Kehä kolmosta aletaan pian taas perusparantaa. Ruuhkien perusteeella se on epäilemättömän perusteltua. Mutta, mutta: on jotensakin kummallista, miten kivuttomasti ja määrärahoja pihtaamatta liikenneinvestoinnit menevät läpi, kun yksityisautoilun etuja halutaan edistää. Eihän kolmoskehän ruuhkautuminen loppujen lopuksi johdu muusta kuin lisääntyneestä autoliikenteestä, josta iso osa on nimenomaan henkilöautoja.
Kehä III:n ruuhkautumisesta kärsii myös joukkoliikenne. Kehää pitkin ajavat bussit ovat usein piinallisen paljon myöhässä pysäkeille präntätyistä aikatauluista. Jos bussi jo valmiiksi kulkee parinkymmenen minuutin vuorovälein ja sitten vielä on useita minuutteja myöhässä, ei seisominen räntäsateessa ja liikenteen metelissä hirveästi houkuta.
Kolmoskehälle tarvitaan ehdottomasti panostusta joukkoliikenteeseen ja sen sujumiseen. Väylälle varattuun tilaan mahtuisivat vallan hyvin myös bussikaistat - tai yhtä hyvin pikaraitiotie! Silloin Kehää pitkin voisi liikennöidä Kolmosjokeri Vuosaaresta Kauklahteen.
Oma lehmäni on syvällä Kehä III:n ojassa, sillä työmatkani suuntautuvat Suutarilasta Kauklahteen. Kun Kehällä ei ole nopeaa joukkoliikennettä, joudun kulkemaan kolmella julkuneuvolla pasilan kautta koukaten. Samassa ojassa on kuitenkin paljon niitä, joiden työpaikka on Kehän varrella. Nostokurkien määrästä päätellen työpaikkoja siirtyy koko ajan tänne susirajan tuntumaan. Sen lisäksi Kolmosjokeri palvelisi isoa joukkoa kehäinvälisen metropolialueen asukkaita, jotka haluavat tai joiden on pakko asioida Kehä III:n varren liikkeissä ja kauppakeskuksissa.
Haluamme pikaraitiotien tai vähintään jokeribussikaistat Keha III:lle.
tiistai 5. elokuuta 2008
keskiviikko 16. heinäkuuta 2008
Uutta auringon alla?
Taistelu viheralueista käy sen kiivaammaksi, mitä enemmän maan hinta kallistuu. Erityisesti tonttipulan vaivaamissa kaupungeissa päättäjät joutuvat yhä suurempaan kiusaukseen lohkaista puuttuva maapala milloin mihinkin tarpeeseen puistosta. Vaikka virkistysalueet on aikanaan perustettu keitaiksi tiheän asutuksen lomaan, ne kangastelevat nyt rakentajien silmiin houkuttelevina maavaroina.
Espoon ja Helsingin asukkaat eivät ole suotta ryhtyneet puolustamaan keskuspuistojaan kirjelmin ja yhdistyksin. Päivä päivältä käy selvemmäksi, että metsää sekä niittyä tarvitaan välttämättä paitsi viihtyisyyden myös terveyden tähden. Viheralueet puhdistavat ilmaa, pehmentävät melua ja tasaavat lämpöä vain niin suurina kokonaisuuksina, että eliöyhteisöjen vuorovaikutus säilyy. Korttelipuistikot eivät niitä korvaa.
Helsingin keskuspuisto hahmoteltiin kaukonäköisesti kahdeksankymmentä vuotta sitten. Sen tarpeellisuudesta on ajoittain kiistelty, mutta viime vuosina ei kukaan ole vakavissaan halunnut täyttää puistoa kaduilla ja rakennuksilla. Virkistysalue ja näköalapaikka luonnon kiertokulkuun ovat kutistuneet kuin huomaamatta. Tiet katkaisevat sen neljästä kohdasta, ja rakennushankkeet jäytävät niin ydintä kuin laitamaitakin.
