Lähipalveluja Barcelonasta Suutarilaan

(Julkaistu Koillis-Helsingin Lähitiedossa 26.2.2014)

Voiko Helsingin sosiaali- ja terveystoimi oppia jotain Kataloniasta? Kannattiko sosiaali- ja terveyslautakunta lennättää ajelemaan bussilla pitkin ja poikin Barcelonaa?

Kun missä  hyvänsä ulkomailla käy tutustumassa siihen, miten terveydenhoidon ja opetuksen kaltaiset peruspalvelut on järjestetty,  päällimmäinen havainto on yleensä se että Suomessa asiat hoidetaan aika hyvin. Se ei kuitenkaan riitä perusteeksi luottamushenkilöiden lennättämiseen ulkomaille, ei sen paremmin minun kuin toisen koillisten kaupunginosien miehen Markku Vuorisen (kesk).

Tältä matkalta minun ajatuksiini tarttui kaksi asiaa. Enempää ei tarvitsekaan – jos opintomatkalta yksikin idea kehittyy parantamaan omia palveluja, reissu maksaa itsensä korkojen kanssa takaisin.

Ensimmäinen liittyi päihdehuollon menetelmiin, mutta onneksi meillä ollaan vielä sen verran kaukana Barcelonan ongelmien tasosta, ettei siitä tässä sen enempää. Tärkeämpi on huomio, joka kytkeytyy Helsingissä ja koko Suomessa meneillään olevaan sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Barcelonassa nimittäin korostettiin ikään kuin ohimennen sosiaalipalvelujen jakamista perus- ja erikoispalveluihin. Tällä yksinkertaisella ja hiukan tylsältä kuulostavalla ajatuksella voi olla iso merkitys kotiin palattua. Miten?

Koillis-Helsingin palveluihin tämä liittyy suoraan siksi, että vielä tämän kevään aikana otamme taas käsittelyyn palveluverkon. Keskiviikkona 12.2. Suutarilassa pidetyssä asukasillassa nousi jälleen esiin se perusteltu epäilys, että terveysasemia oltaisiin taas vähentämässä ja koillisenkin lähipalvelut supistuisivat. Ihan niin se ei kuitenkaan mene, jos minusta vähänkään riippuu. Kovia faktoja on nyt kaksi: ensinnäkin sosiaali- ja terveyspalvelut on yhdistetty samaan virastoon, ja toiseksi on tehty päätös rakentaa Kalasatamaan totuttua paljon suurempi sosiaali- ja terveysasema. Tänä keväänä ei olekaan enää tarkoitus keskustella seinistä ja toimipisteistä, vaan siitä, millaisia lähipalveluja tarvitaan.

On palveluja, jotka on järkevää keskittää Kalasataman tapaisiin suuriin yksiköihin. On sellaisia palveluja, joista kaupunkilainen voi huolehtia itse esimerkiksi verkossa, kun riittävä apu ja opastus taataan. Sitten ovat ne palvelut, joiden on välttämätöntä olla kohtuullisen jalkapatikkamatkan päässä – ja lopulta ne, jotka on tuotava apua tarvitsevalle kotiin. Näiden pitää lisäksi toimia joustavasti, jotta fyysisen kunnon heikentyessäkin hoito tai muu palvelu jatkuu. Tästä kokonaisuudesta haluamme päättää nyt, emme lakkautuslistoista.

Suutarilan, Tapulikaupungin tai Jakomäen lähipalvelut eivät siis ole katoamassa mihinkään. Sen sijaan on varmaa, että nykyisten asemien palvelut muuttuvat. Malmin sairaalan remontin valmistuessa voi kenties keskittää jotakin sinne, jolloin taas toisia lähipalveluja voi lisätä. Nyt on oikea hetki vaikuttaa tähän.

Huumeet, Helsinki ja Barcelona

-->

Voiko Helsingin sosiaali- ja terveystoimi oppia jotain Kataloniasta? Kannattiko lautakunta ja johtavat virkamiehet lennättää ajelemaan bussilla pitkin ja poikin Barcelonaa?

Kun missä  hyvänsä ulkomailla käy tutustumassa siihen, miten terveydenhoidon ja opetuksen kaltaiset peruspalvelut on järjestetty,  päällimmäinen havainto on yleensä se että Suomessa asiat hoidetaan aika hyvin.  En usko, että monikaan enää muistaa langeta vanhaan suomalaiseen alemmuudentunteeseen. Se ei kuitenkaan riitä perusteeksi luottamushenkilöiden lennättämiseen ulkomaille.

Tältä matkalta minun ajatuksiini tarttui kaksi asiaa. Enempää ei tarvitsekaan – jos opintomatkalta yksikin idea kehittyy parantamaan omia palveluja, reissu maksaa itsensä korkojen kanssa takaisin.

Ensimmäinen on oikeastaan huomio, joka kytkeytyy Helsingissä ja koko Suomessa meneillään olevaan sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Barcelonassa nimittäin korostettiin ikään kuin ohimennen sosiaalipalvelujen jakamista perus- ja erikoispalveluihin. Tällä yksinkertaisella ja hiukan tylsältä kuulostavalla ajatuksella voi olla iso merkitys kotiin palattua.

Toiseksi pysähdyin miettimään tapaa, jolla katalonialaiset kollegat toteuttavat huumeriippuvaisten palveluja. Tämä on Suomessa kuuma aihe, johon etenkään kenenkään vihreän ei kannattaisi tikullakaan koskea, mutta pohdiskelenpa kuitenkin.

Kävimme tutustumassa klinikkaan, jossa suonensisäisten huumeiden käyttäjät voivat valvotusti annostella aineensa. Aivan oikein: barcelonalainen narkkari tuo omat heroiininsa mukanaan, eikä henkilökunta kysele aineen alkuperästä vaan huolehtii, että asiakas piikittää sen puhtailla välineillä ilman yliannostuksen vaaraa.

Meillä tuskin oltaisiin valmiita näin liberaaliin hoitopolitiikkaan. Toisaalta heroiini on meillä hyvin marginaalinen huume – toisin kuin ties mistä tuotu Subutex. Näkökulma on kuitenkin jotain, minkä voisin uskaltaa tuoda kotimaiseen keskusteluun. Barcelonassa huumeriippuvaista ei pidetä sen paremmin uhrina kuin syyllisenäkään, vaan ymmärretään että riippuvuus on sairaus ja riippuvainen on potilas. Vaikkei potilas ei ole valmis  päihteettömään elämään eikä korvaushoitoihin, on hoitohenkilökunnalla kuitenkin eettinen velvollisuus pitää hänet hengissä.

Huumepolitiikka on vaikeaa tasapainottelua potilaiden humaanin kohtelun ja järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen taistelun välillä – unohtamatta sitä näkökulmaa, että kaikki riippuvuudet tupakoinnista alkaen käyvät kalliiksi kansanterveydelle ja –taloudelle. Se, että asia on vaikea ja tunteita herättävä, ei saa kuitenkaan estää avointa pohdintaa.  Suomessa olisi hyvä tulla ylös poteroista. Huumeongelmamme ei kuitenkaan ole (vielä?) samalla tasolla kuin kansainvälisten kauppareittien varrella olevassa Espanjassa.

Varokaa mummoutujia?

-->

Mummoutuminen uhkaa Facebookia, uutisoi Helsingin Sanomat. Jaaha.

Tätä voisi pohtia useammaltakin näkökannalta. Ensimmäiseksi tulee mieleen kysyä, elämmekö sellaisessa nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa, jossa palvelut ja kulutushyödykkeet menettävät markkina-arvonsa sillä hetkellä, kun ikäloput (yli 5-vuotiaat) kiinnostuvat niistä ja ottavat ne omakseen. Se on sikäli kummallinen asenne, että eläkeikää lähestyvillä ja vastikään eläkkeelle jääneillä suomalaisilla on ostovoimaa selvästi enemmän kuin nuorimmilla pätkätyöläisikäluokilla. Ikääntyvien hyljeksiminenhän toki näkyy vaikkapa puhelinten ja tietokoneiden käyttöliittymissä. Alun kolmattakymmentä käyvän suunnittelijan mieleen ei aina näy juolahtavan, että jo 40-vuotiaan lähinäön heikkeneminen vaikeuttaa hailakanvärisen näppäimistön tai näytön hahmottamista. Mutta olkoon tämä näkökulma.

