torstai 6. lokakuuta 2022

Pandemia Alastalon salissa

Kun Covid sulki meidät kaikki kodin seinien sisään, käytin tilaisuutta hyväkseni ja otin käteeni kirjan. Omaksi viihdykkeekseni ja iloksi muille kirjoitin myös lähes säännöllisesti sosiaaliseen mediaan lukupäiväkirjaa. Irralliset päivitykset olen koonnut tähän.

 

Luin Volter Kilven suurteosta yleensä noin luvun päivässä. Tästä se lähtee, pysyttele vanavedessä! Olen onnistunut urakassani, jos tämä kooste innostaa sinut avaamaan kirjan ja lukemaan itse.

 

 

Alastalon salissa, päivä 2

 

Eilen aloitin ja luin luvut 1 ja 2. Pukkila saatiin kävelytetyksi porstuasta salin perälle. Näissä luvuissa viritetään tilanne (parkin varustaminen) ja kuvataan pääpiirteittäin pitäjän isojen isäntien luonne ja keskinäiset valtasuhteet.

Tänään oli Härkäniemen vuoro seistä piippuhyllyn luona valitsemassa sopivaa peliä itselleen. Luku 3 on pitkä ja intensiivinen, joten jätin suosiolla sen loppupuolen odottamaan. Tässä luvussa viritetään se kaari, joka kirjan lopussa laukeaa ratkaisuksi, ja samalla maalataan lukijalle yleiskuva kustavilaisten talonpoikaisretareiden noususta vaurauteen.

 

 

Alastalon salissa, päivä 4

 

Päivä sujahti tyhjässä lastissa eilen, kun migreenin-pentele määräsi lukemisen vaivalloiseksi kuin olisi märkää ruuhenrohjoa vastatuuleen soutanut.

Kolmas luku pääsi lopulta tänään loppuunsa kuten Härkäniemi piippunsa nautintoihin. Tässä tuli selväksi Pukkilan Pihlmanin ja Alastalon Mattssonin ero. Piippua valitessaan ja kaikenlaisia miettiessään myös tulee jäyhä Härkäniemi, poikamies, vanhapoika, miten sen nyt sitten sanoo, itselleen paljastaneeksi myös herkän, romanttisen ja kauneutta ymmärtävän sielunsa. Ei hän vaimotta ole, koska ei naisista ymmärtäisi, vaan koska ymmärtää ja arvostaa heitä ehkä vähän liiankin paljon. Vaimon valinta vain vaatii vähän enemmän liukasta mieltä ja kieltä ja hiukkasen vähemmän vakaata harkintaa kuin kelvollisen piipun noukkiminen hyllyltä.

 

 

Alastalon salissa, päivä 5

 

Neljännessä luvussa Pukkilaa korventaa vietävästi, kun kahden manttaalin Langholma saapuu saliin. Nöyryytys se on hänelle, ja pahin nöyryytys se että hänen oma niskansa omasta tahdostaan taipuu toisen edessä.

Vaivihkaa tässä Langholmaa tervehtiessä tulee kuvatuksi koko Kustavin talollisten luonnollinen järjestys. Saamme kuulla myös muutaman kustavilaiselle puheenparrelle vieläkin ominaisen sutkauksen, joilla hymy suupielissä ja naurunpoikanen poskilla tuikataan puukonkärjellä toista juuri siihen paikkaan, josta hänet saa nolatuksi omassa ja toisten mielissä.

Luku päättyy kuulosteltaessa kahvikuppien helinää prikalla keittiön puolella.

 

Alastalon salissa, päivä 5

 

Livahti lauantainen päivä kirjan kansia avaamatta, kun riitti muutakin iloa ja liikettä niin ulkona kuin pirtissäkin. Sunnuntain siloksi sain kuitenkin selätetyksi viidennen luvun.

Vanhapoika Härkäniemi katselee ja tuumailee niin nuorta Siviää kuin Alastalon emäntää Eevastiinaa. Lukijalle alkaa käydä selväksi, että parempi on setämiehen pitääkin pirttinsä mekonhelmoista puhtaana. Tässä luvussa viritellään myös nuorenparin naimakauppoja, jotka eivät ole Alastalon liiketoimillekaan merkitystä vailla.

Alkaa lukijaa hienokseltaan epäilyttää, että tiiviin sananladonnan eduksi tämän Kilven lukeminen ei taida olla. Katsotaanpas nyt, mihin tämän Kilpi- ja koronaeristyksen mittaan vielä joudutaankaan.

 

 

Alastalon salissa, päivä 6

 

Tottahan silloin pitää valpastua tarkastamaan, millaisia juonenvonkaleita silloin liikkuu, kun kynäilijä itse mukamas väittää, että kuudetta lukua tarvisisi lukea ollenkaan. Huoleton silloin soutaa ruuhensa ohi apajan, mutta jos tämän romaanin aikoo ihan tosissansa perata, pitää erityisesti pysähtyä tutkimaan, mitä siiman päässä tällä kohdalla potkii.

