Kansakoulussa taisin olla aika rääpäle. Vielä oppikoulun alaluokillakaan en osunut palloon enkä osannut uida. Ajatus tappelusta kauhistutti, ja joitakin puu-Maunulan oikotietä osasin karttaa niillä majailevien väkivaltaisten tyyppien vuoksi. Sen sijaan kuljeskelin mielelläni metsissä, lainasin kirjastosta kassillisen kirjoja viikossa ja opettelin tuntemaan isompia ja pienempiä otuksia ja ötököitä.
Kansakoulusta selvisin hyvin, mutta olin tyytyväinen päästessäni sieltä oppikouluun Käpylään. Vasta siellä tuntui, että muutaman muunkin luokkatoverini ajatus kulki suurin piirtein samalla tavalla. Siitä vertaisjengistä löytyi kyllin monta nuorukaista yhteisen lintuharrastuksen aloittamiseen, ja osapuilleen sama jengi innostui hiukan myöhemmin myös politiikasta. Siinä porukassa muotoutui aikuisminäni, ja minua on aina hiukan kauhistuttanut ajatus että nuoruuteni olisi kulunut kansakoululuokkani piirissä.
Tämä on minusta yhtenäisen peruskoulun ja katkeamattoman koulupolun suurin riski: että siitä tutusta ja turvallisesta luokkayhteisöstä ei löydykään "omaa jengiä". Olen nytkin yläasteella työskennellessäni seurannut joitakin oppilaita, joita ilmiselvästi kiinnostaisi luontoharrastus tai jokin muu vähemmän muodikas juttu, mutta jotka joutuvat samanhenkisten kavereiden puuttuessa kätkemään kiinnostuksensa.
"Jättikouluja" vastustetaan hartaasti. Yhtenäinen peruskoulu kuitenkin edellyttää kyllin suurta ikäluokkaa, jotta yksilölliset valinnat voidaan toteuttaa. Miniminä pidetty kaksisarjaisuuskaan ei kuitenkaan takaa, että kaikki voisivat löytää omalta tai rinnakkaisluokalta hengenheimolaisiaan. Sille, joka jää koulussa henkisesti yksi, oma "tuttu ja turvallinen" luokka voikin muodostua yhdeksän vuoden vankilaksi.
Minun kokemukseni ovat rinnakkaiskoulujärjestelmästä. Siihen ei monesta syystä ole paluuta. Tehdään sitten mieluummin suuria perusopetuksen yksiköitä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti