Valvottuja huumeiden käyttötiloja Helsinkiin?

Sote-lautakunnassa käsiteltiin tänään (5.6.2018) aloitetta huumeriippuvaisten valvotuista käyttötiloista. Teknisesti se on valtuutettu Kati Juvan (Vihreät) aloite, mutta tosiasiallisesti aloitteellinen olin minä.

Helmikuussa niin sanotusti napsahti. Helsingin Uutiset kirjoitti Malmin Kelan toimiston yleisövessojen lukitsemisesta huumeongelman vuoksi. Muistin silloin terveyslautakunnan vierailun Barcelonaan keväällä 2014. Silloin tutustuimme tilaan, jossa suonensisäisten huumeiden käyttäjät saivat valvotusti piikittää omia aineitaan, puhtailla välineillä tietysti. Kirjoitin jo silloin aiheesta ja esitin varovasti, että tätä hyväksi havaittua toimintaa kannattaisi kokeilla Helsingissäkin.

Helsingin Uutiset julkaisi tällä kertaa heti kirjoitukseni, jossa kaivoin vanhan ehdotukseni esiin. Eikö olisi parempi järjestää valvottuja piikitystiloja kuin sulkea ovia? Päihderiippuvuudethan eivät piilottelemalla poistu. Hämmästyksekseni en nyt saanutkaan osakseni moitteita huumeiden suosimisesta, vaan vastaanotto oli positiivinen. Niinpä intouduin viemään asiaa ihan oikeasti eteenpäin. Koska en ole kaupunginvaltuutettu, pyysin ja sain Kati Juvan kumppanikseni. Kirjoitin luonnoksen, josta yhdessä muotoilimme valtuustoaloitteen.

Ajat ovat muuttuneet. Vielä neljä vuotta sitten tuntui rohkealta ylipäätään esittää humaania huumepolitiikkaa. Nyt aloite otettiin lämpimästi vastaan yli puoluerajojen. Sentään odotin virkamieskäsittelyltä pienoista nihkeyttä, mutta saatoin taas yllättyä iloisesti. Sosiaali- ja terveystoimiala esittää vielä vuoden 2018 aikana selvitystä toiminnan pilotoimisesta!

Valvottuihin käyttötiloihin liittyy toki ongelmia, mutta Euroopan noin sadan vastaavan tilan kokemukset ovat olleet voittopuolisesti hyviä. Mahdollisesti suurin hyöty saadaan siitä, että niissä voidaan kohdata kaikkein marginalisoituneimmat käyttäjät, jotka nyt joutuvat käyttämään julkisten WC-tilojen tapaisia paikkoja. Valvotuissa tiloissa heidätkin on periaatteessa mahdollista saada avun ja tuen piiriin.

Olisiko yleinen mielipide vihdoin kääntynyt humaanin päihdepolitiikan puolelle?

Huumeet, Helsinki ja Barcelona

-->

Voiko Helsingin sosiaali- ja terveystoimi oppia jotain Kataloniasta? Kannattiko lautakunta ja johtavat virkamiehet lennättää ajelemaan bussilla pitkin ja poikin Barcelonaa?

Kun missä  hyvänsä ulkomailla käy tutustumassa siihen, miten terveydenhoidon ja opetuksen kaltaiset peruspalvelut on järjestetty,  päällimmäinen havainto on yleensä se että Suomessa asiat hoidetaan aika hyvin.  En usko, että monikaan enää muistaa langeta vanhaan suomalaiseen alemmuudentunteeseen. Se ei kuitenkaan riitä perusteeksi luottamushenkilöiden lennättämiseen ulkomaille.

Tältä matkalta minun ajatuksiini tarttui kaksi asiaa. Enempää ei tarvitsekaan – jos opintomatkalta yksikin idea kehittyy parantamaan omia palveluja, reissu maksaa itsensä korkojen kanssa takaisin.

Ensimmäinen on oikeastaan huomio, joka kytkeytyy Helsingissä ja koko Suomessa meneillään olevaan sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Barcelonassa nimittäin korostettiin ikään kuin ohimennen sosiaalipalvelujen jakamista perus- ja erikoispalveluihin. Tällä yksinkertaisella ja hiukan tylsältä kuulostavalla ajatuksella voi olla iso merkitys kotiin palattua.

Toiseksi pysähdyin miettimään tapaa, jolla katalonialaiset kollegat toteuttavat huumeriippuvaisten palveluja. Tämä on Suomessa kuuma aihe, johon etenkään kenenkään vihreän ei kannattaisi tikullakaan koskea, mutta pohdiskelenpa kuitenkin.

Kävimme tutustumassa klinikkaan, jossa suonensisäisten huumeiden käyttäjät voivat valvotusti annostella aineensa. Aivan oikein: barcelonalainen narkkari tuo omat heroiininsa mukanaan, eikä henkilökunta kysele aineen alkuperästä vaan huolehtii, että asiakas piikittää sen puhtailla välineillä ilman yliannostuksen vaaraa.

Meillä tuskin oltaisiin valmiita näin liberaaliin hoitopolitiikkaan. Toisaalta heroiini on meillä hyvin marginaalinen huume – toisin kuin ties mistä tuotu Subutex. Näkökulma on kuitenkin jotain, minkä voisin uskaltaa tuoda kotimaiseen keskusteluun. Barcelonassa huumeriippuvaista ei pidetä sen paremmin uhrina kuin syyllisenäkään, vaan ymmärretään että riippuvuus on sairaus ja riippuvainen on potilas. Vaikkei potilas ei ole valmis  päihteettömään elämään eikä korvaushoitoihin, on hoitohenkilökunnalla kuitenkin eettinen velvollisuus pitää hänet hengissä.

Huumepolitiikka on vaikeaa tasapainottelua potilaiden humaanin kohtelun ja järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen taistelun välillä – unohtamatta sitä näkökulmaa, että kaikki riippuvuudet tupakoinnista alkaen käyvät kalliiksi kansanterveydelle ja –taloudelle. Se, että asia on vaikea ja tunteita herättävä, ei saa kuitenkaan estää avointa pohdintaa.  Suomessa olisi hyvä tulla ylös poteroista. Huumeongelmamme ei kuitenkaan ole (vielä?) samalla tasolla kuin kansainvälisten kauppareittien varrella olevassa Espanjassa.