Perusopetuksen tuntijakoa ollaan uudistamassa, yllättävän pian edellisen uuden tuntijaon jälkeen. Kun viimeksi vähennetiin valinnaisuutta ja lisättiin yhteisten oppiaineitten osuutta, on nyt koulujärjestelmän luontaisen heiluriliikkeen mukaisesti vuorossa valinnaisuuden lisääminen. Erityisesti Lankisen mallissa sanotaan haluttavan vahvistaa taito- ja taideaineiden asemaa.
Vihreässä langassa haastateltu luokanopettaja toteaa, että "lapset väsyvät, kun koulu on niin teoriapainotteinen. Oppilaat nauttivat, kun voivat ottaa rennommin taideaineiden tunnilla". Näihin kahteen lauseeseen sisältyy minun ymmärrykseni mukaan isoja, pahoja ja valitettavan yleisesti hyväksyttyjä väärinkäsityksiä.
Toimin 80- ja 90-lukujen taitteessa matemaattisten aineiden opettajakouluttajana. Meillä oli silloin yksi missio ylitse muiden: matematiikan ja luonnontieteiden opetuksen työtavat oli saatava muuttumaan monipuolisemmiksi. En ole koskaan täysin ymmärtänyt, mitä suuri yleisö tarkoittaa puhuessaan näiden aineiden "teoreettisuudesta". Ainakin meidän pyrkimyksenämme oli, että kaikilla vuosiluokilla oppilaat saisivat pelkän pänttäämisen lisäksi myös tehdä käsillään, puhua, liikkua ja piirtää niin matematiikkaa kuin luonnontiedeaineitakin. Olen harjoittelukoulussa ollut läsnä lukuisilla "teoreettisen" matematiikan tunneilla, joilla oppilaat ovat nauttineet ja ottaneet rennosti. Ovat he siinä sivussa myös oppineet, havaintojeni mukaan jopa syvällisesti.
Edustamieni fakta-aineiden "tylsä teoreettisuus" ei ole peräisin aineiden sisällöstä, vaan tavasta opettaa niitä. Jos vaikkapa matematiikkaa on aikaa opettaa niin, etteivät aineen sisällöt hengitä niskaan, voidaan työskentely rakentaa niin luovaksi ja rennoksi kuin halutaan. Toisaalta myös kuvataide tai musiikki voivat monelle oppilaalle olla tylsiä ja piinallisia.
Minusta näyttää, että tuntijakoesityksen valmistelijat ovat yhä vielä saman mekaanisen oppimiskäsityksen ja tiukan ainejakoisen opetuksen vankeja, joka on luonnehtinut heidän omaa opintietään. Eikö vihdoin voisi olla aika laatia myös tuntijaot modernin oppimisnäkemyksen mukaisesti?
sunnuntai 22. elokuuta 2010
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Mitä on vihreä sosiaali- ja terveyspolitiikka?
Mitä on vihreä sosiaali- ja terveyspolitiikka?
Joissakin taannoisissa vaaleissa Johanna Sumuvuorella oli napakka vaalilause, jonka melkein omin itselleni: Vapaus, vihreys, tasa-arvo. Olen tätä slogania pyöritellyt mielessäni monissa yhteyksissä ja todennut että kas: noista kolmesta sanasta voi johtaa yllättävän paljon. Mitä ne voisivat merkitä sosiaali- ja terveyspolitiikan kannalta?
VAPAUS
Vapaus tarkoittaa minulle demokraattista päätöksentekoa, erityisesti avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Mattivanhaslainen ”keskeneräisistä asioista ei keskustella” –asenne on myrkkyä demokratialle. Päinvastoin: kun on kysymys kansalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista, on heitä pyrittävä aktiivisesti kuulemaan jo valmisteluvaiheessa.
Vapaus tarkoittaa toisaalta myös vapautta valita. Yhden vaihtoehdon holhousmalli on tältä kannalta yhtä huono vaihtoehto kuin vapaat palvelumarkkinat, joilta saa mitä haluaa – rahalla.
