Tärkeintä nyt

Sunnuntaina on vaalipäivä. Silloin ratkaistaan, millä kokoonpanolla Helsingissä tehdään päätöksiä seuraavat neljä vuotta. Luulen, että kaikki oleelliset tavoitteet ja niiden perustelut ovat jo tulleet esitellyiksi. Nyt on tärkeintä, että jokainen käyttää äänensä sen ehdokkaan hyväksi, johon katsoo voivansa ne seuraavat vuodet luottaa. Nyt äänestäjiltä saadulla valtakirjalla voimme sitten taas tehdä sitä politiikkaa, johon olemme ilmoittaneet sitoutuvamme.

Viimeinen vinkki ennen sunnuntaita olkoon siis nöyrimmästi tämä:

Horisontti ja muita vaalilupauksia

Tarjosin tätä vaalilupaustani Helsingin Sanomiin, mutta nähtävästi olen jo kyllin monasti saanut nimeni näkyviin, kun eivät julkaisseet.

Useiden kaupunginosien vapaaehtoinen asukastoiminta on ollut viime aikoina vaikeuksissa. Siltamäen korttelitupa, joka on tarjonnut päivätoimintaa monille kaupunginosan senioreille, sanottiin irti kaupungin omistamista tiloista juuri kesälomien alussa jo viime vuonna. Malminkartanon asukastalo Horisontti on talousvaikeuksissaan joutunut supistamaan toimintaansa, muun muassa lopettamalla suositun pyöräpajansa, joka on paitsi palvellut kanta-asiakkaita laajalta alueelta, myös työllistänyt useita henkilöitä. Samaa viestiä on kuultu muualtakin.

Esikaupunkialueiden vanhat ostarit ovat silmin nähden vaikeuksissa. Palvelut katoavat, kun päivittäiskauppa keskittyy uusiin automarketteihin. Jos haluamme pysäyttää tämän näivettymiskehityksen, ovat kaikki keinot tarpeen. Keinoista halvimpia ja vaikuttavimpia on kansalaisten oman toiminnan tukeminen. Horisontin tapauksessa riittäisi sellaisen kumppanuussopimuksen tekeminen, joka takaisi toiminnan jatkumisen ilman pysyvää epävarmuutta. Siltamäessä voitaisiin jokin alueen nyt tyhjillään olevista liikehuoneistoista vuokrata kansalaistoiminnan käyttöön.

Kolmannen sektorin toiminnan tukeminen on nyt Helsingissä hajallaan, ja eri virastoilla on suuri houkutus hakea lyhyen tähtäyksen säästöjä. Kansalaistoimintaa on kuitenkin tuettava sellaisella kokonaisstrategialla ja rahoituksella, joka varmistaa toiminnan jatkumisen Malminkartanossa, Siltamäessä ja muissa kaupunginosissa. Asukastalot ansaitsevat täyden tuen.

Olen Helsingissä ehdolla numerolla 1026.

Turvaton Helsinki?

Neljä vuotta sitten järjestin itselleni pienen porrasmaratonin juoksemalla vaalimainosteni kanssa Siltamäen kerrostalot läpi. Puolimaraton onnistui myös Tapulikaupungissa. Nyt ei omatoiminen jakelu onnistu, koska lähes jokaiseen taloon on alaoveen ilmestynyt numerolukon näppäimistö.

Ehdokastaan etsivältä äänestäjältä sain vastattavaksi joukon kysymyksiä, joista yksi jäi askarruttamaan. Tätä helsinkiläistä kiinnosti tietää, haluanko kaupunkialueelle lisää poliiseja valvomaan vai pitäisikö tähän käyttää vartiointiliikkeitä – kysymystä hiukan yksinkertaistaen.

Mistä nämä kaksi sinänsä erillistä asiaa kertovat? Arkikokemukseni mukaan eläminen Helsingissä ei ole muuttunut neljässä vuodessa turvattomammaksi. En oikein ymmärrä, mitä käytännön hyötyä kaikkien kerrostalojen ulko-ovien lukitsemisesta on. Asukkaitahan se suorastaan haittaa, kun avaimia pitää kotiin tullessa räplätä kahteen kertaan ja vieraat pitää aina erikseen päästää sisään. Vanha suomalainen tapa piipahtaa ohimennen kylässä alkaa olla muisto vain.

Olen vakuuttunut siitä, että vartioinnin lisääminen ja yksityisen tilan lisääntyvä lukitseminen pikemminkin lisäävät kuin vähentävät turvallisuuden tunnetta. Asuin taannoin jonkin aikaa Sri Lankassa, missä rynnäkkökiväärein aseistautuneet poliisit olivat tuttu näky kaduilla ja missä postikonttorissa oli vartija pumppuhaulikko sylissään. Tunsin suurta huojennusta, kun palasin kotiin ja oivalsin, etten silloisessa kotikaupunginosassani Kannelmäessä ollut viikkoon nähnyt poliiseista vilaustakaan.

