Apotti tulee, oletko valmis?

Apotti tulee.

Varmuuden vuoksi selvennys: kysymys ei nyt ole hengellisestä virkamiehestä, vaan pääkaupunkiseudulla käyttöön otettavasta sosiaali- ja terveystoimen yhteisestä tietojärjestelmästä. Sen on tarkoitus korvata kaikki nykyiset erilliset tietojärjestelmät, joita on niin monta etten jaksa nyt edes laskea.

En tässä ota millään tavalla kantaa siihen, onko Apotti hyvä, huono vai vielä huonompi. Sen sijaan alkaa olla aika miettiä, millä tavalla se hyödyttää alan ammattilaista ja palveluja käyttävää kaupunkilaista.

Tietojärjestelmä on vain tekniikkaa, joka ei sinänsä tee mitään. Ihmiset tekevät. Apotin käyttöönotto on nyt mahdollisuus, joka tukee ainakin näitä muutoksia:

- Potilasturvallisuus paranee, kun tärkeät tiedot eivät katoa matkalle. Nykytilanteesta sain hyvän kokemuksen, kun lähiomaisen lääkityksestä Malmin sairaalaan annetut tiedot eivät koskaan välittyneet Meilahteen. Tästä olisi vakavasti sairastuneen potilaan kohdalla voinut koitua todellista vaaraa. Tälle rinnasteisesti voidaan kehittää toimintaa niin, että sosiaalitoimen tiedot ovat ajantasaisesti käytössä.

- Ammattilaisten työaikaa vapautuu näpyttelystä asiakastyöhön. Kun tiedot syötetään vain kertaalleen, on toimistotyön vähennyttävä. Kaupunkilaisella on myös lupa odottaa näkevänsä enemmän lääkärin kasvoja ja vähemmän selkää, kun lääkäri keskustelee tietojärjestelmän kanssa.

- Viraston sisällä työt muuttuvat, sillä Apotti on aivan aidosti sosiaali- ja terveyspalvelujen yhteinen tietojärjestelmä. Yhteen ja yhtenäiseen sote-toimialaan siirtyminen vaatii tuekseen Apotin kaltaista järjestelmää.

- Kenties tärkeimmän muutoksen jätin viimeiseksi. Apottiin nimittäin sisältyy asiakasportaali, jollaista ei nyt ole olemassa. Se tarkoittaa, että kansalainen voi hallita omia tietojaan aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Tavoitteena täytyy olla kansalaista koskevien tietojen siirtäminen oleellisesti hänen omaan hallintaansa, kuten naapurimaassamme Virossa on periaatteessa jo tehty. Yksi nyt tekeillä olevan uuden palvelustrategian keskeinen ajatus on, että tarjotaan kansalaiselle työkalut, joilla voidaan tukea omaa terveyttä ja hyvinvointia.

Apotin jatkokehittely siirtyy nyt pois lautakunnilta Apotti Oy:lle. Poliittisen päätöksenteon tehtävänä on pitää huolta siitä, että toimintaa kehitetään niin, että Apotista saadaan täysi hyöty irti.

Kahden kerroksen palvelut?

-->

Timo Soini puhuu asiaa.

Lauantaina 3.5. hän kuuluu todenneen puolueneuvostolleen: "On­gel­ma on pe­rus­ter­vey­den­huol­los­sa. On­gel­ma on pie­ni­tu­loi­sil­la elä­ke­läi­sil­lä, työt­tö­mil­lä, eri­lai­sil­la vä­liin­pu­toa­jil­la, köy­hil­lä lap­si­per­heil­lä ja yk­si­ny­rit­tä­vil­lä. Tä­mä on se jouk­ko, jo­ka sen uu­dis­tuk­sen tar­vit­see."

Soinilla ei tosin ole esittää keinoja, mutta noinhan se on. Kansa on jakautunut niihin, joilla on turvanaan työterveyshuolto tai yksityiset palvelut ja niihin, jotka käyttävät vain julkisia palveluja. Tähän liittyy se harha, että työterveyshuolto olisi aina parempaa kuin terveysasemapalvelut (ei ole), mutta perusasetelma on se, että parhaat palvelut tuotetaan terveimmille ja maksukykyisimmille.