VIHREYS
Vihreydestä tulee ensimmäisenä mieleen ympäristönäkökulma. Se ei kuitenkaan suoraan anna minulle hirveästi tarttumapintaa terveyspolitiikkaan. Ajattelen, että ympäristön huomioon ottaminen sisältää tärkeän vihreän periaatteen, että emme voi sälyttää laskua kenenkään muun maksettavaksi. Terveyspolitiikassa se voisi tarkoittaa, että pyrimme tukemaan kaikkia sellaisia toimia, jotka auttavat ihmisiä pitämään yllä terveyttään ja yleistä hyvinvointiaan. Useimmat kansantautimmehan olisivat varsin helposti ehkäistävissä jo sillä, että katsoisimme vähän tarkemmin, mitä panemme suuhumme.
TASA-ARVO
Tasa-arvo merkitsee yksinkertaisesti ihmisten yhdenvertaisuutta. Alueellinen yhdenvertaisuus, sosiaalinen yhdenvertaisuus ja sukupuolten välinen yhdenvertaisuus ovat lähes itsestään selviä. Vihreät ovat myös pitäneet esillä vaivaisten asiaa ja esteettömyyttä samoin kuin maahanmuuttajataustaisten väestöryhmien asemaa. Väestön ikääntyessä on muistettava, että myös vanhukset ovat täysivaltaisia kansalaisia, joita on kuultava heitä itseään koskevissa asioissa.
Tasa-arvo kytkeytyy suoraan vapauden ja demokratian vaatimuksiin: Vihreät ovat olleet valppaina tukemassa kansalaisten omaa aktiivisuutta ja suoraa kansalaisdemokratiaa, mistä on pidettävä vastedeskin kiinni.
Mikä tässä kaikessa on nimenomaan vihreän politiikan ja ajattelun ydintä? Aivan äärimmilleen tämän kaiken tiivistän:
Vihreät pyrkivät edistämään kaikkea, mikä tukee ja edistää ihmisten omaa elämän- ja terveyden hallintaa.
Joissakin taannoisissa vaaleissa Johanna Sumuvuorella oli napakka vaalilause, jonka melkein omin itselleni: Vapaus, vihreys, tasa-arvo. Olen tätä slogania pyöritellyt mielessäni monissa yhteyksissä ja todennut että kas: noista kolmesta sanasta voi johtaa yllättävän paljon. Mitä ne voisivat merkitä sosiaali- ja terveyspolitiikan kannalta?
VAPAUS
Vapaus tarkoittaa minulle demokraattista päätöksentekoa, erityisesti avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Mattivanhaslainen ”keskeneräisistä asioista ei keskustella” –asenne on myrkkyä demokratialle. Päinvastoin: kun on kysymys kansalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista, on heitä pyrittävä aktiivisesti kuulemaan jo valmisteluvaiheessa.
Vapaus tarkoittaa toisaalta myös vapautta valita. Yhden vaihtoehdon holhousmalli on tältä kannalta yhtä huono vaihtoehto kuin vapaat palvelumarkkinat, joilta saa mitä haluaa – rahalla.
VIHREYS
Vihreydestä tulee ensimmäisenä mieleen ympäristönäkökulma. Se ei kuitenkaan suoraan anna minulle hirveästi tarttumapintaa terveyspolitiikkaan. Ajattelen, että ympäristön huomioon ottaminen sisältää tärkeän vihreän periaatteen, että emme voi sälyttää laskua kenenkään muun maksettavaksi. Terveyspolitiikassa se voisi tarkoittaa, että pyrimme tukemaan kaikkia sellaisia toimia, jotka auttavat ihmisiä pitämään yllä terveyttään ja yleistä hyvinvointiaan. Useimmat kansantautimmehan olisivat varsin helposti ehkäistävissä jo sillä, että katsoisimme vähän tarkemmin, mitä panemme suuhumme.
TASA-ARVO
Tasa-arvo merkitsee yksinkertaisesti ihmisten yhdenvertaisuutta. Alueellinen yhdenvertaisuus, sosiaalinen yhdenvertaisuus ja sukupuolten välinen yhdenvertaisuus ovat lähes itsestään selviä. Vihreät ovat myös pitäneet esillä vaivaisten asiaa ja esteettömyyttä samoin kuin maahanmuuttajataustaisten väestöryhmien asemaa. Väestön ikääntyessä on muistettava, että myös vanhukset ovat täysivaltaisia kansalaisia, joita on kuultava heitä itseään koskevissa asioissa.
