Lihansyönnin uskossa

Mistä puhumme, kun puhumme lihasta?

Helsingin kaupunginvaltuuston hyväksymä tavoite lihan ja maidon kulutuksen puolittamisesta vuoteen 2025 mennessä on saanut osan varttuneemmista suomalaisista vauhkoontumaan. Tässä, kuten aikaisemmin tunnetuksi tulleessa kasvisruokapäiväkeskustelussa, näyttävät tunteet ohittavan kaikki tosiasiat.

Etsiskelin tilastotietoa suomalaisten lihankulutuksen kehittymisestä. Lihantuottajien omien tilastojen mukaan vuonna 1970 Suomessa kulutettiin 44,2 kg luullista lihaa kansalaista kohden. Vuonna 2015 vastaava kulutus oli 79,4 kg. Kun samalla sivulla kerrotaan kulutuksen kasvavan "maltillista" kolmen prosentin vuosivauhtia, laskin nykyisen kulutuksen olevan todennäköisesti siinä 90 kilogramman tienoilla. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tässä pohdinnassani suuruusluokka riittää. Karkeasti ottaen me syömme lihaa eri muodoissa noin kaksinkertaisesti sen, mitä syötiin 1970-luvun alussa.

Olen ihan sormituntumalla toistellut, että helppo tavoite olisi paluu 1970-luvun ruokavalioon. Liha oli silloin selvästi kalliimpaa kuin nyt, mutta sitä syötiin kaikkien mittarien mukaan rittävästi. Tilastot näyttävät, että kulutuksen puolittaminen tarkoittaisi juuri tätä: paluuta 1970-luvun alun määriin. Tosiasiassa ruokavaliomme olisi huomattavasti monipuolisempi kuin vajaat 50 vuotta sitten, sillä nyt kuluttajan saatavilla on selvästi enemmän tuoreita kasviksia ja erilaisia maukkaita kasviproteiinituotteita. Lihan ja maitotuotteiden kulutuksen puolittaminen todennäköisesti tuottaisi meille nykyistä monipuolisemman ja terveellisemmän ruokavalion. Mikä siis on ongelma?

Kun muuta ei keksitä, voi aina vetää esiin vanhuskortin. Haluamme kuulemma viedä proteiinit vanhusten muutenkin niukalta lautaselta. Hölynpölyä. Mikään vanhuksia koskeva ravintosuositus ei neuvo syömään nimenomaan lihaa – tai edes juomaan maitoa. Proteiinien saanti on välttämätöntä, mutta myös vanhus syö yhtä mielellään esimerkiksi kalaa tai palkokasveja. Sen jälkimmäisen ei tarvitse olla tofua, jos ei sellaisesta tykkää, vaan aivan tavallinen (kasvis-) hernekeitto ajaa saman asian. Maidon voi hyvin korvata vaikkapa kauramaidolla. Vanhusten suurin ravitsemusongelma lienee huonosta ruokahalusta johuva liian vähäinen ravinnonsaanti. Ruokahalua voi parantaa tekemällä ruoasta houkuttelevampaa maustamalla ja lisäämällä siihen väriä kasviksilla.

Kun ajattelen, mitä ruokaa vanhuksille pitää tarjota, mielessäni on ennen muuta se, millaista ruokaa itse haluan syödä sitten, kun en enää jaksa itse valmistaa sitä. Älkää yrittäkö tuputtaa minulle lihaa, kun en nytkään juuri syö sitä. Käyttäkää mausteita, chiliä ja juustokuminaa myöten. Tarjoilkaa minulle joskus hyvää kurpitsacurrya tai herkkutattirisottoa. Paistetut silakatkin ovat hyviä, mutta perunamuhennokseen ei tarvitse panna maitoa tai voita. Muistakaa jättää silakoihin ne rapeat pyrstöt.

