Kyykytettiinkö vammaisia?

Populistisen politiikan alkeissa on kaksi ohjetta:

1) vaadi sellaista, minkä tiedät jo toimivan tai olevan toteutumassa.
2) vaadi sellaista, minkä tiedät jo ehdottaessasi mahdottomaksi.

Kummassakin tapauksessa vaatija saa mainetta oikeiden asioiden vaatimisesta, mutta hänen ei tarvitse pelätä joutuvansa vastuuseen siitä mitä vaatii, saati huolehtimaan aloitteidensa käytännön toteutuksesta.

Vastuun kantaminen onkin sitten vaikeampaa.

Eilen jouduin tekemään yhden vaikeimmista poliittisista päätöksistäni, kun sosiaali- ja terveyslautakunnassa päätettiin "vammaisten kyykytyspaketiksi" ristimästäni kokonaisuudesta. Kyse oli vammaisten oikeudesta kuljetuspalveluihin. Olin jo tehnyt vastaesityksen, joka olisi pitänyt yhden etuuden entisellään, mutta jouduin luopumaan siitä nähdessäni, ettei sillä ole toteutumisen mahdollisuuksia. En ole iloisella mielellä tästä.

Tätä ne päätöksenteon realiteetit ovat. Kaikkien kaupungin virastojen on vähennettävä menojaan, koska rahaa on käytettävissä vähemmän kuin ennen. Ei siinä itku auta, valitettavasti.

Miten tästä eteenpäin?

Nyt on matkaetuuksia myönnetty ja poistettu ilman, että kenelläkään tuntuu olevan täsmällistä käsitystä siitä, kuinka moni palveluja käyttää ja mitkä niiden todelliset kustannukset ovat. Emme saaneet tästä mitään tolkkua silloin, kun vaikeavammaisten ilmainen HSL-matkalippu poistettiin, emmekä sen viisaampia ole nytkään. Nyt tehtyjen palveluleikkausten vaikutuksia on kyettävä arvioimaan, ja päätökset on voitava tarvittaessa ottaa uuteen käsittelyyn. Sellainen perinne ei voi jatkua, että kymmenien miljoonien toimintakuluista päätetään näppituntumalla, ilman kunnollista kustannusseurantaa.

Kenties tärkeimmät vammaiskuljetuspäätökset tehdään kuitenkin aivan muualla kuin sote-lautakunnassa. Kaikki nimittäin tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että kaiken joukkoliikenteen on oltava niin esteetöntä, että liikuntavammaisetkin kykenevät sitä käyttämään. Se ei edes ole mitään rakettitiedettä, vaan kyse on niin yksinkertaisista asioista kuin raitiovaunupysäkkien korkeudesta ja bussien pyörätuoliluiskien toimintakunnosta. Voisi myös miettiä uudestaan, voisiko liikuntavammaisten suhteellisen pienelle joukolle myöntää lippualennuksia suoraan HSL:n budjetista sen sijaan, että vammaiset nyt pannaan kisaamaan samoista rahoista vanhusten ja pitkäaikaissairaiden kanssa.

Jos tahto löytyy, ei toiminta ole kaukana.

Varokaa mummoutujia?

-->

Mummoutuminen uhkaa Facebookia, uutisoi Helsingin Sanomat. Jaaha.

Tätä voisi pohtia useammaltakin näkökannalta. Ensimmäiseksi tulee mieleen kysyä, elämmekö sellaisessa nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa, jossa palvelut ja kulutushyödykkeet menettävät markkina-arvonsa sillä hetkellä, kun ikäloput (yli 5-vuotiaat) kiinnostuvat niistä ja ottavat ne omakseen. Se on sikäli kummallinen asenne, että eläkeikää lähestyvillä ja vastikään eläkkeelle jääneillä suomalaisilla on ostovoimaa selvästi enemmän kuin nuorimmilla pätkätyöläisikäluokilla. Ikääntyvien hyljeksiminenhän toki näkyy vaikkapa puhelinten ja tietokoneiden käyttöliittymissä. Alun kolmattakymmentä käyvän suunnittelijan mieleen ei aina näy juolahtavan, että jo 40-vuotiaan lähinäön heikkeneminen vaikeuttaa hailakanvärisen näppäimistön tai näytön hahmottamista. Mutta olkoon tämä näkökulma.