Tasa-arvo kytkeytyy suoraan vapauden ja demokratian vaatimuksiin: Vihreät ovat olleet valppaina tukemassa kansalaisten omaa aktiivisuutta ja suoraa kansalaisdemokratiaa, mistä on pidettävä vastedeskin kiinni.
Mikä tässä kaikessa on nimenomaan vihreän politiikan ja ajattelun ydintä? Aivan äärimmilleen tämän kaiken tiivistän:
Vihreät pyrkivät edistämään kaikkea, mikä tukee ja edistää ihmisten omaa elämän- ja terveyden hallintaa.
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Löysät pois?
Tein tänään lähes kaksi tuntia matkaa kotoani töihin. Kesäkelillä Suutarilasta Kauklahteen ajaa polkupyörällä noin tunnissa ja vartissa. Ylisummaan olen viime viikot kuluttanut enemmän aikaa työmatkoilla kuin oppitunneillani koulussa.
Vuodenvaihteen kireät pakkaset yhdessä lumipyryjen ja hotelliin törmänneen junan kanssa aiheuttivat pahoja vaikeuksia junaliikenteelle. Sen ymmärrän, ja uskon jokaisen järki-ihmisen suhtautuvan ymmärryksellä VR:n vaikeuksiin. Nyt ymmärrykseni alkaa olla loppuun käytetty.
Viikonlopun lumisateen jälkeen Helsingissä ovat vallinneet aivan tavalliset talviolosuhteet. Ei erityisen kireitä pakkasia, okei yksi pyrypäivä, mutta tänään keskiviikkona ei mitään sellaista, mihin Suomessa ei olisi osattu varautua siitä lähtien, kun mannerjäätikön reuna väistyi ja ensimmäiset hylkeenpyytäjät meloivat paikalle haapioillaan.
Kirjoitin jokin aika sitten blogissani resurssien optimoinnista. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että vähän joka alalla on “vedetty löysät pois”. Väitän, että muun muassa VR:n ongelmat johtuvat enemmän tästä kuin luonnonilmiöistä. Junaliikenne on lisääntynyt niin, että raiteille ei juurikaan enemmän junia mahdu kuin nyt on aamuruuhkassa liikkeellä. Samaan aikaan - oletan - niin kaluston määrä, henkilöstö ja huoltotoimet on viritetty tiukasti normaalitilanteen mukaan. Kun sitten tapahtuu jotakin poikkeavaa, ei olekaan ylimääräisiä junanvaunuja, luutaukkoja puhdistamaan vaihteita tai edes ketään, jolla olisi aikaa keskittyä kuuluttamaan myöhästymisistä.
Vanha hokema on ollut, että kunnan tai valtion töissä yksi nojaa lapioon ja viisi katselee vierestä. Se ei ole anää aikoihin pitänyt paikkaansa. Julkisen talouden menoja on leikattu 90-luvun lamasta lähtien. Tähän on sitten tultu: junien aikataulut eivät pidä, puut kaatuvat sähkölinjoille, paloautot eivät pääse kadunvarsien lumikasojen ohi eivätkä kodinhoitajat ehdi kuin käydä tervehtimässä kotona asuvia vanhuksia.
Tämän me olemme valinneet leikkaamalla julkisista menoista löysät pois.
Vuodenvaihteen kireät pakkaset yhdessä lumipyryjen ja hotelliin törmänneen junan kanssa aiheuttivat pahoja vaikeuksia junaliikenteelle. Sen ymmärrän, ja uskon jokaisen järki-ihmisen suhtautuvan ymmärryksellä VR:n vaikeuksiin. Nyt ymmärrykseni alkaa olla loppuun käytetty.
Viikonlopun lumisateen jälkeen Helsingissä ovat vallinneet aivan tavalliset talviolosuhteet. Ei erityisen kireitä pakkasia, okei yksi pyrypäivä, mutta tänään keskiviikkona ei mitään sellaista, mihin Suomessa ei olisi osattu varautua siitä lähtien, kun mannerjäätikön reuna väistyi ja ensimmäiset hylkeenpyytäjät meloivat paikalle haapioillaan.
