Koulun uusi vallankumous

-->

Koulun numeroarvioinnista keskustelun avasi lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila. Sen jälkeen opettaja Eva Sundgren herätti keskustelua mielipidekirjoituksessaan, jossa tuskaili laiskoja opiskelijoita. Nämä teemat punoutuvat kiinnostavalla tavalla yhteen.

Ei pidä väheksyä Sundgrenin tuskastumista huonosti motivoituneisiin lukiolaisiin. Samoin kannattaa ottaa erittäin vakavasti se, että vieläkin monen lapsen itsetuntoa lytätään huonolla liikunnan numerolla. Tai matematiikan. Katsoisin kuitenkin vähän syvemmälle.

Heikolle opiskelumotivaatiolle on nähdäkseni kaksi päälähdettä. Sivumennen sanoen tässä näkyy yhteiskunnan polarisoituminen.

Merkittävä osa koululaisista sekä tulee ns. alemmista tuloluokista että menestyy koulussa heikosti. Nämä kaksi asiaa korreloivat vahvasti. Moni näistä nuorista hahmottaa sinänsä fiksusti, että koulu ei anna heille riittävästi lisäarvoa elämään. Pitkäaikaistyöttömäksi pääsee helpomminkin kuin ruotsin verbejä pänttäämällä. Kun luokassa on jokin kriittinen massa tämän vuoksi motivoitumattomia oppilaita, löysä ote opiskeluun muodostuu helposti vallitsevaksi, jolloin tulokset jäävät heikoiksi niilläkin, joilla olisi kaikki edellytykset oppimiseen ja hyvään elämän koulun jälkeen.

Toisaalta osa parhaimmin menestyvistä tylsistyy ja turhautuu. Oppitunneilla jankataan itsestäänselvyyksiä ja pitäydytään paljolti vanhaan leuka  ja liitu –menetelmään. Edistyneimmät oppilaat kuitenkin seuraavat aikaansa muualtakin ja osaisivat hyödyntää uusinta tietotekniikkaa tavalla, johon koulu ei yleensä taivu. Ennen tylsää aikaa tapettiin piirtelemällä vihkoon tai pelaamalla jätkänshakkia, nyt puhelin tarjoaa aivan uudenlaiset ajantappoulottuvuudet. (Käsi sydämelle, aikuiset: kuka meistä ei ole koskaan räplännyt laitteitaan puuduttavissa maanantaipalavereissa?)

Kirjoitin liki vuosi sitten koulun muuttumisesta (http://tuomisia.blogspot.fi/2014/12/opettaja-on-vanhaa-viinia.html). Tästä on mielestäni kyse sekä motivaatio- että arviointikeskustelussa. Koulu on pakko päivittää nykyaikaan. Oppimisen omistajuus ja yksilöllisten oppimispolkujen käyttöönotto ovat vaativia haasteita, jotka vaativat monien vakiintuneiden rakenteiden purkamista. Opiskelijan on oltava aktiivinen osapuoli oppimisen suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. Opettajan on vihdoin ymmärrettävä, että hän ei enää ole kaiken tiedon ylin auktoriteetti.

Jännittävästi muuten oppimispolut toteutuvat nyt todennäköisimmin kaikkein heikoimpien ja kaikkein lahjakkaimpien oppilaiden opiskelussa. Lahjakkain ja innovatiivisin kärki on aina ennenkin osannut itse täydentää sitä, mihin koulu ei taivu. Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat kulkevat peruskoulussa jo nyt käytännössä yksilöllisiä polkujaan pitkin, jos heillä on onni päästä asiansa osaavan laaja-alaisen erityisopettajan hoiviin. Näiden napojen väliin vain jää valtaosa lapsista ja nuorista.

Seuraavalla kerralla lisää arvioinnista.

Millaisen Malmin jätämme jälkipolville?

Oletetaan, että Malmin lentokentän toiminta lakkaa. Oletetaan, että alueen kokonaissuojelu raukeaa.

Otetaan nyt lähtökohdaksi nuo oletukset, koska muuten ei mikään keskustelu etene, vaan pysähtyy jänkkäämiseen siitä lopetetaanko lentokenttä vai ei.

Jätetään nyt hetkeksi vähän syrjemmälle sekin, mitä lähistön nykyiset asukkaat ajattelevat asiasta. Meidän perimmäinen vastuumme on kuitenkin ajatella sitä, millaisen maailman jätämme tuleville polville. Sillä ei tässä ole merkitystä, ovatko tulevat helsinkiläiset meidän lapsiamme vai tulevatko he Nilsiästä tai Mosulista. Kaikilla tulevilla helsinkiläisillä on oikeus vihtyisään ja toimivaan kotikaupunkiin.

Nyt voidaan hetki keskittyä miettimään, miten tälle alueelle saadaan hyvää kaupunkia, miten luontoarvoja kunnioitetaan ja mitä hyötyä rakentamisesta voisi olla koko Helsingin mittakaavassa.

Yleiskaavassa on Malmin kohdalla lähdetty suunnittelemaan hyvällä otteella. Ensin on haluttu kartoittaa tärkeimmät luontoarvot, ja vasta sen jälkeen katsotaan mihin rakentaminen voidaan sijoittaa. Asukkaa on otettu mukaan pohjatyöhön jo ennen varsinaista kaavatyötä. Kaupunkilaisten ehdotuksista kannattaa nostaa esiin idea Longinojan entistämisestä oikeaksi puroksi – nythän se kulkee maan alla lentokentän alitse. Taimenia nousee jo nyt. Kun kansalaisraateja käytetään jatkossakin, voidaan alueelle saada jopa enemmän ja parempaa kaupunkiluontoa. Sitä tarvitaan, koska koillisessa se on vähissä jopa ydinkeskustaan verrattuna.

Malmi oli ennen vuoden 1948 alueliitoksia Helsingin maalaiskunnan hallinnollinen keskus. Sitä on myöhemminkin yritetty kehittää aluekeskuksena, mutta nykyisellään se on hiukan hajanainen ja epäviihtyisä verrattuna moneen muuhun uudempaan paikalliskeskukseen. Lentokenttäalueen rakentaminen tuo lisää asukkaita ja yritystoimintaa, jotka voivat kohentaa Malmin ilmettä.

Nykyisellään lentokenttä on kohtalaisen kokoiseen järveen verrattava liikenne-este, joka osaltaan pitää yllä koillisten kaupunginosien hajanaisuutta. Suunnitellut joukkoliikenneyhteydet muuttavat tilanteen. Paitsi että koillinen kaikkineen tulee paremmin osaksi kaupunkirakennetta, ne vahvistavat Malmia liikenteen solmukohtana.

Lentokentän  rakentamiselle on toki vaihtoehtoja, mutta niihin liittyy vielä suurempia ongelmia. Viikin pellot suojaavat nyt Vanhankaupunginlahtea, joka on kansainvälisesti arvokas linnustonsuojelualue. Samaan kokonaisuuteen kuuluu Kivinokka, jota myös on haviteltu rakennusmaaksi. Entä haluammeko säilyttää Haltialan ja Tuomarinkylän peltomaisemat? Onko Keskuspuisto koskematon? Sellaista vaihtoehtoa ei ole, jossa kaikki nämä jätetään rakentamatta. Kaupungistuminen jatkuu, ja Helsingin väkiluku kasvaa. Ei Malmin kenttääkään rakenneta kajoamatta monille tärkeisiin arvoihin, mutta ehkä sittenkin siellä hyödyt suhteessa haittoihin ovat pienimmät.