Pysähdyin miettimään tuota ”mummo”- ja ”vaari”-ajattelua. Tässä epäilen enemmistön työikäisistä suomalaisista lankeavan pahasti harhaiseen ajatteluun, joka vaikuttaa paitsi arjen teknologian suunnitteluun, myös esimerkiksi terveydenhoidon suunnitteluun. Me nimittäin ajattelemme ensimmäiseksi omia mummojamme ja vaarejamme, kun puhe kääntyy vanhuksiin tai ylipäätään eläkeläisiin. Samalla tavalla muuten taannumme omiin pulpetteihimme vuosia tai vuosikymmeniä sitten, kun pitäisi ottaa kantaan kouluun nyt tai kahdenkymmen vuoden kuluttua. Siitä teemasta kenties myöhemmin lisää.

Minun mummuni syntyi 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Hän kasvoi aikuiseksi Suomen suuriruhtinaskunnassa. Moni hänen ikätovereistaan, mukaan luettuna isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni, kaatui vuonna 1918 tai menetti terveytensä ja tulevaisuususkonsa punavankileirillä. Mummullani ei koskaan ehtinyt olla sähköhellaa, juoksevaa vettä, puhelinta tai sisävessaa. Televisiosta hän tuskin olisi edes ehtinyt kiinnostua,  hataran puutalon pitäminen lämpimänä puuhellan avulla riitti virikkeeksi. Hiiri oli jotain, minkä vuoksi talossa kuului olla kissa.

Minä olen vaari. Lapsenlapseni aloitti juuri koulunkäynnin. Opettajanvirkani ansiosta voin jäädä eläkkeelle tulevana kesänä, 60-vuotiaana. Syksyllä olen siten ihan oikea eläkevaari. Mutta:

Kun sukuhaarani ensimmäisenä kävin lukiota 1970-luvun alussa, osallistuin atk-erikoiskurssille, harjoittelin Basic-ohjelmointia ja näin Otaniemessä ihka oikean tietokoneen. Opiskeluaikanani en ehtinyt vaihtaa laskutikusta taskulaskimeen, mutta opettajan työtä aloitellessani sain vetääkseni atk-kerhon, jossa ABC80-koulutietokoneella tehtiin taas Basic-ohjelmia. Valmistuttuani löysin tieni opettajankoulutuslaitokselle, missä yhtenä Suomen ensimmäisistä aloin suunnitella ja toteuttaa opettajien kouluttamista tietotekniikan opettamiseen. Olen opettanut WordStarit, WordPerfectit, DBase II:t , Wordit ja Excelit. Basicit, Pascalit ja Logot. Olen ottanut tietotekniikkaa käyttöön niin yhden yläasteen kuin Suomen toiseksi suurimman kaupungin mittakaavassa.

En tarkoita nostaa esiin omaa kuviteltua erinomaisuuttani, vaan haluan esitellä itseni esimerkkinä tieto- ja viestintätekniikan pioneereista. Se ikääntyvien joukko, johon toimittaja ajattelemattomuuttaan tai ylimielisyyttään viittaa ”mummoina ja vaareina”, on taidoiltaan jo jotain vallan muuta kuin mielikuviemme harmaahapset. Veikkaan, että pyöräilen vielä 20 vuoden  kuluttuakin, kahdeksankymppisenä, pari-kolmetuhatta kilometriä vuodessa. Uskon, että osaan ja haluan käyttää moderneinta tekniikkaa avustamassa ja rikastamassa arkeani.

Kun minä pohdin ikäihmisten palveluja, yritän kaiken tämän vuoksi kuvitella itseni 80 ja 90 vuotta täyttäneenä. Kannattaisi muuten nuorempienkin.