Kirjoitin jokin aika sitten blogissani resurssien optimoinnista. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että vähän joka alalla on “vedetty löysät pois”. Väitän, että muun muassa VR:n ongelmat johtuvat enemmän tästä kuin luonnonilmiöistä. Junaliikenne on lisääntynyt niin, että raiteille ei juurikaan enemmän junia mahdu kuin nyt on aamuruuhkassa liikkeellä. Samaan aikaan - oletan - niin kaluston määrä, henkilöstö ja huoltotoimet on viritetty tiukasti normaalitilanteen mukaan. Kun sitten tapahtuu jotakin poikkeavaa, ei olekaan ylimääräisiä junanvaunuja, luutaukkoja puhdistamaan vaihteita tai edes ketään, jolla olisi aikaa keskittyä kuuluttamaan myöhästymisistä.
Vanha hokema on ollut, että kunnan tai valtion töissä yksi nojaa lapioon ja viisi katselee vierestä. Se ei ole anää aikoihin pitänyt paikkaansa. Julkisen talouden menoja on leikattu 90-luvun lamasta lähtien. Tähän on sitten tultu: junien aikataulut eivät pidä, puut kaatuvat sähkölinjoille, paloautot eivät pääse kadunvarsien lumikasojen ohi eivätkä kodinhoitajat ehdi kuin käydä tervehtimässä kotona asuvia vanhuksia.
Tämän me olemme valinneet leikkaamalla julkisista menoista löysät pois.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Palveluverkko ja terveyspalvelut
Kaupunkilaisia puhuttanut ”Pajusen lahtauslista” on lähiviikkojen aikana lautakuntien käsiteltävänä. Etenkin lähiöissä sana ”palveluverkko” on alkanut kuulostaa palvelujen lakkauttamisen synonyymiltä Työryhmän esityksessä pistääkin silmään se, että kaupunginosien palvelukokonaisuuksien sijaan on ikään kuin kaivettu esiin kunkin toimialan vanhat suunnitelmat ja lueteltu sitten ne peräkkäin.
Kun nyt ei ole edes yritetty tarkastella palveluja yli toimialarajojen, syntyy aika outoja asetelmia. Koillisista kaupunginosista on esitetty suljettavaksi useita kirjastoja ja kouluja ynnä vielä Puistolan terveysasema. Pahimmillaan siis suhteellisen pienten säästöjen vuoksi lamaannutettaisiin kokonaisten kaupunginosien lähipalvelut.
Ei tällaisessa ole mitään järkeä. Yhtä hyvin koillisessa, idässä, pohjoisessa kuin lännessäkin asuvat kaupunkilaiset ymmärtävät hyvin, miten suuri merkitys on sellaisilla lähipalveluilla kuin kirjasto, koulu, leikkipuisto tai terveysasema. Pelkän palvelujen karsimisen sijaan pitäisikin nyt toden teolla miettiä, miten turvataan niidenkin lähiöiden elinkelpoisuus, joiden asukkaista suuri osa on vanhoja tai työttömiä.
Helsingin terveysasemaverkostoa on pohdittu pitkään. Edellisen valtuustokauden suunnitelmissa olikin terveysasemien vähentäminen sekä lännessä että koillisessa. Nyt esitetään palveluverkon kehittämisen nimissä Puistolan terveysasemaa lopetettavaksi. Ehkä vanhoja suunnitelmia kuitenkin kannattaisi tarkastella uudelleen. Ensinnäkin koillisen suunnitelmat ovat pohjautuneet Malmin lentokentän rakentamiseen – joka nyt ei ihan vähään aikaan näytä toteutuvan. Toiseksi minusta tuntuu, ettemme ole ottaneet kyllin vakavasti väestön ikääntymistä. Lapsiperheiden ja vanhusväestön tarpeet ovat yhtenevät siinä, että terveysasemaa tarvitaan ja että sinne pääsy ei saa olla pitkien bussimatkojen päässä.