Kuudes luku alkaa loisteliaalla lounaissuomalaisen kursailun ja patistelun kuvauksella. Kun isäntää ei hoksata oikealla tavalla patistella saliin, hän kääntyy kannoillaan ja käskee perheensäkin kotiin vaikka kylän parhaista hääpidoista. Ja ettei ahneeksi luultaisi, puraisee Lahdenperä sokeripalastakin vain puolet kahvikuppinsa ja palauttaa toisen puolen astiaan.

Patistelulla ja kursailemisella, samoin kuin lehmäkarjan tavalla käydä hiljakseen ja välillä toisaalle unohtaen kohti meheviä iltalaitumia, tässä tietysti kuvataan kaupankäyntiä. Kun isoja kauppoja tehdään, ei sovi heti mennä suoraan asiansilmään, vaan silloin pitää johdatella vaivihkaa tunnelmaaniin, että juttu ikään kuin omasta luonnostaan ja tahdostaan hakeutuu soveliaaseen ja sille ennalta luotuun uomaan.

Samalla tässä on ladottu puut ja sytykkeet taitavasti niin, että ne voidaan seuraavassa luvussa roihahtaa täyteen liekkiin. Varrotaanhan vain.

 

 

Alastalon salissa, päivä 7

 

Alastalon ajanlasku poikkeaa siinä määrin tästä tuntemastamme ajan juoksusta siinä määrin, ettei ole aihetta puuttua siihen, kuinka monta päivää olen ”oikeasti” käyttänyt kirjan lukemiseen. Kirjahan on muodollisesti yhteen iltapäivään sijoittuva tajunnanvirtakertomus, jossa kuitenkin käydään läpi tapahtumia henkilöiden lapsuuden ajoista alkaen. Olkoon siis jokainen yhteen lukuun käytetty lukemisaika sama kuin yksi Alastalon päivä.

Seitsemäs luku sijoittuu sivujen määrän mukaan teoksen kultaisen leikkauksen pisteeseen, ja sen mukaisesti se on myös johtoteeman kaaren lakipiste. Luku päättyy Alastalon tyytyväiseen myhäilyyn Eevastiinan kahvin ja sämpylöiden upotessa talonpoikien vatsakumpuihin, millä tietenkin myös kuvataan, kuinka Alastalon parkkiaikeet uppoavat heidän päänuppiinsa pullan ja yhteisten tarinoiden myötä.

Luvussa kerrotaan väliin aivan hengästyttävällä tavalla tapahtuma, johon senpäiväisen kokouksen keskeiset osalliset ovat aikanaan olleet myös osallistumassa. Silloin Alastalon tilannetaju auttoi häntä toimimaan sekä oman että koko kylän etujen mukaisesti, ja sen muisteleminen vahvistaa hänen ääneen lausumattoman johtoasemansa, huolimatta siitä, ettei hän manttaalein laskettuna sellaista olisi ansainnutkaan.

Tarina on sinänsä lyhyesti kerrottu: tullikapteeni Blomqvist miehineen on Alastalossa juuri silloin, kun Härkäniemi kumppaneineen kaartaa laivallaan kotilahdelle ruumassaan säkkikaupalla salakuljetettua ja engelsmannin silmien alta puijattua sokeria. Pulmasta selvitään juottamalla tullikapteeni ja (melkein) koko hänen miehistönsä tukkihumalaan - kaiken lisäksi huonolla salakuljetetulla rommin tapaisella. Pukkila, joka on silloin myös paikalla, joutuu surkeaksi epäonnekseen kaatamaan hänkin kitaansa tuota samaa viinanroskaa, jota on onnistunut visusti välttelemään. Kas: näin pohjustetaan sitä, että lopuksi Pukkila joutuu kuin joutuukin nielemään sen karvaan liemen, jota Alastalo nytkin on hänelle keitellyt. Tullikapteenia juotellessa on Härkäniemen porukalla aikaa kantaa kiireen vilkkaa laittomat säkit Alastalon aittaan, suolasäkkien alle.

Ensimmäinen hämmästys tässä tulee minulle siitä, että ennen tämän lukemista kuulin nuorena miehenä täsmälleen saman tarinan hiukan erilaisena versiona kustavilaiselta appiukoltani. Hän nimittäin seilasi joskus laivoilla, jotka ohittivat likeltä hänen syntymäkylänsä Etelä-Vartsalassa, ja toimitti juonessa mukana olleille pojille pirtua heittämällä silloin tällöin hyvän lastin mereen heidän sieltä nopeilla veneillä tullin alta pois korjattavaksi. Eräällä laivalla oli hänen kertomansa mukana ollut ongelma kapteenista, joka ei katsonut sivutienestejä hyvällä silmällä - jolloin ongelma ratkaistiin juottamalla ensin hyvissä ajoin kapteeni humalaan. Vieläkään en ole varma, tapahtuiko tämä todella vai toistettiinko siinä saariston salakuljettajien vanhaa sankaritarinaa. Huimaa joka tapauksessa.