Vihreät ovat kuulemma kasvisruokauskovaisia. Pötyä, sanon taas. En taida tuntea yhtään suvaitsematonta vegaaniruoan tuputtajaa, vaan kaikki tuntemani lihastakieltäytyjätkin sallivat yksilöille vapaan oikeuden päättää itse ruoastaan. Uskossa vaikuttavat olevan ne "makkaranpurijat", joille jokainen jonkun jossain syömä kasvisateria on maailmanloppuun verrattava uhka.

Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme lihasta?

Tosi vanhojen päivä

Tänään on penkkaripäivä. Opettajalle se tarkoittaa, että loppupäivä menee hulabaloota vaatiessa, kun ensin katsotaan abishow ja sitten valvotaan pihalla abien lähtöä penkkariajelulle. Huomenna on sitten vanhojen päivä tanssiesityksineen - jota on luokkahuoneen viereisessä liikuntasalissa harjoiteltu viikkokausia.

Näiden perinteiden juuret taitavat olla jo monelta unohtuneet. Tai oikeastaan: miten sellaisen voi unohtaa, mitä ei koskaan ole kokenutkaan? Sallittaneen tosi vanhan muistella.

Kävin oppikouluni Käpylässä, maineikkaassa Hykkylässä. Tai ainakin joskus se oli maineikas, nykypolvi tiennee lähinnä sen jälkeläisen, Helsingin luonnontiedelukion. Perinteinen Hykkylän koulu oli sodan jälkeen rakennettu nelikerroksinen rakennus Mäkelänkadulla. Me kävimme siellä koulua kahdeksan vuotta, jotkut pari vuotta kauemminkin, 11-vuotiaista nassikoista lähes aikuisiksi.

Abiturienttien, silloisten kahdeksasluokkalaisten, luokat olivat ylimmässä kerroksessa. Penkkarit, penkinpainajaiset, olivat heidän viimeinen päivänsä ennen ylioppilastenttikauden alkua. Oppitunteja ei enää ollut, joten luokkahuoneitakaan ei enää tarvittu. Penkkaripäivä oli abeille eräänlainen väärän kuninkaan päivä, jolloin he kiersivät nuorempien oppilaiden luokissa, keskeyttivät kolistellen tunninpidon ja lauloivat sepittämiään pilkkalauluja opettajista. Iltapäivällä he kiipesivät kuorma-auton lavalle ja lähtivät kiertämään kaupunkia.

Abiturientit olivat koulun vanhin ikäluokka. Neljännessä kerroksessa heillä oli etuoikeus olla lähtemättä välitunnilla pihalle kaikkien muiden tavoin. Muutenkin abeja kohdeltiin jo suurin piirtein niin kuin aikuisia ihmisiä. Opettajatkin saattoivat tehdä heidän kanssaan sinunkaupat! Kun abit lähtivät koulusta, heidän luokkahuoneensa vapautuivat. Silloin seitsemäsluokkalaiset kantoivat juhlallisesti tavaransa abeilta vapautuneisiin luokkiin ja ottivat heidän paikkansa ja etuoikeutena vanhimpana ikäluokkana. Jotta tämä tulisi kaikille selväksi, penkkareita seuraavana päivänä seiskaluokkalaiset pukeutuivat arvokkaasti vanhanaikaisiin pukuihin. Pojilla oli frakkeja ja silinterihattuja, tytöillä menneiden vuosikymmenten aikaisia pitkiä pukuja. Vanhojen tansseissa he sitten tanssivat keskenään joitakin vanhanaikaisia tansseja. En muista, että vanhat olisivat niissä tansseissaan esiintyneet kenellekään.

Penkkarit ja vanhojen päivä olivat siis enemmänkin siirtymäriitti kahdelle ikäluokalle. Kolmas siirtymäriitti oli keskikoulun aikainen nahkiaispäovä, jolloin päästiin teinikunnan jäseniksi, mutta siitä ei tässä sen enempää.

Ajat ovat muuttuneet. Sekä penkkareiden etä vanhojen päivän luonne on muuttunut koulujärjestelmän muuttuessa. Jokainen aika luo omat perinteensä.