Tuomarinkylä ja tonttipula

Tuomarinkylän peltojen rakentamista perusteellaan sillä, että Helsingissä on huutava pula tonteista.

Löytyisikö kuitenkin tontteja, jos vaivauduttaisiin etsimään muualtakin kuin kaavaan merkityiltä virkistysalueilta?

Pyöräilen joka aamu kotoani Puistolan asemalle noin kahden ja puolen kilometrin matkan. Pysähdyin tänään sellaisten tonttien kohdalle, jotka ovat silmin nähden vajaakäyttöisiä tai suorastaan ympäristöään rumentavaa pöpelikköä. On hyvä huomata, että kaikki nämä tontit ovat bussireitin varrella.

Jos minä löydän sattumanvaraisen kilometrin varrelta tämän verran selvästi vajaakäyttöistä ja ympäristöään rumentavaa tonttimaata, niin kuinkahan paljon sitä Helsingissä lienee?

Kaupunkisuunnittelulautakunnassa yritettiin kaavoittaa muutama tällainen tontti Viikinrannassa asuntorakentamiseen. Kokoomuksen ja demarien äänin haluttiin mieluummin olla rakentamatta. Tarvitsevatko ne todella suojelua enemmän kuin Tuomarinkylän maisemapellot?

Lähes autio varastokenttä, Suutarilantie

Pöpelikkö, pujoa ja pajua, Tapulikaupungintie

Teollisuustontti, Tapulikaupungintie. Oikealla uusi pientaloalue.

Vanhan (Marsintie) ja uuden (Tapulikaupungintie) pääväylän väliin jäänyt pujopöpelikkö

Pöpelikkötontti, joka on unohtunut kun uudet kadut on joskus rakennettu. Tapulikaupungintie

Eipäs nakerrella Tuomarinkylää!

Helsinkipuistolla tarkoitetaan laajaa viher- ja virkistysalueiden kokonaisuutta, joka ulottuu pohjoisesta Vantaanjoelta aina kaupungin edustan saariin. Sille on omistettu omat sivutkin:

http://www.hel.fi/hki/Ksv/fi/Ajankohtaiset+suunnitelmat/Projektialueet/Helsinkipuisto

Muun muassa Vihreät ovat toistuvasti esittäneet, että Helsinkipuisto pitäisi korottaa kansallisen kaupunkipuiston asemaan. Huolena on ollut, että ilman vahvaa kaavasuojaa sitä väistämättä vähitellen nakerretaan muiden, "tärkeämpien" toimintojen alta. Kaupunginjohtaja ja ylin kaavoituksesta vastaava virkamieskunta ovat puolestaan toistuvasti torjuneet esityksen ja antaneet ymmärtää, että Helsinki pystyy ominekin toimineen suojelemaan puistonsa.

Nyt sitten nähdään todelliset syyt kaupunkipuistostatuksen vastustamiseen. Helsingin Sanomat uutisoi tänään (24.11.) näyttävästi, kuinka kaavoituksesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä ideoi pientalorakentamista Tuomarinkylän kartanon pelloille. Samat pellot, jotka toisaalla on selvästi merkitty Helsinkipuiston ydinalueisiin kuuluviksi, halutaankin nyt rajata suojeltavan kartanoympäristön ulkopuolelle.

Sanon sen nyt ihan suoraan: emme saa hyväksyä palankaan nakertamista Helsinkipuistosta.

Edellisessä blogissani vastasin jo Penttilän aikaisempiin, epämääräisempiin puheisiin rakentamisesta pohjoisessa. Jos todella haluamme ottaa uusia alueita rakentamisen piiriin, on hyvä ainakin tutkia ehdotustani Tuusulantien muuttamisesta moottoritiestä tavalliseksi pääkaduksi. Tällöin Tuusulantien varteen saataisiin helposti sama määrä uutta asuntokantaa kuin nyt kaavaillaan rakennettavaksi kartanon pelloille.

Tuusulantiestä kaupunkibulevardi

Lauantain 10.11. Helsingin Sanomissa Johanna Elonen tyrmää apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilän aikeet rakentamisesta Paloheinän pelloille. Olen täysin samaa mieltä: Paloheinän ja Vantaanjokivarren pellot muodostavat yhdessä Keskuspuiston metsien kanssa kokonaisuuden, joka tulee säilyttää koskemattomana.

Penttilän ajatus rakentamisen painopisteen siirtämisestä pohjoiseen voitaisiin kuitenkin toteuttaa yksinkertaisella tavalla. Samoin kuin nyt tutkitaan Länsiväylän muuttamista kaupunkibulevardiksi Koivusaaren ja Lauttasaaren kohdalla, olisi tutkittava Tuusulanväylän muuttamista moottoritiestä tavalliseksi pääkaduksi Vantaanjoesta etelään. Kehäradan valmistuttua ei edes lentokentän syöttöliikenne edellytä moottoritieyhteyttä. Tämän uuden ”Pohjoisbulevardin” varteen saataisiin helposti tuhansia uusia asuntoja. Samalla viihtyisyys ja poikittaiset yhteydet paranisivat oleellisesti koko matkalla Pakilasta Käpylään.

Moottoritiet ovat toimiva ratkaisu kaupunkien välisessä liikenteessä, mutta kaupunkiin ne eivät kuulu.

Saasteet ja paluu lähtöruutuun

Heräsin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen noin 14-vuotiaana koululaisena 1960-luvun lopulla. Silloin kipinänä olivat ympäristömyrkyt, joita silloin kutsuttiin saasteiksi. Rachel Carsonin kirja "Äänetön kevät" havahdutti DDT:n ja muiden hyönteismyrkkyjen tuhoisuuteen. Noihin aikoihin alettiin myös ymmärtää, mitä seuraa lyijyn kylvämisestä ympäristön bensiinin ominaisuuksia parantavana lisäaineena.

Kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana uhat ovat muuttuneet. Lyijystä, klooratuista hiilivedyistä ja jopa freoneista olemme ajatelleet päässeemme eroon, vaikka toisaalta sitten olemme joutuneetkin silmätysten kasvihuonekaasujen ja ilmastonmuutoksen kanssa.

Talvivaara tuntuu nyt kuin paluulta lähtöruutuun. Bioliuotusmenetelmä on kuin saastuttamisen ikiliikkuja: Myrkyllisiä metalliyhdisteitä leviää Kainuun ja Pohjois-Savon luontoon, kukaties Saimaata pitkin Itämereen asti, mutta niitä levittävää prosessia on pakko jatkaa, jottei myrkkyjä leviäisi vielä enemmän.

Jos tätä jotakin opettaa niin sen, ettemme saa hetkeäkään kuvitella voivamme levätä ja lakata vahtimasta saastuttajia. Niitä nimittäin näyttää riittävän, vuoriteollisuusmiehiä ja muita, joiden voitontavoittelulle ei ympäristöetiikka ole esteenä.