Kun yleiskaavaa parhaillaan tarkistetaan ja keskuspuistoa tutkitaan, sen luonto korvaamattomine virkistysarvoineen täytyy suojata. Paikoitellen puisto on jo kalvettu liian ahtaaksi arimpien eläinten ja kasvien kannalta. Tuhansien ihmisten, kuluttavaa virkistyskäyttöä ja luonnonmukaisuutta ei ole helppo sovittaa yhteen, mutta riittävällä alueella se onnistuu. Tehokas hoito ja hallittu hoitamattomuus voivat vaihdella luonnon ja ihmisen parhaaksi.
Tämä teksti oli Helsingin Sanomien pääkirjoitus 27.8.1990. Löysin sen vahingossa, kun järjestelin kotiarkistojani.
Espoon ja Helsingin asukkaat eivät ole suotta ryhtyneet puolustamaan keskuspuistojaan kirjelmin ja yhdistyksin. Päivä päivältä käy selvemmäksi, että metsää sekä niittyä tarvitaan välttämättä paitsi viihtyisyyden myös terveyden tähden. Viheralueet puhdistavat ilmaa, pehmentävät melua ja tasaavat lämpöä vain niin suurina kokonaisuuksina, että eliöyhteisöjen vuorovaikutus säilyy. Korttelipuistikot eivät niitä korvaa.
Helsingin keskuspuisto hahmoteltiin kaukonäköisesti kahdeksankymmentä vuotta sitten. Sen tarpeellisuudesta on ajoittain kiistelty, mutta viime vuosina ei kukaan ole vakavissaan halunnut täyttää puistoa kaduilla ja rakennuksilla. Virkistysalue ja näköalapaikka luonnon kiertokulkuun ovat kutistuneet kuin huomaamatta. Tiet katkaisevat sen neljästä kohdasta, ja rakennushankkeet jäytävät niin ydintä kuin laitamaitakin.
Kun yleiskaavaa parhaillaan tarkistetaan ja keskuspuistoa tutkitaan, sen luonto korvaamattomine virkistysarvoineen täytyy suojata. Paikoitellen puisto on jo kalvettu liian ahtaaksi arimpien eläinten ja kasvien kannalta. Tuhansien ihmisten, kuluttavaa virkistyskäyttöä ja luonnonmukaisuutta ei ole helppo sovittaa yhteen, mutta riittävällä alueella se onnistuu. Tehokas hoito ja hallittu hoitamattomuus voivat vaihdella luonnon ja ihmisen parhaaksi.
Tämä teksti oli Helsingin Sanomien pääkirjoitus 27.8.1990. Löysin sen vahingossa, kun järjestelin kotiarkistojani.
lauantai 28. kesäkuuta 2008
Puutarhan hoitamisesta
Mikäänhän ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Aina parempi, jos muistaa ettei sekään lopulta ole niin kovin tärkeää.
Vuodet eivät ole veljeksiä. Kas siinä tämän blogin toinen kulunut sanonta. Puutarhaa hoitaessa se saa konkreettisen merkityksen. Se kasvi, joka tuotti viime vuonna satoa ihan käsittämättömästi, kituu nyt penkissään suostumatta kasvamaan. Sitten taas jokin toinen veijari yllättää juuri kun olit alkanut uskoa ettei se suostu palstallasi viihtymään.
Alkkesän viileissä sadesäissä kärvistellessä on ollut vaikea uskoa minkään haluavan kasvaa. Perunat, sipulit ja valkosipulit kuitenkin kasvavat ihan silmissä, eivätkä pavutkaan taida tänäkään vuonna pettää.
Keväällä ei aina ole pelkästään hauskaa kääntää talikolla savista maata ja noukkia siitä valvatinjuuria. Harva asia kuitenkin tuntuu niin konkreettisen palkitsevalta kuin se ensimmäinen kesäinen päivä, jolloin saa poimia itse kasvattamaansa satoa.