Vielä huimempaa on se, miten Kilpi kuljettaa tarinaa myös muuttamalla henkilöiden käyttämää kieltä. Virkaminässään ja selvin päin ollessaan tullikapteeni nimittäin puhuu tärkeillen ”hoono soomi”, mutta romminrapa karistaa vähitellen sen puheenparren ja paljastaa sen alta, että hän on alkujaan täysin suomenkielinen poika Rymättylästä. Henkeä salpaavalla tavalla Kilpi piirtää näkyviin Blomqvistin humalaisen tokkuraisuuden asteen liu’uttamalla hänen vuorosanojaan ruotsinvoittoisesta asialliseen yleissuomeen ja siitä edelleen syvää umpihumalaa heijastelevaan Rymättylän murteeseen. Kauneimmillaan tämä tekniikka on luvun loppuhetkillä, jolloin tullikapteeni tajuissaan olemisensa viime hetkillä onnistuu hetkeksi lähes pinnistäytymään tolkkuihinsa, mutta liukuu lopulta taas täyteen rommintokkuraan. Tämä kaikki kerrotaan yhdessä pitkässä monologissa, jonka murre ja aksentti lause lauseelta muuttuvat, aaltoina syvenevää tokkuraa ilmentäen. En ole muualla suomalaisessa kirjallisuudessa tavannut yhtä mestarillista tapaa kuljettaa kieltä.

 

 

Alastalon salissa, päivä 8

 

Edellinen luku oli hengästyttävä jännityskertomus, jonka juonta tässä jatketaan vähän niin kuin hiihtäessä hyvän alamäen jälkeen vielä tasatyönnöin lykitään lisää vauhtia ennen kuin siirrytään taas vakaisiin tasamaan vuoropotkuihin. Tullikapteenin puijaamista toistetaan, mutta tällä kertaa Härkäniemi kertookin Alastalon täpärästä pelastumisesta sen jälkeen, kun hän oli onneensa ja nokkeluuteensa liiaksi luottavaisena tullut sokeritoppalasteineen seilanneeksi suoraan tullikapteenin rysän perukoille.

Tälläkin on tietysti osansa siinä voimainkoetuksessa, jolla parkkia varustetaan. Alastalon olikin hyvä saada vähän hyppysilleen, jottei liivien alla mahankupura pullistuisi liikaa, ja palauttaa mieleensä hiukka nöyryyttä, jotta silmä olisi taas herkempi seuraamaan tuvassa istuvan väen mielenliikkeitä.

Tullikapteeni Blomqvist lipsahtelee taas Rymättylän puheenparteensa, nyt ihan siitä ennenaikaiseksi sittemmin osoittautuvasta ilosta, että pääsee kynimään kanan Alastalon Mattssonin kanssa ja putsaamaan ruumasta sen, mikä kuuluisi kruunulle.

Tässä juonessa on mukana myös nuori Janne Pihlman, jonka kosiopelejä Alastalon kauniin Siviän kanssa näin pohjustellaan.

 

 

Alastalon salissa, päivä 9

 

Tässä luvussa edetään taas tasaista käyntiä ja ajetaan savun leijua piipusta poskeen ja poskesta parran peitoksi sen jälkeen, kun pullakahvit saatiin liivinnappien alle ja hurjimmat jutunmuistelukset päätökseen. Kun nuotio on hyvin rakennettu ja valmisteltu, ei sen syttymiseen tarvita pihinää eikä puhinaa, vaan yksi ainoa tulitikun raapaisu ja liekin asetus kiehisen alle. Nyt lausutaan parkki-sana ääneen, ja niin kuin nuotiossa tarttuu valkea ensin pienimpään ja kuivimpaan kiehiseen houkutellakseen lopulta paksuimman tervaksen tulitanssiin, on nyt lausujana Karjamaan Eenokki, jolta yleensä ei kuulla kuin sana tai kaksi vuodessa, ja silloinkin hetkellä jota ei kukaan olisi osannut arvata. Lahdenperän lietsottua lämpöä kalikoihin saadaan lopulta kuulla ratkaiseva liekin paukahdus itsensä Langholman suusta.

Volter Kilpi liikuttaa nyt tarinaa toinen toistaan värikkäämpien kielikuvien kautta. Milloin nostetaan köysillä sianruhoa katosta roikkumaan, milloin on pässi lammaslaumaa johdattamassa, milloin lyödään hirsikertaa sammalten päälle tai lyödään viikatteella Saran ensimmäisiä heiniä lakoon. Näitä kun malttaa jäädä makustelemaan, saa mainion kuvan elämästä toistasataa vuotta sitten. Tapahtumat sijoittuvat hiukan hänen omaa lapsuuttaan varhaisempiin aikoihin, ehkä jonnekin Krimin sodan aikoihin 1850-luvulla. Hämmästyttävän monelta osin tuon saariston kesäinen elämä soljuu vieläkin samantapaisena vieläkin, vaikka joitakin maalaiselämään liittyviä sanoja ja toimituksia voikin 2000-luvulla syntyneen jo vaikea hahmottaa.

