokapäiväkeskustelussa, näyttävät tunteet ohittavan kaikki tosiasiat.
Etsiskelin tilastotietoa suomalaisten lihankulutuksen kehittymisestä. Lihantuottajien omien tilastojen mukaan vuonna 1970 Suomessa kulutettiin 44,2 kg luullista lihaa kansalaista kohden. Vuonna 2015 vastaava kulutus oli 79,4 kg. Kun samalla sivulla kerrotaan kulutuksen kasvavan "maltillista" kolmen prosentin vuosivauhtia, laskin nykyisen kulutuksen olevan todennäköisesti siinä 90 kilogramman tienoilla. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tässä pohdinnassani suuruusluokka riittää. Karkeasti ottaen me syömme lihaa eri muodoissa noin kaksinkertaisesti sen, mitä syötiin 1970-luvun alussa.
Olen ihan sormituntumalla toistellut, että helppo tavoite olisi paluu 1970-luvun ruokavalioon. Liha oli silloin selvästi kalliimpaa kuin nyt, mutta sitä syötiin kaikkien mittarien mukaan rittävästi. Tilastot näyttävät, että kulutuksen puolittaminen tarkoittaisi juuri tätä: paluuta 1970-luvun alun määriin. Tosiasiassa ruokavaliomme olisi huomattavasti monipuolisempi kuin vajaat 50 vuotta sitten, sillä nyt kuluttajan saatavilla on selvästi enemmän tuoreita kasviksia ja erilaisia maukkaita kasviproteiinituotteita. Lihan ja maitotuotteiden kulutuksen puolittaminen todennäköisesti tuottaisi meille nykyistä monipuolisemman ja terveellisemmän ruokavalion. Mikä siis on ongelma?
Kun muuta ei keksitä, voi aina vetää esiin vanhuskortin. Haluamme kuulemma viedä proteiinit vanhusten muutenkin niukalta lautaselta. Hölynpölyä. Mikään vanhuksia koskeva ravintosuositus ei neuvo syömään nimenomaan lihaa – tai edes juomaan maitoa. Proteiinien saanti on välttämätöntä, mutta myös vanhus syö yhtä mielellään esimerkiksi kalaa tai palkokasveja. Sen jälkimmäisen ei tarvitse olla tofua, jos ei sellaisesta tykkää, vaan aivan tavallinen (kasvis-) hernekeitto ajaa saman asian. Maidon voi hyvin korvata vaikkapa kauramaidolla. Vanhusten suurin ravitsemusongelma lienee huonosta ruokahalusta johuva liian vähäinen ravinnonsaanti. Ruokahalua voi parantaa tekemällä ruoasta houkuttelevampaa maustamalla ja lisäämällä siihen väriä kasviksilla.
Kun ajattelen, mitä ruokaa vanhuksille pitää tarjota, mielessäni on ennen muuta se, millaista ruokaa itse haluan syödä sitten, kun en enää jaksa itse valmistaa sitä. Älkää yrittäkö tuputtaa minulle lihaa, kun en nytkään juuri syö sitä. Käyttäkää mausteita, chiliä ja juustokuminaa myöten. Tarjoilkaa minulle joskus hyvää kurpitsacurrya tai herkkutattirisottoa. Paistetut silakatkin ovat hyviä, mutta perunamuhennokseen ei tarvitse panna maitoa tai voita. Muistakaa jättää silakoihin ne rapeat pyrstöt.
Vihreät ovat kuulemma kasvisruokauskovaisia. Pötyä, sanon taas. En taida tuntea yhtään suvaitsematonta vegaaniruoan tuputtajaa, vaan kaikki tuntemani lihastakieltäytyjätkin sallivat yksilöille vapaan oikeuden päättää itse ruoastaan. Uskossa vaikuttavat olevan ne "makkaranpurijat", joille jokainen jonkun jossain syömä kasvisateria on maailmanloppuun verrattava uhka.
Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme lihasta?
Helsingin kaupunginvaltuuston hyväksymä tavoite lihan ja maidon kulutuksen puolittamisesta vuoteen 2025 mennessä on saanut osan varttuneemmista suomalaisista vauhkoontumaan. Tässä, kuten aikaisemmin tunnetuksi tulleessa kasvisruokapäiväkeskustelussa, näyttävät tunteet ohittavan kaikki tosiasiat.
Etsiskelin tilastotietoa suomalaisten lihankulutuksen kehittymisestä. Lihantuottajien omien tilastojen mukaan vuonna 1970 Suomessa kulutettiin 44,2 kg luullista lihaa kansalaista kohden. Vuonna 2015 vastaava kulutus oli 79,4 kg. Kun samalla sivulla kerrotaan kulutuksen kasvavan "maltillista" kolmen prosentin vuosivauhtia, laskin nykyisen kulutuksen olevan todennäköisesti siinä 90 kilogramman tienoilla. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tässä pohdinnassani suuruusluokka riittää. Karkeasti ottaen me syömme lihaa eri muodoissa noin kaksinkertaisesti sen, mitä syötiin 1970-luvun alussa.