Palveluverkkokeskustelu on erinomainen tilaisuus nostaa esiin periaatteellinen keskustelu siitä, mitkä palvelut ovat kaupunkilaisille tärkeitä. Tässä on myös erinomainen mahdollisuus siirtyä alamaisajattelusta kaupunkilaisten todelliseen kuulemiseen. Siksi myös terveyspalvelujen karsimiset tulee nyt palauttaa perusteellisempaan käsittelyyn, jossa palvelujen käyttäjätkin saavat sanoa sanansa.
Kun nyt ei ole edes yritetty tarkastella palveluja yli toimialarajojen, syntyy aika outoja asetelmia. Koillisista kaupunginosista on esitetty suljettavaksi useita kirjastoja ja kouluja ynnä vielä Puistolan terveysasema. Pahimmillaan siis suhteellisen pienten säästöjen vuoksi lamaannutettaisiin kokonaisten kaupunginosien lähipalvelut.
Ei tällaisessa ole mitään järkeä. Yhtä hyvin koillisessa, idässä, pohjoisessa kuin lännessäkin asuvat kaupunkilaiset ymmärtävät hyvin, miten suuri merkitys on sellaisilla lähipalveluilla kuin kirjasto, koulu, leikkipuisto tai terveysasema. Pelkän palvelujen karsimisen sijaan pitäisikin nyt toden teolla miettiä, miten turvataan niidenkin lähiöiden elinkelpoisuus, joiden asukkaista suuri osa on vanhoja tai työttömiä.
Helsingin terveysasemaverkostoa on pohdittu pitkään. Edellisen valtuustokauden suunnitelmissa olikin terveysasemien vähentäminen sekä lännessä että koillisessa. Nyt esitetään palveluverkon kehittämisen nimissä Puistolan terveysasemaa lopetettavaksi. Ehkä vanhoja suunnitelmia kuitenkin kannattaisi tarkastella uudelleen. Ensinnäkin koillisen suunnitelmat ovat pohjautuneet Malmin lentokentän rakentamiseen – joka nyt ei ihan vähään aikaan näytä toteutuvan. Toiseksi minusta tuntuu, ettemme ole ottaneet kyllin vakavasti väestön ikääntymistä. Lapsiperheiden ja vanhusväestön tarpeet ovat yhtenevät siinä, että terveysasemaa tarvitaan ja että sinne pääsy ei saa olla pitkien bussimatkojen päässä.
Palveluverkkokeskustelu on erinomainen tilaisuus nostaa esiin periaatteellinen keskustelu siitä, mitkä palvelut ovat kaupunkilaisille tärkeitä. Tässä on myös erinomainen mahdollisuus siirtyä alamaisajattelusta kaupunkilaisten todelliseen kuulemiseen. Siksi myös terveyspalvelujen karsimiset tulee nyt palauttaa perusteellisempaan käsittelyyn, jossa palvelujen käyttäjätkin saavat sanoa sanansa.
torstai 14. tammikuuta 2010
Resurssien optimointi
Resurssien optimointi kuulostaa tosi kivalta. Kukapa konsultti ei sitä tarjoaisi lääkkeistä ensimmäisten joukossa, kun pitää neuvoa, miten yrityksen toimintaa tehostetaan tai pannaan julkisen sektorin menot kuriin.
Kuitenkin luulen, että juuri tuo resurssien optimointi on ollut osallisena moniin kommelluksiin.
Alkuvuoden pakkasissa aloin vähitellen epäillä, että VR:lle kalustoa toimittaneet yritykset ovat erehtyneet luulemaan Helsinkiä Tanskan pääkaupungiksi. Miten on mahdollista, että junat eivät nyt kulje, jos sattuu tulemaan lunta ja pakkasta? Saatiin, meinaan, sentään talvisodassakin sen aikaisilla vehkeillä tavara ja ihmiset kulkemaan.
Olisiko niin, että kun kaluston ja ratojen kunnossapito on viritetty normaaliolojen mukaan, niin sitten yllättävissä sääoloissa ei enää kyetäkään venymään, vaan liikenne seisahtuu tykkänään? Samahan on näkyvissä lentomatkustajien matkatavaroitten käsittelyssä. Totta kai alihankkijan kannattaa palkata työvuoroihin mahdollisimman vähän väkeä, varsinkin jos sen ei tarvitse maksaa sanktioita silloin kun laukut eivät liiku. Kun sitten sattuu niin, että matkatavarat ruuhkautuvat ja samaan aikaan työntekijöitten motivaatio on matalalla, niin tietenkin homma menee kokonaan jumiin.