 

 

Alastalon salissa, päivä 10

 

Puolessavälissä. Monta herkullista tarinanpoikasta taas, niin mereltä kuin rekihangilta. Sellaista kukkotappelua tässä luvussa pidetään, että ainakin minua lukijana alkaa jo vähän nolottaa. Aikuiset miehet toisiaan mollaamassa sellaiseen meininkiin että ”isälläs oli pidempi kun sinua teki”.

Pukkila tässä vielä yrittää ärhennellä, mutta salissa aletaan jo odotella totilaseja ja niiden myötä jo iltapäivän asiaan pääsemistä.

 

 

Alastalon salissa, päivä 11

 

Eepoksen päästyä puoleen alkaa tapahtua. Heti alkuun möläyttää Langholma, että voitaisiin ryhtyä sopimaan parkkiosuuksista, ja siitäkös tulee Herman Mattssonille kiirus saada totitarjoilu alkuun. Siitä hoputuksesta epäilemättä keskustellaan vielä vieraitten lähdettyä, sillä Eevastiina ei ole emäntiä säyseimmästä päästä, ja juuri nyt olisi muutakin tekemistä kuin kantaa totivesiä patriarkaatille.

Eepoksissa tärkeimpiä teemoja tavataan toistaa-toistaa kunnes asia on tullut selväksi-selväksi*, ja niin tässäkin taas käytetään totilasien täyttämistä hyväksi kuvattaessa sekä isäntien keskinäistä arvojärjestystä että heidän ominaispiirteitään. Niitä muuten tarvitaan, kun varmistetaan että kukin ottaa niskoilleen juuri hänelle kuuluvan osuuden parkista, ja juuri siksi tarvitaan vielä tämä totilasien täyttäminen ja tyhjentäminen ennen kuin ruvetaan kuudestoistaosista puhumaan.

Tietysti Pukkila saa nenilleen tässäkin, vaikka osaakin napata kouraansa konjakkipullon rommikarahvin sijaan. Toisia näet houkuttaa rommin helakka puna, josta näkee että lasissa on muutakin kuin Alastalon kaivovettä, mutta visumpi osaa arvostaa Ranskan rypäleiden kultaa.

*Tätä et kirjaa lukematta ymmärrä-ymmärrä. Valitan.

 

 

Alastalon salissa, päivä 12

 

Jahkailun taiteeksikin tätä voisi sanoa. Älköönkä tätä ymmärrettäkö moitteeksi; jahkailu on taito ja taiteenlaji, jonka joko osaa tai sitten ei. Oopperassa tarvitaan välisoittoja ja jos jonkinmoisia juonen sivukoukeroita, joilla tunnelmaa vuoroin tiivistetään ja vuoroin harvennetaan, jotta suurten tähtien suurissa aarioissaan edistämä, useimmiten varsin yksinkertainen, ellei peräti yksioikoinen pääjuoni saadaan viedyksi oikeassa tunnelmassa kaikkien jo ennalta tietämään päätökseen.

Totilasit on nyt saatu miehille kouraan ja itse Alastalon Mattsson keinutuolinsa kaarten väliin nostamaan viimein maljaa merkiksi ainakin muille kuin itaralle Krooklalle, joka on jo ehtinyt kastella viiksikarvansa toisen tarjoamaan juomaan. Nyt on olevinaan rauhallinen tyvenen hetki, jolloin on aikaa syventyä tunnustelemaan elämän veden virtausta kurkkutorvea pitkin kahvin valmistelemaan vatsalaukkuun, mutta tietystikin nyt koetellaan sitä, kuka malttaa katsella, mistä päin tuuli kohta yltyy taas puhaltamaan, ja kuka erehtyy malttamattomuuttaan jo ennen aikojaan aukomaan naamataulunsa pukspröötin alaista sanamyllyä.

Kerrataan siis taas kerran, mikä kenenkin osa tässä salissa ja kylässä on. Pukkila aikoo suuria ja kampittaa jälleen itsensä. Alastalo ei nyt itse voi muuta kuin odottaa apua uskollisiltaan. Härkäniemen tehtäväksi on tässä libretossa kirjoitettu virittää kuultavaksi seuraava tarina tarinassa. Seuraavassa luvussa kuullaankin kertomus, jonka jokainen salissa olija on takuulla kuullut jo useammankin kerran, mutta jolla on nyt oma tarkkaan harkittu tarkoituksensa.