Olen ihan sormituntumalla toistellut, että helppo tavoite olisi paluu 1970-luvun ruokavalioon. Liha oli silloin selvästi kalliimpaa kuin nyt, mutta sitä syötiin kaikkien mittarien mukaan rittävästi. Tilastot näyttävät, että kulutuksen puolittaminen tarkoittaisi juuri tätä: paluuta 1970-luvun alun määriin. Tosiasiassa ruokavaliomme olisi huomattavasti monipuolisempi kuin vajaat 50 vuotta sitten, sillä nyt kuluttajan saatavilla on selvästi enemmän tuoreita kasviksia ja erilaisia maukkaita kasviproteiinituotteita. Lihan ja maitotuotteiden kulutuksen puolittaminen todennäköisesti tuottaisi meille nykyistä monipuolisemman ja terveellisemmän ruokavalion. Mikä siis on ongelma?
Kun muuta ei keksitä, voi aina vetää esiin vanhuskortin. Haluamme kuulemma viedä proteiinit vanhusten muutenkin niukalta lautaselta. Hölynpölyä. Mikään vanhuksia koskeva ravintosuositus ei neuvo syömään nimenomaan lihaa – tai edes juomaan maitoa. Proteiinien saanti on välttämätöntä, mutta myös vanhus syö yhtä mielellään esimerkiksi kalaa tai palkokasveja. Sen jälkimmäisen ei tarvitse olla tofua, jos ei sellaisesta tykkää, vaan aivan tavallinen (kasvis-) hernekeitto ajaa saman asian. Maidon voi hyvin korvata vaikkapa kauramaidolla. Vanhusten suurin ravitsemusongelma lienee huonosta ruokahalusta johuva liian vähäinen ravinnonsaanti. Ruokahalua voi parantaa tekemällä ruoasta houkuttelevampaa maustamalla ja lisäämällä siihen väriä kasviksilla.
Kun ajattelen, mitä ruokaa vanhuksille pitää tarjota, mielessäni on ennen muuta se, millaista ruokaa itse haluan syödä sitten, kun en enää jaksa itse valmistaa sitä. Älkää yrittäkö tuputtaa minulle lihaa, kun en nytkään juuri syö sitä. Käyttäkää mausteita, chiliä ja juustokuminaa myöten. Tarjoilkaa minulle joskus hyvää kurpitsacurrya tai herkkutattirisottoa. Paistetut silakatkin ovat hyviä, mutta perunamuhennokseen ei tarvitse panna maitoa tai voita. Muistakaa jättää silakoihin ne rapeat pyrstöt.
Vihreät ovat kuulemma kasvisruokauskovaisia. Pötyä, sanon taas. En taida tuntea yhtään suvaitsematonta vegaaniruoan tuputtajaa, vaan kaikki tuntemani lihastakieltäytyjätkin sallivat yksilöille vapaan oikeuden päättää itse ruoastaan. Uskossa vaikuttavat olevan ne "makkaranpurijat", joille jokainen jonkun jossain syömä kasvisateria on maailmanloppuun verrattava uhka.
Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme lihasta?
keskiviikko 13. helmikuuta 2019
Tosi vanhojen päivä
Tänään on penkkaripäivä. Opettajalle se tarkoittaa, että loppupäivä menee hulabaloota vaatiessa, kun ensin katsotaan abishow ja sitten valvotaan pihalla abien lähtöä penkkariajelulle. Huomenna on sitten vanhojen päivä tanssiesityksineen - jota on luokkahuoneen viereisessä liikuntasalissa harjoiteltu viikkokausia.
Näiden perinteiden juuret taitavat olla jo monelta unohtuneet. Tai oikeastaan: miten sellaisen voi unohtaa, mitä ei koskaan ole kokenutkaan? Sallittaneen tosi vanhan muistella.
Kävin oppikouluni Käpylässä, maineikkaassa Hykkylässä. Tai ainakin joskus se oli maineikas, nykypolvi tiennee lähinnä sen jälkeläisen, Helsingin luonnontiedelukion. Perinteinen Hykkylän koulu oli sodan jälkeen rakennettu nelikerroksinen rakennus Mäkelänkadulla. Me kävimme siellä koulua kahdeksan vuotta, jotkut pari vuotta kauemminkin, 11-vuotiaista nassikoista lähes aikuisiksi.
Abiturienttien, silloisten kahdeksasluokkalaisten, luokat olivat ylimmässä kerroksessa. Penkkarit, penkinpainajaiset, olivat heidän viimeinen päivänsä ennen ylioppilastenttikauden alkua. Oppitunteja ei enää ollut, joten luokkahuoneitakaan ei enää tarvittu. Penkkaripäivä oli abeille eräänlainen väärän kuninkaan päivä, jolloin he kiersivät nuorempien oppilaiden luokissa, keskeyttivät kolistellen tunninpidon ja lauloivat sepittämiään pilkkalauluja opettajista. Iltapäivällä he kiipesivät kuorma-auton lavalle ja lähtivät kiertämään kaupunkia.