Ryvässipulit olivat tänään vielä hiukan pieniä, mutta ah, niin maukkaita.
Vuodet eivät ole veljeksiä. Kas siinä tämän blogin toinen kulunut sanonta. Puutarhaa hoitaessa se saa konkreettisen merkityksen. Se kasvi, joka tuotti viime vuonna satoa ihan käsittämättömästi, kituu nyt penkissään suostumatta kasvamaan. Sitten taas jokin toinen veijari yllättää juuri kun olit alkanut uskoa ettei se suostu palstallasi viihtymään.
Alkkesän viileissä sadesäissä kärvistellessä on ollut vaikea uskoa minkään haluavan kasvaa. Perunat, sipulit ja valkosipulit kuitenkin kasvavat ihan silmissä, eivätkä pavutkaan taida tänäkään vuonna pettää.
Keväällä ei aina ole pelkästään hauskaa kääntää talikolla savista maata ja noukkia siitä valvatinjuuria. Harva asia kuitenkin tuntuu niin konkreettisen palkitsevalta kuin se ensimmäinen kesäinen päivä, jolloin saa poimia itse kasvattamaansa satoa.
Ryvässipulit olivat tänään vielä hiukan pieniä, mutta ah, niin maukkaita.
maanantai 9. kesäkuuta 2008
Koivusaari ja asunnottomat
Koivusaari tuhotaan. Päihteiden käyttäjien tukiasunnot uhkaavat lastemme turvallisuutta. Näin käy, sikäli kuin mielipidekirjoittajia on uskominen.
Sekä Koivusaaren rakentamisen vastustajilla että asuntoloiden pelkääjillä on hyviä argumentteja ja epäämättömän oikeutetut motiivit. Kansalaisdemokratiaan kuuluu, että asukkaita pitää kuulla heitä koskettavissa asioissa - eikä pelkkä kuuleminen riitä, vaan suunnitelmia on oltava valmis myös muuttamaan. Yleensä minkä hyvänsä kaupunginosan asukkaat ovat parhaat asiantuntijat kertomaa, mihin ainakaan ei kannata sijoittaa päihdeongelmaisten asuntoja tai mikä seudun metsiköistä on ihmisille ja eläimille tärkeä. Miksi nyt kuitenkin olen hieman takajaloillani, ja miksi niputan nämä kaksi asiaa?
Sekä Koivusaaren että asunnottomien kohdalla mielestäni yleisö reagoi sivuseikkaan. Kun "me päättäjät" olemme lehdistön kautta tuoneet hankkeet julkisuuteen, on yleisön reaktio kohdistunut niihin. Isompi ongelma on kuitenkin samalla ohitettu kokonaan - siitä huolimatta, että esitetyt hankkeet voisivat parantaa tilannetta nykyisestä.
On erittäin ymmärrettävää, että naapurusto hermostuu saadessaan kuulla, että kadun toiselle puolelle aiotaan asuttaa epämiellyttäviksi ja vaarallisiksikin miellettyä porukkaa. Tukiasuntoihin sijoitetut päihteiden käyttäjät ovat kuitenkin jo jollain lailla hoitotoimien ja kontrollin piirissä, samalla kun moninkertainen määrä alkoholisteja, narkkareita ja väkivaltarikollisia huitelee ties missä. Eivätkö nämä vapaat kadun ja puistojen sankarit sitten pelotakaan?
Koivusaari-kirjoittelusta voi muualla asuva saada mielikuvan, että nyt tuhotaan lauttasaarelaisten viimeiset vihreät lenkkipolut. Katsotaanpa kuitenkin karttaa, jollei sitten suorastaan uskaltauduta maastoon: se osa Koivusaaresta, joka ei ole veneilyn huoltorakennusten peitossa, on jo nyt liikenteen valtaama. Ei sitä ole metro syönyt, vaan Länsiväylä, jonka melu ja pöly on jo pilannut koko saaren - kenties lukuunottamatta suojeltua eteläkärkeä, jota ei kukaan ole esittänytkään rakennettavaksi. Onko siis täysin hyväksyttävää uhrata autoliikenteelle se valtava maa-ala, jonka Länsiväylä vie ei vain Koivusaaresta, vaan myös Lauttasaaresta? Vainko metroasema ja sen yhteyteen rakennettava uusi "Länsiportti" nyt tuhoaakin Lauttasaaren luontoa? En ymmärrä. Vihreät ovat esittäneet Länsiväylän muuttamista moottoritiestä kaupunkimaiseksi bulevardiksi Koivusaaresta lähtien, samoin kuin Katajaharjun tieleikkauksen kattamista. Kumpikin ratkaisu lisäisi oleellisesti Lauttasaaren länsi- ja pohjoisosien viihtyisyyttä - mutta eivätpä ole toistaiseksi kelvanneet muille ryhmille.
Katsotaan vaalien jälkeen uudestaan.
Sekä Koivusaaren rakentamisen vastustajilla että asuntoloiden pelkääjillä on hyviä argumentteja ja epäämättömän oikeutetut motiivit. Kansalaisdemokratiaan kuuluu, että asukkaita pitää kuulla heitä koskettavissa asioissa - eikä pelkkä kuuleminen riitä, vaan suunnitelmia on oltava valmis myös muuttamaan. Yleensä minkä hyvänsä kaupunginosan asukkaat ovat parhaat asiantuntijat kertomaa, mihin ainakaan ei kannata sijoittaa päihdeongelmaisten asuntoja tai mikä seudun metsiköistä on ihmisille ja eläimille tärkeä. Miksi nyt kuitenkin olen hieman takajaloillani, ja miksi niputan nämä kaksi asiaa?
Sekä Koivusaaren että asunnottomien kohdalla mielestäni yleisö reagoi sivuseikkaan. Kun "me päättäjät" olemme lehdistön kautta tuoneet hankkeet julkisuuteen, on yleisön reaktio kohdistunut niihin. Isompi ongelma on kuitenkin samalla ohitettu kokonaan - siitä huolimatta, että esitetyt hankkeet voisivat parantaa tilannetta nykyisestä.
On erittäin ymmärrettävää, että naapurusto hermostuu saadessaan kuulla, että kadun toiselle puolelle aiotaan asuttaa epämiellyttäviksi ja vaarallisiksikin miellettyä porukkaa. Tukiasuntoihin sijoitetut päihteiden käyttäjät ovat kuitenkin jo jollain lailla hoitotoimien ja kontrollin piirissä, samalla kun moninkertainen määrä alkoholisteja, narkkareita ja väkivaltarikollisia huitelee ties missä. Eivätkö nämä vapaat kadun ja puistojen sankarit sitten pelotakaan?
Koivusaari-kirjoittelusta voi muualla asuva saada mielikuvan, että nyt tuhotaan lauttasaarelaisten viimeiset vihreät lenkkipolut. Katsotaanpa kuitenkin karttaa, jollei sitten suorastaan uskaltauduta maastoon: se osa Koivusaaresta, joka ei ole veneilyn huoltorakennusten peitossa, on jo nyt liikenteen valtaama. Ei sitä ole metro syönyt, vaan Länsiväylä, jonka melu ja pöly on jo pilannut koko saaren - kenties lukuunottamatta suojeltua eteläkärkeä, jota ei kukaan ole esittänytkään rakennettavaksi. Onko siis täysin hyväksyttävää uhrata autoliikenteelle se valtava maa-ala, jonka Länsiväylä vie ei vain Koivusaaresta, vaan myös Lauttasaaresta? Vainko metroasema ja sen yhteyteen rakennettava uusi "Länsiportti" nyt tuhoaakin Lauttasaaren luontoa? En ymmärrä. Vihreät ovat esittäneet Länsiväylän muuttamista moottoritiestä kaupunkimaiseksi bulevardiksi Koivusaaresta lähtien, samoin kuin Katajaharjun tieleikkauksen kattamista. Kumpikin ratkaisu lisäisi oleellisesti Lauttasaaren länsi- ja pohjoisosien viihtyisyyttä - mutta eivätpä ole toistaiseksi kelvanneet muille ryhmille.