 

 

Alastalon salissa, päivä 13

 

Sivumäärällä mitattuna kunnioitettava urakka tämä luku 13, mutta tarina etenee nyt niin vauhdikkaasti ja mukaansa tempaavasti, ettei sitä malta jättää kesken. Härkäniemen kertoma tarina retari Vaasan-Villestä ja fregatti Albatrossin uskomattomasta matkasta on täynnä pieniä yksityiskohtia ja pieniä tarinantynkiä, joista jokaisesta taitava kynänkäyttäjä kirjoittaisi romaanin. Kuin huomaamatta jokainen niistä sysii perustarinaa eteenpäin. Romaanin rakenne tuo (kuulemma) mieleen Decameronen, mutta tämän Albatrossin tarinan äärimmilleen viety liioittelu taas muistuttaa intialaisten Ramayanasta. Kilpi on todennäköisesti kuitenkin ammentanut tyylikeinojaan antiikin tarinoista, tokkopa on Ramasta ja Sitasta ja Lankan demonikuningas Ravanasta kuullutkaan.

Asiaan, öhöm, sanoi vanhempi lehtori. Retari Ville ottaa uskaliaasti lainaa ja rakennuttaa fregatin valtameriliikenteeseen. Kapteeniksi hän pestaa tarkaksi mieheksi tietämänsä Kallen, Närpiöstä kuten hän on itsekin. Albatrossin kuitenkin katoaa vuosikausia merille, ja Ville alkaa vajota kohti köyhyyttä. Seitsemän vuoden (niin, se liioittelu) jälkeen etäisesti Albatrossia muistuttava lähes umpilaho ja levän peittämä kolmimastoinen ruuhi lipuu mustin ja repaleisin purjein (puhuinko jotain liioittelusta?) satamaan. Osoittautuu, että kapteenilla on lukitussa hytistään kirstukaupalla rahaa vuosien mittaan seilatuista lasteista ja ruumassa kahvisäkkejä niin paljon kuin laivan upoamatta mahtuu. Tällä omaisuudella Ville lopulta varustaa ”fregatin joka satamaan” - ja epäilemättä pysyy kahleissa lopun ikäänsä. Luultavasti saa vielä vaimonkin hommatuksi, vaikka siihen suuntaan Kilpi ei vihjaakaan, asetteleepa vain parissa virkkeessä sanoja siihenkin suuntaan kulkemaan.

Kas! Ei oikeastaan ole yllättävää, että tämäkin luku jakaa romaanin kultaisen leikkauksen suhteessa. Kerronnan kaaren lakipiste on nyt takana niin kuin toivottavasti koronaepidemian huippu, ja nyt laskeudutaan vääjäämättä loppua kohden. Jos joku salissa totilasiaan maistelleista on vielä ollut arvelevalla kannalla, on Härkäniemen kertomus vakuuttanut, että isomman aluksen varustaminen on kannattavaa. ”Eihän kuppi kädessä kaivolla juosta, vaan ammeen kuormalla vesi virstojen takaa haetaan!”(Tämä muuten ei taida heti aueta järvisuomalaisille, jotka eivät ole joutuneet kokemaan kuumaa saariston kesää kaivottomassa saaressa, suolaveden ympäröiminä).

Seuraavassa luvussa aletaankin jo tuoda papereita pöydälle.

 

 

Alastalon salissa, päivä 14

 

Ensimmäisen kultaisen leikkauksen pisteen kohdalla toiminta saatiin käyntiin, toisen pisteen kohdalla päästään jo avaamaan riitingit. Härkäniemen (ja totilasillisten) pehmitettyä kokousväen Alastalo katsoo ajan olevan kypsä ja hakee klahvipiirongista parkin piirustukset tutkittaviksi. Pukkila yrittää osoitella piirustuksista mielestään epäonnistuneita yksityiskohtia, mutta joutuu nielemään sappensa. Lahdenperä puolestaan ei ymmärrä piirustuksista tuon taivaallista, toisin kuin kokenut kippari Härkäniemi, jonka syöttämän kiekon (jos näin moderni metafora sallitaan) laukaisee verkkoon oikeisiin maantekoasemiin rauhallisesti astellut Langholma. Kukas muukaan, siihen tehtäväänhän on Herman Mattsson hänet tänne tilannut. Luvun päätteeksi vetäisee Langholma hanhensulalla kirjoihin kahdeksannen osan parkista.

Kilpi venyttää ja kutistaa kerrontaa ja aikaa mestarillisesti. Dramatiikka ei itse asiassa kovasti eroa jääkiekko-ottelun rakenteesta. Siinäkin kai parhaimmillaan rakennetaan peliasetelmia yhdeksäntoista minuuttia, jotka välillä katkeilevat erilaisiin välikohtauksiin kuten romaani sivujuonelmiin, tunnustellaan eri pelaajien voimia ja heikkouksia, kunnes pitkällisen ja lajia erityisesti harrastamattoman mielestä puuduttavan tylsän mailanrapsuttelun jälkeen Harlamov syöttää Firsoville ja släm! kiekko on maalissa ennen kuin Pukkila, tarkoitan siis maalivahti, ennättää toppauksissaan liikahtaa.