Abiturientit olivat koulun vanhin ikäluokka. Neljännessä kerroksessa heillä oli etuoikeus olla lähtemättä välitunnilla pihalle kaikkien muiden tavoin. Muutenkin abeja kohdeltiin jo suurin piirtein niin kuin aikuisia ihmisiä. Opettajatkin saattoivat tehdä heidän kanssaan sinunkaupat! Kun abit lähtivät koulusta, heidän luokkahuoneensa vapautuivat. Silloin seitsemäsluokkalaiset kantoivat juhlallisesti tavaransa abeilta vapautuneisiin luokkiin ja ottivat heidän paikkansa ja etuoikeutena vanhimpana ikäluokkana. Jotta tämä tulisi kaikille selväksi, penkkareita seuraavana päivänä seiskaluokkalaiset pukeutuivat arvokkaasti vanhanaikaisiin pukuihin. Pojilla oli frakkeja ja silinterihattuja, tytöillä menneiden vuosikymmenten aikaisia pitkiä pukuja. Vanhojen tansseissa he sitten tanssivat keskenään joitakin vanhanaikaisia tansseja. En muista, että vanhat olisivat niissä tansseissaan esiintyneet kenellekään.
Penkkarit ja vanhojen päivä olivat siis enemmänkin siirtymäriitti kahdelle ikäluokalle. Kolmas siirtymäriitti oli keskikoulun aikainen nahkiaispäovä, jolloin päästiin teinikunnan jäseniksi, mutta siitä ei tässä sen enempää.
Ajat ovat muuttuneet. Sekä penkkareiden etä vanhojen päivän luonne on muuttunut koulujärjestelmän muuttuessa. Jokainen aika luo omat perinteensä.
Näiden perinteiden juuret taitavat olla jo monelta unohtuneet. Tai oikeastaan: miten sellaisen voi unohtaa, mitä ei koskaan ole kokenutkaan? Sallittaneen tosi vanhan muistella.
Kävin oppikouluni Käpylässä, maineikkaassa Hykkylässä. Tai ainakin joskus se oli maineikas, nykypolvi tiennee lähinnä sen jälkeläisen, Helsingin luonnontiedelukion. Perinteinen Hykkylän koulu oli sodan jälkeen rakennettu nelikerroksinen rakennus Mäkelänkadulla. Me kävimme siellä koulua kahdeksan vuotta, jotkut pari vuotta kauemminkin, 11-vuotiaista nassikoista lähes aikuisiksi.
Abiturienttien, silloisten kahdeksasluokkalaisten, luokat olivat ylimmässä kerroksessa. Penkkarit, penkinpainajaiset, olivat heidän viimeinen päivänsä ennen ylioppilastenttikauden alkua. Oppitunteja ei enää ollut, joten luokkahuoneitakaan ei enää tarvittu. Penkkaripäivä oli abeille eräänlainen väärän kuninkaan päivä, jolloin he kiersivät nuorempien oppilaiden luokissa, keskeyttivät kolistellen tunninpidon ja lauloivat sepittämiään pilkkalauluja opettajista. Iltapäivällä he kiipesivät kuorma-auton lavalle ja lähtivät kiertämään kaupunkia.
Abiturientit olivat koulun vanhin ikäluokka. Neljännessä kerroksessa heillä oli etuoikeus olla lähtemättä välitunnilla pihalle kaikkien muiden tavoin. Muutenkin abeja kohdeltiin jo suurin piirtein niin kuin aikuisia ihmisiä. Opettajatkin saattoivat tehdä heidän kanssaan sinunkaupat! Kun abit lähtivät koulusta, heidän luokkahuoneensa vapautuivat. Silloin seitsemäsluokkalaiset kantoivat juhlallisesti tavaransa abeilta vapautuneisiin luokkiin ja ottivat heidän paikkansa ja etuoikeutena vanhimpana ikäluokkana. Jotta tämä tulisi kaikille selväksi, penkkareita seuraavana päivänä seiskaluokkalaiset pukeutuivat arvokkaasti vanhanaikaisiin pukuihin. Pojilla oli frakkeja ja silinterihattuja, tytöillä menneiden vuosikymmenten aikaisia pitkiä pukuja. Vanhojen tansseissa he sitten tanssivat keskenään joitakin vanhanaikaisia tansseja. En muista, että vanhat olisivat niissä tansseissaan esiintyneet kenellekään.
Penkkarit ja vanhojen päivä olivat siis enemmänkin siirtymäriitti kahdelle ikäluokalle. Kolmas siirtymäriitti oli keskikoulun aikainen nahkiaispäovä, jolloin päästiin teinikunnan jäseniksi, mutta siitä ei tässä sen enempää.
Ajat ovat muuttuneet. Sekä penkkareiden etä vanhojen päivän luonne on muuttunut koulujärjestelmän muuttuessa. Jokainen aika luo omat perinteensä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)