Välimietteitä lukkarinkoulusta

Sellainen keskustelu on aika pöljää, jossa jokainen puhuu eri asiasta. Vielä hullummaksi se käy, jos kaikki luulevat että puhutaan samasta aiheesta. Tintin ja professori Tuhatkaunon dialogit havainnollistavat tätä hyvin.

Suomalainen maahanmuuttokeskustelu tuo mieleen tällaisen professori Tuhatkauno -sekoilun. Kaikilla on varma mielipide, mutta kukaan ei tunnu oikein tietävän mistä on puhe.

Eurooppaa ja Suomea – tai ainakin sen poliittista rälssiä – koettelevassa maahanmuuttokriisissä voi hahmottaa kolme eri ongelmaa:

1. Syyriassa, Irakissa, Afganistanissa, Somaliassa ja muualla on vakava humanitaarinen kriisi, joka johtuu sodista ja väkivaltaisesta vallanjaosta näillä alueilla. Miljoonien ihmisten elämä ja tulevaisuus on uhattuna.

2. Euroopassa ja sen lähialueilla on satojatuhansia ihmistä vailla kotia ja varmuutta turvallisesta tulevaisuudesta. He eivät ole tulossa tänne, vaan ovat täällä jo.

3. Suomen ja muiden läntisen Euroopan maiden nykyiset yhteiskuntarakenteet kestävät isommitta ongelmitta rajallisen määrän hädänalaisia maahantulijoita. Kuinka monelle pystymme järjestämään asunnon, työpaikan, koulutuksen ja terveydenhoidon ilman, että koko yhteiskunnan perusteita oleellisesti muutetaan?

Nyt käytävässä keskustelussa nämä tasot menevät suloisesti sekaisin. Kun Suomen yhteiskuntarauhasta huolestunut kansalainen miettii, miten me pystymme kaikki tulijat ruokkimaan, vastaa toinen että miljoonat ihmiset kärsivät Syyriassa. Oikea vastaus, mutta väärään kysymykseen. Asiallista keskustelua haittaa lisäksi se, että etenkin ihmisten luonnollisia pelkoja käytetään nyt politiikassa härskisti hyväksi. Halla-aholaisille ja soinilaisille populisteille sekaannuksesta ja epävarmuudesta on vain hyötyä, joten miksi he pyrkisivät rauhalliseen ja analyyttiseen pohdintaan?

Minä tiivistäisin suurin piirtein näin: Perimmäinen ongelma on suurvaltojen synnyttämä, eikä se ratkea ilman niiden panosta. Suomella on omat rauhanrakennusperinteensä, mutta emme me pysty Daeshia pysäyttämään. Me emme myöskään voi sille mitään, että kymmenettuhannet ihmiset tulevat hakemaan turvaa Pohjolasta. Juuri nyt meidän on keskityttävä pitämään huolta siitä, että apua pyytävät sitä myös saavat. Samalla olisi päästävä käymään keskustelua siitä, miten suomalainen hyvinvointiyhteiskunta päivitetään kestämään sekä kotimainen kestävyysvaje että uusien suomalaisten integroiminen.

Hallitukselta odotan nyt aivan ensimmäiseksi sitä, että se lopettaa rasistien kanssa kuhertelun ja pysäyttää heti alkuunsa katupartiot ja muun äärioikeistolaisella väkivallalla uhkaamisen. Kyllä me tavalliset suomalaiset osaamme vastuumme kantaa nyt niin kuin aina ennenkin.

Maahantulijoiden lukkarinkoulu jatkuu

Lukkarinkoulua on pidetty nyt kuukausi. Helmikuun alusta ei valmistavan luokan opettaminen enää tunnu niin pop up -koulunpidolta, sillä pääsimme vihdoin omaan luokkahuoneeseemme yläkoulun tiloihin.

Luokallani on 10 Afganistanista ilman huoltajaa tullutta 16-vuotiasta turvapaikanhakijaa ja pari muuten vain Suomeen muuttanutta. Englantia osaa jollakin tavalla neljä tai viisi oppilasta, muiden kanssa Suomen kielen apuna on lähinnä näyttelijän- ja piirtäjäntaitoni. En ole aina ihan varma siitä, miten oppilaani oppivat suomea, mutta itse huomaan välillä käyttäväni koulupäivän jälkeenkin omatekoista selkosuomeani.

