tiistai 11. toukokuuta 2021

Mitä hanhi maksaa?

 


Metsähanhella menee huonosti. Suomessa pesii noin 1000-2500 paria, jotka kuuluvat taigametsähanheksi nimettyyn alalajiin. Kuvan hanhi on tundrametsähanhi, joita pesii hiukan runsaammin joukoin Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa. Tämä yksilö viihtyi pitkään Kartanonhaan nurmikoilla Mätäjoen rantamilla kesällä 2018.

Helsingissä näkee yleisemmin merihanhea, joka on kookkaampi ja vaaleampi ja jolla on silmiinpistävä kiilamainen ”porkkananokka”. Metsähanhiparvia pysähtyy lepäilemään huhtikuussa, kun lumi sulaa pelloilta.

Metsähanhi on taantunut voimakkaasti varsinkin Etelä-Suomessa.syynä pidetään ennen muuta soiden raivaamista turpeen tuotantoon. Metsähanhi pesii mieluiten avoimilla aapa- ja rimpisoilla, joita on runsaasti kuivattu turvetuotannon alta. Joskus on epäilty voimakkaasti lisääntyneen ja aggressiiviseksi tiedetyn joutsenen syrjäyttävän metsähanhen pesimäpaikoiltaan, mutta tutkimus ei tue näitä arveluja.

Sosiaalisen median vihapuheympäristössä on pöyristelty rahoja, joita käytetään valkoposkihanhille tarkoitettuihin ruokailupeltoihin. Puhutaan kuitenkin pienistä summista, jos niitä verrataan turpeen tuotantoon ja yleensä soiden ojittamiseen suunnattuihin tukiin. Soilla pesivien lintujen kannan heikentämistä on siis tuettu moninkertaisesti verrattuna arktisten hanhien suosimiseen.

Helsingin hanhistrategiasta puuttuvat vielä lintuniityt, joilla niin kaupunkilais- kuin maalaishanhetkin saisivat vuodenaikaan katsomatta levätä ja ruokailla rauhassa. Kyllä nekin vielä tänne saadaan lintujen ka kaupunkilaisten iloksi, jahka tehdään ensin Helsingistä Euroopan lintupääkaupunki.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Jäänreunan lintu

Helsingin Eiranrannassa ui parvi pienehköjä vesilintuja, tiiviisti kylki kyljessä. Välillä koko parvi sukeltaa lähes yhtä aikaa pulpahtaakseen sitten korkinkevyenä taas pinnalle. Keskitalvella ne olivat hiljaisia, sukeltelivat vain hyisessä vedessä ruokaansa hakemassa, mutta nyt maaliskuussa lajin paljastaa jo kirkas laulu: "aa-alli, aa-aa-aalli". Kun aurinko pilkahtaa harmaitten pilvien välistä, näkyy joukko mielikuvituksellisen kirjavia lintuja, joilla pyrstössä sojottaa pitkiä jouhimaisia sulkia piiskan tavoin. Kaikki yksilöt ovat valkean, ruskean ja mustan kirjavia, mutta koska höyhenpuku vaihtuu koko ajan vuodenajan mukaan, ovat kaikki sekä saman että erilaisen näköisiä, vähän niin kuin kyytöt laitumella.
 
Allit viihtyvät tässä paikassa oletettavasti siksi, että siinä on matalikko, jolla elää suuri määrä simpukoita. Isompien ja pulleampien serkkujensa haahkojen tavoin allit ovat talvella täysin riippuvaisia sinisimpukoista. Seafood-noutopöytänsä ne jakavat niin, että allit napsivat pienempiä simpukoita, kun taas vantterat haahkat tarvitsevat suurempia.
 
Ilmastonmuutos tuottaa allillekin ongelmia. Mahdollisesti muutokset allin pesimäseuduilla pohjoisen tundran järvillä ovat pudottaneet Itämerellä talvehtivien allien määrän puoleen entisestä, minkä vuoksi laji on luokiteltu vaarantuneeksi. Vielä niitä kuitenkin täällä tärkeimmällä talvehtimisalueellaan ui reilut neljä miljoonaa. Suomen Lapin panos maailman allikantaan lienee 1500-2000 paria.
 