Helsingissä on vuodenvaihteen yli keskusteltu ”Pajusen lahtauslistasta”. Paljon keskustelua on syntynyt muun muassa kouluverkosta. Kouluissa kun on vajaakäyttöä, joka näkyy siinä että luokkatiloja on tyhjänä (tai luokissa on tyhjiä pulpetteja, mistä voi päätellä että opetusryhmät ovat epätaloudellisen pieniä).
Koulun näkökulmasta ”optimaalinen resursointi” on kuitenkin lähes painajaismainen tilanne. Jos kouluun otetaan oppilaita tilojen käytön kannalta ihanteellisesti, joustovara katoaa. Oppilaaksiottoalueelle kesken vuoden muuttavat oppilaat kaatavat koko systeemin, koska opetusryhmät ovat jo täynnä. Ilman uusia oppilaitakin aito valinnaisuus kärsii, koska suosituimmat valinnaisaineryhmät tulevat täyteen – eikä ”liian pieniä” ryhmiä voida perustaa.
Ennen vanhaan sanottiin, että kunnan hommissa yksi nojaa lapioon ja neljä katselee päältä. Mene tiedä. Oli siinä ainakin se viisaus, että tosipaikan tullen löytyi viisi lapiomiestä.
Kuitenkin luulen, että juuri tuo resurssien optimointi on ollut osallisena moniin kommelluksiin.
Alkuvuoden pakkasissa aloin vähitellen epäillä, että VR:lle kalustoa toimittaneet yritykset ovat erehtyneet luulemaan Helsinkiä Tanskan pääkaupungiksi. Miten on mahdollista, että junat eivät nyt kulje, jos sattuu tulemaan lunta ja pakkasta? Saatiin, meinaan, sentään talvisodassakin sen aikaisilla vehkeillä tavara ja ihmiset kulkemaan.
Olisiko niin, että kun kaluston ja ratojen kunnossapito on viritetty normaaliolojen mukaan, niin sitten yllättävissä sääoloissa ei enää kyetäkään venymään, vaan liikenne seisahtuu tykkänään? Samahan on näkyvissä lentomatkustajien matkatavaroitten käsittelyssä. Totta kai alihankkijan kannattaa palkata työvuoroihin mahdollisimman vähän väkeä, varsinkin jos sen ei tarvitse maksaa sanktioita silloin kun laukut eivät liiku. Kun sitten sattuu niin, että matkatavarat ruuhkautuvat ja samaan aikaan työntekijöitten motivaatio on matalalla, niin tietenkin homma menee kokonaan jumiin.
Helsingissä on vuodenvaihteen yli keskusteltu ”Pajusen lahtauslistasta”. Paljon keskustelua on syntynyt muun muassa kouluverkosta. Kouluissa kun on vajaakäyttöä, joka näkyy siinä että luokkatiloja on tyhjänä (tai luokissa on tyhjiä pulpetteja, mistä voi päätellä että opetusryhmät ovat epätaloudellisen pieniä).
Koulun näkökulmasta ”optimaalinen resursointi” on kuitenkin lähes painajaismainen tilanne. Jos kouluun otetaan oppilaita tilojen käytön kannalta ihanteellisesti, joustovara katoaa. Oppilaaksiottoalueelle kesken vuoden muuttavat oppilaat kaatavat koko systeemin, koska opetusryhmät ovat jo täynnä. Ilman uusia oppilaitakin aito valinnaisuus kärsii, koska suosituimmat valinnaisaineryhmät tulevat täyteen – eikä ”liian pieniä” ryhmiä voida perustaa.
Ennen vanhaan sanottiin, että kunnan hommissa yksi nojaa lapioon ja neljä katselee päältä. Mene tiedä. Oli siinä ainakin se viisaus, että tosipaikan tullen löytyi viisi lapiomiestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)