Katsotaan vaalien jälkeen uudestaan.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2008
Oppimisvaikeuksien medikalisointia?
Jokainen koulussa työskentelevä tietää - tai ainakin on tietävinään - että oppimisvaikeudet ovat lisääntyneet. Niin kuin politiikassakin toimiva kollega ilmaisi: luokassa tuntuu välillä kuin olisi suljetulla osastolla. Jokaisessa opetusryhmässä on useita oppilaita, joilla on diagnoosi jonkinlaisista oppimisvaikeuksista. On ADHD:tä, on hahmottamisvaikeuksia, on asperger-oireyhtymää ja yhdessä tai useammassa aineessa mukautettuja oppilaita. Ja niin on hyvä, sillä kaikkia näitä lapsia ja nuoria voidaan helpommin tukea, kun tiedetään missä he apua tarvitsevat.
Tiedämme kuitenkin myös, että luokissa on usein vähintään yhtä monta oppilasta, jotka silmin nähden olisivat yhtä lailla tuen tarpeessa. Kun opettaja ei kuitenkaan riitä repeämään samaan aikaan jokaisen lapsen avuksi, tuloksena on levottomuutta, meteliä, hyppimistä, tahatonta ja tahallista häirintää. Miten se näin on mennyt? Ei kai voi olla niin, että nyt koulussa olevilla oppilailla on yhtäkkiä enemmän oppimisvaikeuksia kuin vaikkapa vain kymmenen - viisitoista vuotta sitten?
Olen pohtinut, olemmeko me jo onnistuneet medikalisoimaan koulunkäyntivaikeudet. Kun oppimispsykologia on kehittynyt, voidaan nyt antaa nimi sellaisille vaikeuksille, jotka sukupolvi sitten olivat vain laiskuutta tai heikkolahjaisuutta. Kun oikein tarkkaan tutkitaan, niin likimain jokaiselle saadaan jonkin oppimisvaikeustyypin "piirteitä". Eri asia on sitten, kykenemmekö tarjoamaan "lääkitystä" kaikkiin noihin diagnooseihin.
Pelkään pahoin, että teemme nyt monelle lapselle karhunpalveluksen. Kun kerromme, että Pasilla (nimi muutettu) on vaikeuksia geometristen käsitteiden hahmottamisessa, mutta emme kuitenkaan pysty tarjoamaan hänelle asianmukaista tukea, niin Pasi tulkitsee, ettei häneltä kukaan parempia tuloksia odotakaan. Seurauksena on paradoksaalisesti se, ettei Pasi yritä senkään vertaa kuin ilman hänelle tehtyjä tutkimuksia.
Olisiko Pasin ja muiden kannalta sittenkin hyödyllisempää jättää tekemättä tutkimukset, joista ei seuraa mitään, ja sen sijaan tukea häntä työskentelemään hiukan enemmän kuin Pekka, jolla hahmotushäiriötä ei ole?
Tiedämme kuitenkin myös, että luokissa on usein vähintään yhtä monta oppilasta, jotka silmin nähden olisivat yhtä lailla tuen tarpeessa. Kun opettaja ei kuitenkaan riitä repeämään samaan aikaan jokaisen lapsen avuksi, tuloksena on levottomuutta, meteliä, hyppimistä, tahatonta ja tahallista häirintää. Miten se näin on mennyt? Ei kai voi olla niin, että nyt koulussa olevilla oppilailla on yhtäkkiä enemmän oppimisvaikeuksia kuin vaikkapa vain kymmenen - viisitoista vuotta sitten?