Talvien leudontuessa allit ovat alkaneet talvehtia pohjoisempana kuin ennen. Helsingin edustallakin alliparvet ovat läpi talven tavallinen näky. Samaan aikaan kuitenkin suuremmat sademäärät pienentävät Itämeren suolapitoisuutta, jolloin sinisimpukat menestyvät huonommin. Ehkä parin vuosikymmenen kuluttua allit ovat taas vetäytyneet Itämeren eteläosiin lihavampien simpukkavesien aalloilla kellumaan.
 
Helsingin edustan matalikot ovat toinen Helsingin kahdesta kansainvälisesti arvokkaasta linnustoalueesta. Juuri niillä allit viihtyvät. Onneksi kevätmetsästyksen aika alkaa olla jo mennyttä, mutta syksyisin alleja vielä metsästetään. Pieni sorsanrääpälehän se on saaliiksi, hyvä kun puolen kilon painoinen, mutta kelpaa monelle saalisreppuun. Entisinä aikoina sankat alliparvet toivat saariston asukkaille keväin syksyin tervetullutta purtavaa ruokapöytään, mutta lajin muutenkin taantuessa voi miettiä sen metsästyksen mielekkäästi. Helsinki tekisikin viisaasti, jos se suojelisi koko vesialueensa kaikelta metsästykseltä. Sen sijaan pääkaupunki voisi helposti saada mainetta Euroopan lintupääkaupunkina, jossa monille eksoottisia arktisiakin lintuja pääsee helposti ihailemaan.

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Helsingistä lintupääkaupunki!

 

Telkkä (Bucephala clangula) – Kuva: Hannu Tuominen 2020

Telkkä on Suomessa tavallinen ja runsaslukuinen lintu, joka viihtyy monenlaisissa vesistöissä. Kalevalassa se esiintyy vanhalla nimellään sotka, jolla nykyään tarkoitetaan ihan muita sukeltajasorsia. Sotkan munasta sai kalevalan runoissa alkunsa meidän tuntemamme maailma. Telkkä pesii koloissa, myös ihmisen tekemissä uutuissa, joista sen munia on keväisin poimittu syötäväksikin.  Ehkä siksi juuri telkkä on saanut kunnian tulla mainituksi maailman synnyttäjänä.

Euroopan telkistä melkein puolet, noin 40 prosenttia, pesii Suomessa. Laji ei ole uhanalainen, vaan sen kanta on pysynyt melko vakaana. Meillä on kuitenkin erityinen vastuu niin telkästä kuin monesta muustakin täällä pesivästä tai Suomen kautta muuttavasta vesilinnusta. Sukulaislajeista punasotkan kanta on romahtanut, ja se luokitellaan jo erittäin uhanalaiseksi. Siitä huolimatta sekin on yhä riistalintu, jota surutta paukutellaan syksyisin hengiltä, nykyään jo enemmän metsästäjien huviksi kuin hengenpitimiksi.

Riistalintujen metsästystä täytyy voida arvioida uudelleen. Sorsalintujen kannat ovat huvenneet elinympäristön muutosten vuoksi, mutta metsästys verottaa niitä vielä lisää, täysin tarpeettomasti.

Helsingissä on kaksi Suomen sadasta merkittävimmästä kansainvälisesti arvokkaasta linnustoalueesta: Viikin-Vanhankaupunginlahden alue ja Helsingin edustan matalikot. Pääkaupungilla on kaikki edellytykset profiloitua Euroopan lintupääkaupunkina. Se tarkoittaa muun muassa uhanalaisten vesilintujen pesimä- ja ruokailurauhan takaamista. Kaikki Helsingin vesialueet tulisikin mitä pikimmin rauhoittaa kaikelta metsästykseltä.