Ottelu on oikeastaan jo ratkennut, mutta katsellaan nyt vielä, kuinka loputkin maalit tehdään.

 

 

Alastalon salissa, päivä 15

 

Tässä on taas sellainen luku, jossa rakennetaan ainakin kolmea asiaa rinnakkain. Parkin kirjoja allekirjoitetaan, ja vuorossa on vähän kankeammin riipustustaitoinen Karjalaan Eenokki, jolta näyttää kestävän hänen nimensä piirtäminen hanhensulalla paperiin kauemmin kuin sukkelammalta saran kyntö kevätsäillä. Tapahtumien tyvenessä on Pukkilalla aikaakaan kerran kiihdyttää mielensä ja kielensä sapekkaaseen juoksuun, ja isompikin tihutyö on vähällä päästä valloilleen hänen sohaistuaan Siviän nimen muun joutavan jutunpareen nimeen. Siitäkös isä-Mattsson pillastuu, pilkkaa Pukkilan kuljettavan Evald-poikaansa näytillä ja jos vaikka mitä, ja eikös silloin astu sisään Siviän itse koko seitsentoistavuotiaassa punaposkisuudessaan, voi pahus ja sen vietävä että pitikin lähteä laukalle tämän suunsoiton.

Parempi etten liikaa selosta, mutta se kolmas juonensäie on tietysti tämän samaisen Siviän lemmenasioiden valmistelu, sillä onhan senkin suhteen jotakin tänä samana iltapäivänä vireillä.

 

 

Alastalon salissa, päivä 16

 

Tässä luvussa mennäänkin aika kuumilla kivillä, kun Pukkilan ja Alastalon vääjäämätön, mutta silti yllättävä yhteenoton rähäys oli jo upottaa koko parkin ennen kuin sen honkapuita oli edes ehditty metsästä mitata. Tämän maalaamiseen Kilpi käyttää taas deus ex machinaansa Härkänientä, joka saa ähistä näppeihinsä Siviän lattialle jättämän tulisen kuuman totivesimaljan.

Tunnelma asettuu, ja kertojanääni siirtyy näkijästä ja kokijasta toiseen niin kuin kamera liukuisi salissa kuvakulmasta toiseen, jos tämä olisi elokuva eikä kirja. Aika osaava saisi muuten olla se ohjaaja, joka tämän kirjan siirtäisi valkokankaalle. En osaa muuta siitä rainasta ajatella kuin että sen täytyisi olla mustavalkoinen. Vain silloin katsoja voisi mielensä sopukoissa nähdä kaikki tarinan värit, kuten lukijakin tavoittaa tarinan koko vauhdin vasta osatessaan kurkistella joskus raskaan puoleisten virkkeiden taakse ja sivuille.

 

 

Alastalon salissa, päivä 17

 

Vauhti kiihtyy ja luvut lyhenevät niin, että kaksikin päivää mahtuu yhteen. Nyt otetaan vikkeliä askelia, kun Alastalon Mattsson saa hoputeltua kenetkäs muun kuin Petter Filemon Pihlman-Pukkilan vuorollaan kirjoittamaan nimensä parkkikirjaan. Yhtä kiivaasti on nyt Pukkilan isäntä todistamassa aina kannattaneensa parkin varustamista pitäjään kuin vasta äsken oli sitä henkeen ja vereen vastustamassa.

Kirjaa on vielä toistasataa sivua jäljellä. Viimeinenkin vaarna on nyt naputettu kiinni, ja parkista tulee todellinen. Lukijaa alkaa nyt jännittää, miten kirjailija vie juttua tästä eteenpäin ja mikä on sen varsinainen loppuratkaisu, kun tämä Pukkilasta saatu niskalenkki selvästikään ei sitä ole. Toki parkkirahoistakin on vielä alle puolet koossa.

 

 

Alastalon salissa, päivä 18

 

Nyt piti tarkistaa riippumattomista lähteistä, mitä Härkäniemi pohtii. Naimattomana isäntänä ja kipparina hänellä on aikaa fundeerata asioita vähän enemmän kuin naapureillaan yleensä, ja taitaa sitäpaitsi olla jo poikavuosien peruja se tarpeettomien asioitten ajatteleminen. Athanasioksen uskontunnustuksen löysin, ja varsin omintakeisella tavalla Härkäniemi näkee veneen ja minkä tahansa vesialuksen Athanasioksen pergamentille piirtämän kolminaisuuden kuvana. Enpäs enempää kerrokaan, jotta säilyy tämän lukijalla uteliaisuus itse kirjaa kohtaan. Toteanpa vain, että vakaan ja luotettavan Malakias Afrodite Härkäniemen otsaluun alla ajatukset kulkevat syvemmissä vesissä ja liitävät kirkkaammissa korkeuksissa kuin vastapäiselle istumapenkille näkyy.