Miksei tähän saada muutosta? Yksi syy voisi olla, että työterveyshuollon keventäminen ei kiinnosta niitä, jotka voisivat asiasta päättää. Työnantajia kiinnostaa pitää työntekijät terveinä tai ainakin toimintakykyisinä, eikä lääkärissä käyntiin saisi mennä turhan paljon tehokasta työaikaa. Elinkeinoelämän kannalta yksityinen terveydenhoito on tuottoisaa bisnestä, jota se ei halua ajaa alas. Entä työntekijät? Kukapa haluaisi luopua saavutetuista eduista niin kuin siitä, että pääsee jonottamatta lääkäriin.

Timo Soini laukoo myös hiukan harhaan. Jotta julkinen terveydenhuolto palvelisi hyvin kaikkein huono-osaisimpia, sen on tuotettava laadukkaita palveluja kaikille. Sote-uudistuksen suurin haaste saattaakin olla julkisten palvelujen kilpailukyvyn säilyttäminen. Yksityinen terveydenhoitobisnes on varmasti jo hiomassa omia palvelujaan, jotta se voi aikanaan tarjota niitä sote-alueitten ostettaviksi.

Mitenkäs tähän vastaat, Timppa?

Huumeet, Helsinki ja Barcelona

-->

Voiko Helsingin sosiaali- ja terveystoimi oppia jotain Kataloniasta? Kannattiko lautakunta ja johtavat virkamiehet lennättää ajelemaan bussilla pitkin ja poikin Barcelonaa?

Kun missä  hyvänsä ulkomailla käy tutustumassa siihen, miten terveydenhoidon ja opetuksen kaltaiset peruspalvelut on järjestetty,  päällimmäinen havainto on yleensä se että Suomessa asiat hoidetaan aika hyvin.  En usko, että monikaan enää muistaa langeta vanhaan suomalaiseen alemmuudentunteeseen. Se ei kuitenkaan riitä perusteeksi luottamushenkilöiden lennättämiseen ulkomaille.

Tältä matkalta minun ajatuksiini tarttui kaksi asiaa. Enempää ei tarvitsekaan – jos opintomatkalta yksikin idea kehittyy parantamaan omia palveluja, reissu maksaa itsensä korkojen kanssa takaisin.

Ensimmäinen on oikeastaan huomio, joka kytkeytyy Helsingissä ja koko Suomessa meneillään olevaan sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Barcelonassa nimittäin korostettiin ikään kuin ohimennen sosiaalipalvelujen jakamista perus- ja erikoispalveluihin. Tällä yksinkertaisella ja hiukan tylsältä kuulostavalla ajatuksella voi olla iso merkitys kotiin palattua.

Toiseksi pysähdyin miettimään tapaa, jolla katalonialaiset kollegat toteuttavat huumeriippuvaisten palveluja. Tämä on Suomessa kuuma aihe, johon etenkään kenenkään vihreän ei kannattaisi tikullakaan koskea, mutta pohdiskelenpa kuitenkin.

Kävimme tutustumassa klinikkaan, jossa suonensisäisten huumeiden käyttäjät voivat valvotusti annostella aineensa. Aivan oikein: barcelonalainen narkkari tuo omat heroiininsa mukanaan, eikä henkilökunta kysele aineen alkuperästä vaan huolehtii, että asiakas piikittää sen puhtailla välineillä ilman yliannostuksen vaaraa.

Meillä tuskin oltaisiin valmiita näin liberaaliin hoitopolitiikkaan. Toisaalta heroiini on meillä hyvin marginaalinen huume – toisin kuin ties mistä tuotu Subutex. Näkökulma on kuitenkin jotain, minkä voisin uskaltaa tuoda kotimaiseen keskusteluun. Barcelonassa huumeriippuvaista ei pidetä sen paremmin uhrina kuin syyllisenäkään, vaan ymmärretään että riippuvuus on sairaus ja riippuvainen on potilas. Vaikkei potilas ei ole valmis  päihteettömään elämään eikä korvaushoitoihin, on hoitohenkilökunnalla kuitenkin eettinen velvollisuus pitää hänet hengissä.

Huumepolitiikka on vaikeaa tasapainottelua potilaiden humaanin kohtelun ja järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen taistelun välillä – unohtamatta sitä näkökulmaa, että kaikki riippuvuudet tupakoinnista alkaen käyvät kalliiksi kansanterveydelle ja –taloudelle. Se, että asia on vaikea ja tunteita herättävä, ei saa kuitenkaan estää avointa pohdintaa.  Suomessa olisi hyvä tulla ylös poteroista. Huumeongelmamme ei kuitenkaan ole (vielä?) samalla tasolla kuin kansainvälisten kauppareittien varrella olevassa Espanjassa.