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Oppivelvollisuus on yhdenvertaisuutta

Puheenvuoroni Vihreiden puoluekokouksessa 2019:

Hallitusohjelmassa on oppivelvollisuuden pidentäminen. Se on hyvä juttu. Kun sitä arvioidaan ja sen toteuttamista suunnitellaan, kannattaa pitää mielessä, että se on ennen muuta yhdenvertaisuushanke. Toisen asteen opintojen kustannukset ovat edelleen pitäneet yllä luokkaeroja. Vihreiden vanha vaatimus aidosti maksuttomasta toisesta asteesta saavutetaan yksinkertaisimmin juuri oppivelvollisuuden kylkiäisenä.

Pidennetty oppivelvollisuus muuttaa varmasti niin lukiota kuin ammatillista toisen asteen koulutusta tavoilla, joista on vielä vaikea sanoa mitään. Kouluista, muun muassa lukioiden rehtoreilta ja opettajilta tuoreeltaan saatua palautetta ja kritiikkiä ei saa leimata muutosvastarinnaksi ja ohittaa. Koulutusjärjestelmän muutokset onnistuvat vain, jos niille saadaan laaja hyväksyntä. Se tarkoittaa, että uudistus täytyy viedä läpi keskustellen ja opetuksen kenttää kuullen - unohtamatta tietenkään niitä nuoria, joiden elämästä on kyse.

Itse pidän kaikkein tärkeimpänä sitä, että nyt on mahdollista tavoittaa aivan uudella tavalla se viisitoista prosenttia ikäluokasta, joka tällä hetkellä jää kokonaan vaille toisen asteen tutkintoa. Nämä nuoret ovat kaikkein suurimmassa syrjäytymisriskissä. Puhumme nyt nuorista, joille kasautuvat kaikki vakavat ongelmat: ihmissuhdevaikeudet, pitkäaikaistyöttömyys, köyhyys, mielenterveysongelmat, somaattiset sairaudet, päihde- ja peliriippuvuus. Tarvitaan monipuolisia ja vahvasti yksilöllistettyjä toimintatapoja, jotta heidät saadaan pysymään kiinni yhteiskunnassa ja mielekkäässä elämässä. Parikin lisävuotta koulun piirissä, tavalla tai toisella, voi monelle olla juuri se ratkaiseva tuki.

Hyvä vasta-argumentti, jota minäkin olen käyttänyt, on ettei auta jatkaa parilla vuodella samaa koulunkäyntiä, jota nuori on yhdeksän vuoden aikana oppinut hylkimään. Eipä tietenkään, mutta ei siitä ole kysymyskään. Kuluneen kevään mittaan opin konkreettisesti kymppiluokan opettajana näkemään, että aivan liian monelta nuorelta puuttuvat ne arjen ja oppimisen taidot, joita tarvitaan jo pelkästään kouluun saapumiseen suurin piirtein päivittäin ja suurin piirtein ajallaan. Tarvitaan etsivän nuorisotyön taitoja, jotta tavoitetaan nekin nuoret, jotka eivät itsenäisesti koulupolkuaan löydä.

Hyvät ystävät, annetaan kaikille nuorille arvo. Pidetään kaikki nuoret mukana.

torstai 14. helmikuuta 2019

Lihansyönnin uskossa

Mistä puhumme, kun puhumme lihasta?

Helsingin kaupunginvaltuuston hyväksymä tavoite lihan ja maidon kulutuksen puolittamisesta vuoteen 2025 mennessä on saanut osan varttuneemmista suomalaisista vauhkoontumaan. Tässä, kuten aikaisemmin tunnetuksi tulleessa kasvisruokapäiväkeskustelussa, näyttävät tunteet ohittavan kaikki tosiasiat.

Etsiskelin tilastotietoa suomalaisten lihankulutuksen kehittymisestä. Lihantuottajien omien tilastojen mukaan vuonna 1970 Suomessa kulutettiin 44,2 kg luullista lihaa kansalaista kohden. Vuonna 2015 vastaava kulutus oli 79,4 kg. Kun samalla sivulla kerrotaan kulutuksen kasvavan "maltillista" kolmen prosentin vuosivauhtia, laskin nykyisen kulutuksen olevan todennäköisesti siinä 90 kilogramman tienoilla. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tässä pohdinnassani suuruusluokka riittää. Karkeasti ottaen me syömme lihaa eri muodoissa noin kaksinkertaisesti sen, mitä syötiin 1970-luvun alussa.