Helsinki on oikeasti yksi maailman turvallisimmista pääkaupungeista. Katujen turvattomuutta suurempi ongelma minusta onkin se, että julkista tilaa siirtyy koko ajan yksityisen valvonnan ja vartioinnin piiriin. Kun ennen käytiin torilla ja flaneerattiin kaduilla, nyt kaupunkilaiset liikkuvat ja tapaavat kauppakeskusten kuivassa ja lämpimässä sisätilassa. Niin, paitsi jos satut olemaan esimerkiksi nuori ja ostovoimaton – silloin oletkin yhtäkkiä yksityisten vartijoiden mielivallan kohde.

Tämä julkisen tilan yksityistymisen kehitys on saatava tavalla tai toisella kääntymään. Myös nuorilla ja köyhillä kaupunkilaisilla on oltava oikeus käyttää koko kaupunkitilaa pelkäämättä sen enempää yleisen järjestyksen rikkojia kuin sen valvojiakaan.

P.S. Jos lisää valvontaa halutaan, niin ehdotan että tiukennamme huomattavasti katuliikenteen ja pysäköinnin valvontaa. Tässä voisimme ottaa oppia USA:sta, missä huomattava osa ”poliiseista” on tosiasiallisesti yleistä järjestystä valvovia ”kevytpoliiseja”. Julkinen valta on tässä aina parempi vaihtoehto kuin yksityiset leikkipoliisit.

Jakomäki vai "Jakomäki"?

”Jakomäki” on kyltti, jonka takaa on vaikea nähdä todellista Jakomäkeä. Julkisessa puheessa ”Jakomäki” saa edustaa kaikkia lähiöihin liitettyjä negatiivisia asioita: työttömyyttä, köyhyyttä, järjestyshäiriöitä, rumia ihmisiä ja perussuomalaisia. Todellinen Jakomäki on kuitenkin tuhansille helsinkiläisille jotain aivan muuta. Helsingin korkeimmilta kallioilta näkee kauas, ympäröivässä luonnossa on tilaa hengittää, ja ihmiset ovat yhtä mukavia kuin missä tahansa kaupunginosassa. Kirjasto ja uimahalli ovat valoisia ja viihtyisiä. Kaikki ei kuitenkaan taida olla kohdallaan.

Jakomäessä on Helsingin korkein työttömyysaste ja matalin äänestysaktiivisuus. ”Jakomäki-ilmiön” siemen kylvettiin silloin, kun tänne pääkaupungin laidalle rakennettiin runsaasti sosiaalista asuntotuotantoa. Suurin piirtein saman aikakauden Maunulan kaupungintaloissa kasvaneena tiedän, ettei tämä vielä tarkoita kaupunginosan alamäkeä. Näissä kortteleissa elävää yhteisöllisyyttä kuvattiin hienosti esimerkiksi elokuvassa ”Nousukausi”, jossa juppipariskunta pannaan kohtaamaan lähiön todellisuus.

Jakomäen varsinainen ongelma on Suomen 2000-luvun köyhyys. Entistä useampi jakomäkeläinen on pysyvästi pudonnut työelämän ulkopuolelle ja samalla siihen alimpaan tuloviidennekseen, jossa voi odottaa kuolevansa 13 vuotta nuorempana kuin vauraimmissa kaupunginosissa. Alle 17-vuotiaista on Jakomäessä hälyttävät 23% lastensuojelun piirissä. Samaan aikaan Jakomäen palvelut ovat heikentyneet samalla tavalla kuin monissa muissa ”ostarilähiöissä”.

Järjestimme presidentinvaalien aikaan Pekka Haavistolle käynnin Jakomäen Teboililla. Pekalla oli aikaa kierrellä vähän pidempäänkin ostarin nurkilla ihmisten jututettavana. Vihreä presidenttiehdokas otettiin kaikkialla lämpimästi vastaan. Haavistossa jakomäkeläiset aistivat paljolti saman kuin perussuomalaisissaan: sen, että heitä haluttiin aidosti kuunnella ja että heidän elämästään ja sen ongelmista oltiin kiinnostuneita.