Härkäniemen merkattua kahdeksannen osan ”jakamattomasta parkista”, athanasiolaisittain ilmaistuna, on puolet parkista koossa.

 

 

Alastalon salissa, päivä 19

 

Tarina alkaa vähitellen jo haalistua kuin vanha sarkamantteli, minkä kirjailija itsekin tällä kohden tunnustaa. Lahdenperän vuoro kirjoittaa parkkiosuutensa, mikä ei kaikista varmaankaan kuulosta erityisen värikkäältä tai mielenkiintoiselta tapahtumalta kerrottavaksi, mutta tämä ulkoisesti mitättömimmästä päästä oleva luku osoittautuu tähän ja varmaan loppuunkin asti hauskimmaksi. Loppuhuipentuma kuuluisi oikeastaan kaikkien tulevien, nykyisten ja täysinpalvelleitten matematiikanopettajien velvoitelukemiston osaksi, mutta enpä kiusallanikaan nyt sitä paljasta. Tietenkin Lahdenperä pohdiskelee monenmoisia, ja niistä pohdinnoista roiskahtelee erinäisiä mieltä kutkuttavia tarinanpoikasia. Pitäjänkuulun Friisin elämästä olisi voinut kirjoittaa kokonaisen romaanin, ellei useampiakin, ajattelee näitä roiskahduksia lukiessaan.

Näillä paikkeilla tulin miettineeksi, miten Alastalon salista saisi elokuvan. Ideaksi tuleville ohjaajaneroille: ottaisin elokuvan keskushenkilöksi Härkäniemen, joka tuntuu asettuvan aina akseliksi ja laakeriksi sille pyörälle, jota Alastalo kulloinkin vierittelee. Kaikin puolin kiintoisa hahmo ja henkilöistä monitahoisin.

 

Alastalon salissa, päivä 20

 

Pitäjässä pitää olla järjestys, ja se tarkoittaa että isommat talot tulevat ennen pienempiä ja isompien talojen isännät ennen vähäisempiä. Kun mahtavat ovat saaneet kirjoittaa isommat parkkiosansa, pääsevät pienemmätkin piirtämään pienemmät pukstaavinsa. Tässä luvussa alkaa jo vilistä niitä, jotka ovat saaneet istua seinänvierustoilla. Löytyypä sekin, jonka talo on juoponvelkojen vastineeksi oikeastaan jo Langholman taskussa ja jonka parkkiosakin nyt saa Langholmasta takuumiehensä.

Kilven likipitäen elokuvallinen tapa leikata näkökulmaa ja kertojanääntä eestaas tulee oikeuksiinsa. Näitä pienempiä isäntiä seuratessa saa myös lukea sen, miten Pukkila ja Alastalo, nuo ääripäiden ääripäät, kuhunkin suhtautuvat.

Parkinosista alkaa vähitellen syntyä kokonainen kolmimastoinen, vaikka kertakirjoittamat nyt kutistuvatkin. Neljä toinenneljättäosaa on kuitenkin yksi kahdeksasosa, eikä niitäkään kahta enempää tarvita neljännekseen.

 

 

Alastalon salissa, päivä 21

 

Nyt täytyy pitää suu supussa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa. Tarinaa on pidemmän aikaa uitettu hiljakseen ja siivoin mielenhyrinöin. Tämä luku alkaa huikealla liki sivun mittaisella virkkeellä, jolla vähimmin mahdollisin teon- ja laatusanoin kuvataan taas puolen tusinaa pienimmän mahdollisen parkinosan kirjoittajaa, ja lukija alkaa jo odottaa rauhallista astelua piirongille saapaspari kerrallaan. Sitten päästään Pukkilan pään sisään, seuraamaan sitä kuinka hän seuraa erään nuoremman miehen houkuttelua osaansa kirjoittamaan, ja jopas loikkaakin salin äänetön dramatiikka uudelle ja arvaamattomalle tasolle. Laivanosaansa pääsee Alastalon ja Langholman kuiskuttelemana Jata-Fiinan Janne, Pukkilan Pihlmannin entisen piian avioton poika, jolle Fiina mokoma on mennyt merkkauttamaan sukunimeksi Pihlmannin, ja josta kaiken lisäksi näyttää tulevan Siviän sulhanen ja isäntänsä Alastalon vävypoika.

Lyhyesti: Janne Pihlman, perämiehen pätevyyden hankkinut entinen tyhjätasku ja Alastalon renkipoika, kirjoittaa parkinosan, joka kääntää Pukkilaa enemmän kuin tuo osasi odottaakaan.

 

 

Alastalon salissa, päivä 22

 

Toiseksi viimeinen luku. Vähän kauemmin tässä urakassa on mennyt kuin tuo 23 päivää, kun ei näin tihuvalti asetettuja sanoja oikein jaksa sulattaa lukua enempää päivässä eikä joka päivä ole löytynyt aikaa tai muuta asettelua Alastalon lukemiseen.