Pysähdyin miettimään tuota ”mummo”- ja ”vaari”-ajattelua. Tässä epäilen enemmistön työikäisistä suomalaisista lankeavan pahasti harhaiseen ajatteluun, joka vaikuttaa paitsi arjen teknologian suunnitteluun, myös esimerkiksi terveydenhoidon suunnitteluun. Me nimittäin ajattelemme ensimmäiseksi omia mummojamme ja vaarejamme, kun puhe kääntyy vanhuksiin tai ylipäätään eläkeläisiin. Samalla tavalla muuten taannumme omiin pulpetteihimme vuosia tai vuosikymmeniä sitten, kun pitäisi ottaa kantaan kouluun nyt tai kahdenkymmen vuoden kuluttua. Siitä teemasta kenties myöhemmin lisää.

Minun mummuni syntyi 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Hän kasvoi aikuiseksi Suomen suuriruhtinaskunnassa. Moni hänen ikätovereistaan, mukaan luettuna isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni, kaatui vuonna 1918 tai menetti terveytensä ja tulevaisuususkonsa punavankileirillä. Mummullani ei koskaan ehtinyt olla sähköhellaa, juoksevaa vettä, puhelinta tai sisävessaa. Televisiosta hän tuskin olisi edes ehtinyt kiinnostua,  hataran puutalon pitäminen lämpimänä puuhellan avulla riitti virikkeeksi. Hiiri oli jotain, minkä vuoksi talossa kuului olla kissa.

Minä olen vaari. Lapsenlapseni aloitti juuri koulunkäynnin. Opettajanvirkani ansiosta voin jäädä eläkkeelle tulevana kesänä, 60-vuotiaana. Syksyllä olen siten ihan oikea eläkevaari. Mutta:

Kun sukuhaarani ensimmäisenä kävin lukiota 1970-luvun alussa, osallistuin atk-erikoiskurssille, harjoittelin Basic-ohjelmointia ja näin Otaniemessä ihka oikean tietokoneen. Opiskeluaikanani en ehtinyt vaihtaa laskutikusta taskulaskimeen, mutta opettajan työtä aloitellessani sain vetääkseni atk-kerhon, jossa ABC80-koulutietokoneella tehtiin taas Basic-ohjelmia. Valmistuttuani löysin tieni opettajankoulutuslaitokselle, missä yhtenä Suomen ensimmäisistä aloin suunnitella ja toteuttaa opettajien kouluttamista tietotekniikan opettamiseen. Olen opettanut WordStarit, WordPerfectit, DBase II:t , Wordit ja Excelit. Basicit, Pascalit ja Logot. Olen ottanut tietotekniikkaa käyttöön niin yhden yläasteen kuin Suomen toiseksi suurimman kaupungin mittakaavassa.

En tarkoita nostaa esiin omaa kuviteltua erinomaisuuttani, vaan haluan esitellä itseni esimerkkinä tieto- ja viestintätekniikan pioneereista. Se ikääntyvien joukko, johon toimittaja ajattelemattomuuttaan tai ylimielisyyttään viittaa ”mummoina ja vaareina”, on taidoiltaan jo jotain vallan muuta kuin mielikuviemme harmaahapset. Veikkaan, että pyöräilen vielä 20 vuoden  kuluttuakin, kahdeksankymppisenä, pari-kolmetuhatta kilometriä vuodessa. Uskon, että osaan ja haluan käyttää moderneinta tekniikkaa avustamassa ja rikastamassa arkeani.

Kun minä pohdin ikäihmisten palveluja, yritän kaiken tämän vuoksi kuvitella itseni 80 ja 90 vuotta täyttäneenä. Kannattaisi muuten nuorempienkin.

Sivumennen sanoen pieni vihje nuorille, jotka ihmettelevät mikseivät ”vanhukset” innostu kaikista viihdeteknologian uutuuksista: me olemme nähneet kaiken tämän alusta alkaen. Me osaamme myös suhteuttaa asiat ja ymmärrämme, että kaikista muoti-ilmiöistä niin musiikissa, elokuvissa kuin muussakin viihteessä vain pieni murto-osa jää elämään. Suurin osa tulee ja menee, eikä sitä kannata ottaa liian vakavasti. Merkittävät ilmiöt ehtii omaksua hitaamminkin.

Älkää kuitenkaan erehtykö aliarvioimaan vaarejanne. He opettivat tämän teille.