Olen ihan sormituntumalla toistellut, että helppo tavoite olisi paluu 1970-luvun ruokavalioon. Liha oli silloin selvästi kalliimpaa kuin nyt, mutta sitä syötiin kaikkien mittarien mukaan rittävästi. Tilastot näyttävät, että kulutuksen puolittaminen tarkoittaisi juuri tätä: paluuta 1970-luvun alun määriin. Tosiasiassa ruokavaliomme olisi huomattavasti monipuolisempi kuin vajaat 50 vuotta sitten, sillä nyt kuluttajan saatavilla on selvästi enemmän tuoreita kasviksia ja erilaisia maukkaita kasviproteiinituotteita. Lihan ja maitotuotteiden kulutuksen puolittaminen todennäköisesti tuottaisi meille nykyistä monipuolisemman ja terveellisemmän ruokavalion. Mikä siis on ongelma?

Kun muuta ei keksitä, voi aina vetää esiin vanhuskortin. Haluamme kuulemma viedä proteiinit vanhusten muutenkin niukalta lautaselta. Hölynpölyä. Mikään vanhuksia koskeva ravintosuositus ei neuvo syömään nimenomaan lihaa – tai edes juomaan maitoa. Proteiinien saanti on välttämätöntä, mutta myös vanhus syö yhtä mielellään esimerkiksi kalaa tai palkokasveja. Sen jälkimmäisen ei tarvitse olla tofua, jos ei sellaisesta tykkää, vaan aivan tavallinen (kasvis-) hernekeitto ajaa saman asian. Maidon voi hyvin korvata vaikkapa kauramaidolla. Vanhusten suurin ravitsemusongelma lienee huonosta ruokahalusta johuva liian vähäinen ravinnonsaanti. Ruokahalua voi parantaa tekemällä ruoasta houkuttelevampaa maustamalla ja lisäämällä siihen väriä kasviksilla.

Kun ajattelen, mitä ruokaa vanhuksille pitää tarjota, mielessäni on ennen muuta se, millaista ruokaa itse haluan syödä sitten, kun en enää jaksa itse valmistaa sitä. Älkää yrittäkö tuputtaa minulle lihaa, kun en nytkään juuri syö sitä. Käyttäkää mausteita, chiliä ja juustokuminaa myöten. Tarjoilkaa minulle joskus hyvää kurpitsacurrya tai herkkutattirisottoa. Paistetut silakatkin ovat hyviä, mutta perunamuhennokseen ei tarvitse panna maitoa tai voita. Muistakaa jättää silakoihin ne rapeat pyrstöt.

Vihreät ovat kuulemma kasvisruokauskovaisia. Pötyä, sanon taas. En taida tuntea yhtään suvaitsematonta vegaaniruoan tuputtajaa, vaan kaikki tuntemani lihastakieltäytyjätkin sallivat yksilöille vapaan oikeuden päättää itse ruoastaan. Uskossa vaikuttavat olevan ne "makkaranpurijat", joille jokainen jonkun jossain syömä kasvisateria on maailmanloppuun verrattava uhka.

Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme lihasta?

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Tosi vanhojen päivä

Tänään on penkkaripäivä. Opettajalle se tarkoittaa, että loppupäivä menee hulabaloota vaatiessa, kun ensin katsotaan abishow ja sitten valvotaan pihalla abien lähtöä penkkariajelulle. Huomenna on sitten vanhojen päivä tanssiesityksineen - jota on luokkahuoneen viereisessä liikuntasalissa harjoiteltu viikkokausia.

Näiden perinteiden juuret taitavat olla jo monelta unohtuneet. Tai oikeastaan: miten sellaisen voi unohtaa, mitä ei koskaan ole kokenutkaan? Sallittaneen tosi vanhan muistella.