Tämän luvun lopussa alkaa jo kuulua kolinaa ja löyhähdellä paistin tuoksua tuvan puolelta, ja eikös kohta käydä jo piippuhyllyäkin kohti. Siitä kuitenkin tuonnempana. Tässä saa Pukkilan Evald viimein myös merkitä laivaosansa, vaikkakin hävettävän pienen. Ei taida Evald, Petter Pihlmannin laillinen poika ja perillinen, muutenkaan olla kovin ison parkkiosan väärti, vaikka isä häntä kovasti yrittääkin eteenpäin tuuppia. Toista on Janne Pihlmannin kanssa, josta näyttää tulevan peräti päällikköä tulevalle parkille.

Karvastelee, karvastelee Pukkilan mieltä, mutta minkäs sille mahtaa. Tässä käy ilmi sekin, että iso osa Pukkilan näkyvästä vauraudesta on velkarahalla maksettua, ja lainanhakumatkoilta nousee nyt mieleen muutamia ajatusten peräkamariin piilotettuja nöyryytyksiä.

Herkullinen kuvaus on tässä myös syntymäitaran Krooklan talosta ja huushollista. Rahaa on rauta-arkussa, jonka lukot ovat ”ainoat voidellut paikat koko talossa”, mutta muuten on talo ympäröivine metsineen ilmestyksellisessä rappion ja luhistumisen tilassa.

Huikeaa päätöslukua odotellaan.

 

 

Alastalon salissa, päättöraportti (tai: päivä 23)

 

Alastalon salissa muistuttaa rakenteeltaan jotakin Mahlerin tai Sibeliuksen sinfoniaa, mikäli nyt jotain uskallan konserttimusiikistakin olla ymmärtävinäni. Se on on pitkä ja vihkiytymätömälle helposti myös pitkästyttävä. Heti sen alkutahdit kaiuttavat ilmaan teeman, joka kantaa läpi teoksen. Mukaan tulee matkan varrella myös toisia teemoja, jotka vuorottelevat, voimistuvat ja heikkenevät eri soitinyhdistelmin. Finaalia kohden teemat punoutuvat henkeä salpaavalla tavalla yhteen, kunnes viimeiset sävelet jäävät soimaan kuulijan mielessä luoden vaikutelman että juuri näin se on, juuri näin sen piti olla eikä toisin voisi ollakaan.

Kilpi vaatii lukijaltaan paljon. Ensilukemalta vähäinen yksityiskohta saattaa pulpahtaa muutaman sadan sivun jälkeen uudelleen pintaan kuin karien lomassa sukelteleva hylje, ja silloin on hyvä muistaa mihin se liittyi ja missä yhteydessä se kerrottiin. Merkittävä sivujuoni on esimerkiksi Janne Pihlmannin tarina, joka häivähtää ensimmäisissä luvuissa kuin ohimennen, mutta osoittautuu sitten keskeisen tärkeäksi niin parkin, Alastalon kuin (ja varsinkin) Pukkilan osalta. Pisin kerronnallinen kaari ulottuu Härkäniemen piipunvalinnasta viimeisille henkosille parkkikirjan piironkiin piilottamiseen ja Eevastiinan pitopöydän välissä. Helmikoristeinen ”maaherran piippu”, jota Härkäniemi arvelee liian komeaksi kenenkään saapuvilla olevan hampaisiin, saa kuin saakin suunsijansa isännän lopulta asettuessa keinutuoliinsa mahti-isäntä Langholman viereen tuon piipun savuja puhallellen. Pitäjä on kuin onkin saanut uuden mahtimiehen.

Osoituksena siitä, miten runsaasti Kilvellä on materiaalia mielessään ja käytössään, on viimeisen luvun ohimennen kirjoitettu kuvaus, tai oikeastaan tulevaisuuden näky, siitä miten parkkia rakennetaan pitäjässä. Lukija saa selkoa erilaisista ja eri vuodenaikoihin sijoittuvista työvaiheista ja samalla havainnollisen kuvan siitä, miten monta miestä ja naista sen rakentaminen työllistää, alkaen talvisesta tukkisavotasta aina ulkoluotojen äijänkäppyröihin, jotka kuukausien mittaan veistivät, karaisevat ja tervaavat katajaisia vaarnoja honkalankkuihin lyötäväksi.

Viimeiset, tyynet tahdit: sopuisaa, ovien läpi kuultua puheensorinaa, kun miehet ovat istuneet pöytään ja paistit ja salaatit on kauhottu lautasille. Salissa on rauha ja hiljaisuus, ja auringon säteet valaisevat viistosti sen viivasuoraan asetellut puhtaat matot. Totilasit kimaltavat odottamassa aterian jälkeisiä virvoituksia ennen matkaa kotiin toisille luodoille, vähäisempien saleihin ja tupiin.