Kouluyhteisöön päästyämme olen voinut laajentaa oppimisympäristöämme hurjasti. Arjen inkluusio toteutuu jo siinä, että olemme käytävillä ja oppilasravintolassa niin kuin muutkin. Ilmiöpohjaisesti tutustuimme viime viikolla kaupassa asiointiin, keittiössä työskentelemisen ja suomalaiseen kirjallisuuteen, kun leivoimme runebergintorttuja ja tutkimme niiden taustoja. Olemme pelanneet seurapelejä yhdessä tukioppilaiden kanssa. Pelasimme myös sisäfutista yhdessä kasiluokan tyttöjen kanssa sen jälkeen, kun poikani itse hoksasivat mennä muiden mukana välitunnilla saliin pallottelemaan.

Pari huomiota ja yksi niiden kirvoittama pohdiskelu:

Näkemykseni näistä nuorista toimeen tarttuvina, oma-aloitteisina ja vastuullisina yksilöinä vahvistuu. Runebergintorttuprojektimme vaikeimmaksi komponentiksi osoittautui kaupassa käynti (mikä näistä kymmenestä erilaisesta makeasta tuotteesta on reseptissä ja kauppalapussa tarkoitettua ”sokeria”?), mutta leipominen sujuikin sen jälkeen kuin vanhoilta tekijöiltä. Vastuullisuudesta kertonee parhaiten se, että puolet astioista oli jo tiskattu ennen kuin älysin ja ehdin siitä muistuttaa. Olen harvoin nähnyt yhtä aikaansaavia, yhteistoiminnallisia ja itseohjautuvia nuoria. Tortut tulivat mallikelpoisen kauniita ja herkullisia.

Sama toistuu, kun alamme opiskella musiikkia. Nuoret, jotka  sanomansa mukaan eivät koskaan ole pitäneet kitaraa kädessään, tuottavat puolen tunnin ohjauksen jälkeen sointuja niin kuin tyhjää vain.

Toinen huomioni koskee opetusmateriaalia. Meillä saattaa olla maailman paras koulutusjärjestelmä, mutta emme ole valmistautuneet nykyisen laajuiseen maahanmuuttoon. Suomalaiset oppikirjat ja digitaaliset materiaalit eivät tarjoa kovinkaan paljon kättä pidempää niille oppilaille, joiden suomen kielen taito on heikko. Oppikirjat ovat täynnään kivoja kuvia ja ties mitä tietolaatikoita, mutta tekstiä oikeasti tukevia kuvia vähän. Luonnontieteiden oppikirjoissa jonkinlainen kappalekohtainen sanasto ei olisi pahitteeksi. Alan vähitellen päästä hajulle siitä, millaista materiaalia suomen kielen opiskeluun on tarjolla, mutta etenkin hyvää digitaalista materiaalia voisi olla enemmänkin. Ei ole pitkän päälle mielekästä, että sama pyörä keksitään eri tahoilla uudelleen.

Ammatillisesti parasta on ollut se, että valmistavan luokan työtavat alkavat melkein itsestään vakiintua ilmiöpohjaisuuden suuntaan. Istumalla oppiminen ei olikin tuota tulosta, mutta näiden monitaitoisten nuorten kanssa tekemällä oppiminen sujuu. Kyse ei ole siitä, että suomea taitamattomien oppilaiden kanssa pitäisi toimia jotenkin eri tavalla. Eivät he vajaataitoisia ole. Pikemminkin saattaa olla niin, että kommunikaatio sujuu tavallisella luokalla näennäisen hyvin, kun opettajalla ja oppilailla on yhteinen kieli. Oppimisen kytkeminen luonnollisiin tilanteisiin ja ilmiöihin ynnä deweyläisittäin tekemällä oppiminen auttavat kaikkien oppimista.

Sitäpaitsi: tämä on kivaa.