Kävin oppikouluni Käpylässä, maineikkaassa Hykkylässä. Tai ainakin joskus se oli maineikas, nykypolvi tiennee lähinnä sen jälkeläisen, Helsingin luonnontiedelukion. Perinteinen Hykkylän koulu oli sodan jälkeen rakennettu nelikerroksinen rakennus Mäkelänkadulla. Me kävimme siellä koulua kahdeksan vuotta, jotkut pari vuotta kauemminkin, 11-vuotiaista nassikoista lähes aikuisiksi.

Abiturienttien, silloisten kahdeksasluokkalaisten, luokat olivat ylimmässä kerroksessa. Penkkarit, penkinpainajaiset, olivat heidän viimeinen päivänsä ennen ylioppilastenttikauden alkua. Oppitunteja ei enää ollut, joten luokkahuoneitakaan ei enää tarvittu. Penkkaripäivä oli abeille eräänlainen väärän kuninkaan päivä, jolloin he kiersivät nuorempien oppilaiden luokissa, keskeyttivät kolistellen tunninpidon ja lauloivat sepittämiään pilkkalauluja opettajista. Iltapäivällä he kiipesivät kuorma-auton lavalle ja lähtivät kiertämään kaupunkia.

Abiturientit olivat koulun vanhin ikäluokka. Neljännessä kerroksessa heillä oli etuoikeus olla lähtemättä välitunnilla pihalle kaikkien muiden tavoin. Muutenkin abeja kohdeltiin jo suurin piirtein niin kuin aikuisia ihmisiä. Opettajatkin saattoivat tehdä heidän kanssaan sinunkaupat! Kun abit lähtivät koulusta, heidän luokkahuoneensa vapautuivat. Silloin seitsemäsluokkalaiset kantoivat juhlallisesti tavaransa abeilta vapautuneisiin luokkiin ja ottivat heidän paikkansa ja etuoikeutena vanhimpana ikäluokkana. Jotta tämä tulisi kaikille selväksi, penkkareita seuraavana päivänä seiskaluokkalaiset pukeutuivat arvokkaasti vanhanaikaisiin pukuihin. Pojilla oli frakkeja ja silinterihattuja, tytöillä menneiden vuosikymmenten aikaisia pitkiä pukuja. Vanhojen tansseissa he sitten tanssivat keskenään joitakin vanhanaikaisia tansseja. En muista, että vanhat olisivat niissä tansseissaan esiintyneet kenellekään.

Penkkarit ja vanhojen päivä olivat siis enemmänkin siirtymäriitti kahdelle ikäluokalle. Kolmas siirtymäriitti oli keskikoulun aikainen nahkiaispäovä, jolloin päästiin teinikunnan jäseniksi, mutta siitä ei tässä sen enempää.

Ajat ovat muuttuneet. Sekä penkkareiden etä vanhojen päivän luonne on muuttunut koulujärjestelmän muuttuessa. Jokainen aika luo omat perinteensä.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Afrikkalainen bissap-glögi


Bissap on lansiafrikkalainen hibiscusjuoma, joka nautitaan yleensä kymänä. Se valmistetaan teehibiskuksen kukista ja maustetaan esimerkiksi sitruunaruoholla. Kotilegbani ja minä kuitenkin pidämme bissapista myös kuumana glögin tapaisena juomana:

1 l vettä
2 dl hibiskusteetä
1 tähtianis
1 sitruunaruoho
1 peukalon kokoinen tuore inkivääri
2 dl (tummaa) sokeria
(sodabia tai Koskenkorvaa)



Ainekset sokeria ja alkoholia lukuunottamatta kiehautetaan ja annetaan hautua parikymmentä minuuttia. Siivilöidään, heitetään kiinteät aineet kompostiin ja kuumennetaan uudellen kattilassa sokerin kanssa, kunnes se on liuennut. Voit säätää mausteiden ja sokerin määrää makusi mukaan.

Bissap-glögin voi nautta kuumana sellaisenaan. Se on mainiota myös terästettynä pienellä määrällä maustamatonta aitoa sodabia (beniniläistä palmuviinaa) tai muuta kirkasta viinaa.







Joyeux Noël!