Sivumennen sanoen pieni vihje nuorille, jotka ihmettelevät mikseivät ”vanhukset” innostu kaikista viihdeteknologian uutuuksista: me olemme nähneet kaiken tämän alusta alkaen. Me osaamme myös suhteuttaa asiat ja ymmärrämme, että kaikista muoti-ilmiöistä niin musiikissa, elokuvissa kuin muussakin viihteessä vain pieni murto-osa jää elämään. Suurin osa tulee ja menee, eikä sitä kannata ottaa liian vakavasti. Merkittävät ilmiöt ehtii omaksua hitaamminkin.

Älkää kuitenkaan erehtykö aliarvioimaan vaarejanne. He opettivat tämän teille.

Matikanopen matikkasoppa

Muutaman FB-ruokapäivityksen jälkeen tunsin lievää painostusta ruokablogiin. Tähän aikaan vuodesta luonteva aihe on matikkasoppa. Mäenlaskua ja matikkasoppaa, mitäpä matikanmaikka hiihtokaudella muuta?

Made on upea kala. Gastronomisesti on pieni ihme, että niin rumasta, limaisesta ja pahanhajuisesta otuksesta syntyy niin herkullisen tuoksuinen ja makunystyröitä hemmotteleva keitto.

Kannattaa ostaa mätimade. Iso. Silloin voi laskea, että saa kohtuuhintaan mätiä blinien lisukkeeksi ja samalla ikään kuin kaupan päälle kalan. Bonusta on, jos kauppias suostuu nylkemään mateen jo kaupassa. Ei se kotonakaan niin vaikeaa ole kuin uskotellaan, mutta sotkuista hommaa se kyllä on.

Mädin (ja maksan) otan erilleen, pussitan ja pakastan otettavaksi sitten ulos kaapista, kun on aika syödä blinejä. Palataan niihin lähempänä laskiaista. Isosta mateesta silpaisen selkä- ja pyrstöfileet irti ja siirrän syrjään. Pään ja ruodot paloittelen kattilaan. Lisään niiden seuraksi pari sipulia, purjon, pari porkkanaa ja kimpaleen selleriä. Tarkat määrät vaihtelevat vähän sen mukaan, mikä sattuu olemaan jääkaapin juurestilanne, mutta ainakin sipulia, porkkanaa ja selleriä pitää olla. Muutama maustepippuri, rouhittua mustapippuria, merisuolaa ja jokunen tillinoksa sekaan. Tämän kaiken peitän kuumalla vedellä keittelen hiljakseen, kunnes arvelen maun irronneen liemeen. Pari tuntia siinä menee, painekattilan tai -kannen kanssa puolikin tuntia riittää. Annan jäähtyä ja kaadan varovasti siivilän läpi toiseen kattilaan. Kun kalanpalat ovat jäähtyneet kylliksi, erottelen vielä ruodoista irtoavan kypsän kalan talteen. Ruodot ja kaikkensa antaneet kasvikset heitän kompostoriin.

Tästä voi jatkaa vaikka seuraavana päivänä, kunhan muistaa heti panna raa'at fileet kylmään ja jäähdyttää liemen hyvin. Varsinainen soppa syntyykin sitten helposti ja nopeasti:

Liemi
Perunaa
Sipulia
Fenkolia
Madefileetä
Keitettyä madetta
Tilliä (ja persiljaa)
(Suolaa)

Sipulin pilkon karkeaksi silpuksi, perunat parin sentin kuutioiksi ja fenkolin puoli senttiä paksuiksi viipaleiksi. Keitän ne hiljalleen kypsiksi – tähän menee kaikkine silppuamisineen puolisen tuntia, ellei peruna ole liian isoina palasina. Silla aikaa paloittelen fileet ja lisään ne, kun perunat näyttävät melkein kypsiltä. Lopuksi silppuan pinnalle yrtit ja tarkistan suolan.

Siinä se. Tällä reseptillä saa hennon vihertävää, kirkasliemistä keittoa, jonka maussa kala on pääosassa. Syön sen ruisleivän kanssa. Ruokajuomaksi ei mitään tai raikasta Helsingin vesijohtovettä.

Hyvää ruokahalua!