Jakomäkeen tai Varissuolle ei voi mennä sillä asenteella, että nytpä me järjestämme teille palveluita ja kehittämishankkeita. Aivan niin kuin kaupunkilaiset missä hyvänsä kaupunginosassa, jakislaiset arvostavat sitä että heitä kuullaan ja että heidän omille ideoilleen annetaan kasvutilaa – ja rahaa. Etenkään nuorisoa ei saa jättää tuupittavaksi kadulle kirjaston ja S-marketin välille. Hyvät ideat ovat yksinkertaisia: Jakis-tiimi, johon kuuluu toimijoita kirjastosta kouluun ja terveydenhuoltoon, on toivonut että Jakomäessä voitaisiin käynnistää jääkiekon ympärille rakennettu Icehearts-toiminta. Juuri tällaisille hankkeille on annettava täysi tuki.

Poliitikkojen päätöksillä on vaikea synnyttää uusia työpaikkoja kadonneiden tilalle, puhumattakaan siitä että köyhyyteen ja toivottomuuteen kasvaneille nuorille voitaisiin päättää rakentaa uusi lapsuus. Voimme kuitenkin tukea lähiöiden kansan omaa aktiivisuutta. Se ei edes maksa paljon.

Sitä sanotaan lähidemokratiaksi.

Upposiko Apotti?

Varoitus: tässä blogissa mainitsen useita oikeita ihmisiä nimeltä, kaikkia kuitenkin myönteisessä yhteydessä.

Lautakuntatyö on tavallisesti aika tasaista puurtamista, josta voi vain sanoa että jonkunhan sekin on tehtävä. Korkeintaan kerran vaalikaudessa tulee sellainen tunne, että kuulee historian siipien hiljaa hiukan havisevan. Eilen oli sellainen hetki, kun päätimme terveyslautakunnassa palauttaa Apotti-tietojärjestelmähankkeen uudelleen valmisteltavaksi.

Kunnallispolitiikka on tiimityötä, joka poikkeaa tavallisesta joukkueurheilusta siinä, että joukkueet vaihtuvat koko ajan – useimmiten ennustettavasti, mutta joskus myös arvaamattomasti. Yksilösuorituksia on sen vuoksi yleensä mahdoton jäljittää, vaikka poliitikoilla onkin enemmän tai vähemmän narsistinen tapa lukea voitot omaksi ansiokseen (ja tappiot tietysti vastustajan tiliin).

Apotin (jolla tarkoitetaan pääkaupunkiseudun kuntien ja HUS:n yhteistä sosiaali- ja terveystoimen potilas- ja asiakastietojärjestelmää, tulipa sekin nyt tähän kirjoitettua mutta en aio tätä litaniaa toistella) valmistelun perustiiminä on minun näkökulmastani ollut Helsingin terveyslautakunta. Voin vilpittömästi kiittää Antti Iivanaista ja muita hankkeen vetäjiä siitä, että olemme saaneet alusta alkaen väliaikatietoja ja vastauksia kiperiinkin kysymyksiimme. IT-ammattilaisena on lautakunnan puheenjohtaja Jouko Malinen osannut sekä esittää hyviä kysymyksiä että kuunnella niitä.

Seuraavaksi tärkein joukkue on ollut vihreä ryhmämme, jossa terveyslautakunnan toisen jäsenen Tuuli Kousan ja varajäseneni Anu Korppi-Koskelan lisäksi ovat piipahdelleet sosiaalilautakunnan Sanna Vesikansa, kaupunginhallituksen Elina Moisio ja Ville Ylikahri ynnä sellaiset vihreät nörtit kuin Otso Kivekäs ja Joonas Lyytinen.

Näitä joukkueita ovat sitten osaltaan tukeneet monet tietojärjestelmien kanssa työskentelevät ja niistä kiinnostuneet tutut ja tuntemattomat kansalaiset, jotka ovat enimmäkseen pyytämättä tarjonnet tietämystään käyttöömme.

Monimutkaisetkin asiat loksahtavat yleensä paikoilleen, kun oikea hetki on tullut. Vihreässä valtuustoryhmässä käydyn keskustelun jälkeen sovimme, että kirjoitan palautusesityksen, jonka toimitan sitten myös sosiaalilautakunnalle. Näin tehtiin, ja oleellisesti saman sisältöisenä se lopulta hyväksyttiin kummassakin lautakunnassa.

Sannan kanssa saimme nimemme Helsingin Sanomien uutiseen. Taustalla oli kuitenkin mahtava joukko osaavia ihmisiä, joita ilman päätöksenteko olisi ollut huomattavasti vaikeampaa. Kiitos teille, ihmiset.

P.S. Apotti ei uponnut, toivottavasti. Uutta tietojärjestelmää tarvitaan kipeästi, ja toivon että lautakuntien antamat suuntaviivat auttavat tekemään siitä mahdollisimman hyvän. Parhaassa tapauksessa olemme onnistuneet muuttamaan julkisten tietojärjestelmien hankintatapaa koko Suomessa. Aika näyttää.