Olen pohtinut, olemmeko me jo onnistuneet medikalisoimaan koulunkäyntivaikeudet. Kun oppimispsykologia on kehittynyt, voidaan nyt antaa nimi sellaisille vaikeuksille, jotka sukupolvi sitten olivat vain laiskuutta tai heikkolahjaisuutta. Kun oikein tarkkaan tutkitaan, niin likimain jokaiselle saadaan jonkin oppimisvaikeustyypin "piirteitä". Eri asia on sitten, kykenemmekö tarjoamaan "lääkitystä" kaikkiin noihin diagnooseihin.
Pelkään pahoin, että teemme nyt monelle lapselle karhunpalveluksen. Kun kerromme, että Pasilla (nimi muutettu) on vaikeuksia geometristen käsitteiden hahmottamisessa, mutta emme kuitenkaan pysty tarjoamaan hänelle asianmukaista tukea, niin Pasi tulkitsee, ettei häneltä kukaan parempia tuloksia odotakaan. Seurauksena on paradoksaalisesti se, ettei Pasi yritä senkään vertaa kuin ilman hänelle tehtyjä tutkimuksia.
Olisiko Pasin ja muiden kannalta sittenkin hyödyllisempää jättää tekemättä tutkimukset, joista ei seuraa mitään, ja sen sijaan tukea häntä työskentelemään hiukan enemmän kuin Pekka, jolla hahmotushäiriötä ei ole?
maanantai 11. helmikuuta 2008
Jyrkivihreitä
Kyllä sitä nyt sitten ollaan, niin.
Tuskin ehti Kokoomus Jyrki Kataisen suulla ilmoittautumaan vihreäksi, kun demarit riensivät kertomaan ettei vihreitä enää tarvita, demarit (eerovihreät? erkkivihreät?) ovat kuulemma ottaneet vihreät teemat niin hyvin haltuunsa.
Taitaa olla vaalit tulossa.
Oma poliittinen muistini yltää muinaiselle 70-luvulle - siis sinne kekkosten, sorsien ja karjalaisten aikaan, jolloin moni asia oli vielä enemmän toisin kuin aina uskallamme muistaakaan. Huvittavan tuttua silti on meidän oman jyrkivihreämme teksti, kun hän ketään erikseen nimeämättä hutkii "vouhottajien" suuntaan. Sillä niinhän meitä intomielisiä nuoria luonnonsuojelijoita silloinkin nimiteltiin, ja samoilta kok-dem-suunnilta: "vouhottajia".
Vihreät ovat melkoisen kirjava kokoelma poliittisesti aktiivisia kansalaisia. Luulen, että yksi asia meitä kuitenkin yhdistää: emme ole väsyneet siihen, mitä jyrkivihreät kutsuvat vouhottamiseksi, mutta mitä minä kutsun ympäristöomaksitunnoksi. Poliittinen väri on saattanut matkan varrella vaihtua muillakin nykyisillä vihreillä kuin minulla, mutta ympäristökysymyksissä meidän ei ole tarvinnut kääntää takkia.
Tietenkin iloitsen siitä, jos Kokoomus tai SDP ihan oikeasti ja täydestä sydämestään tulevat mukaan toteuttamaan sitä politiikkaa, jonka puolesta Vihreät ovat aina työskennelleet. Tervetuloa vähentämään Suomen hiilidioksidipäästöjä, tervetuloa rakentamaan Helsinkiä, jossa lapset voivat leikkiä pihoilla ja puistoissa ilman pelkoa auton alle jäämisestä. Vanhoja syntejä on silloin turha kaivella.
Jotenkin vain tuntuu, että näiden jyrkivihreiden väri osoittautuu kasvomaaliksi, jonka kunnallisvaalien jälkeiset syyssateet huuhtovat pois. Vai olisiko kuitenkin niin, että joitakin vihreitä pilkkuja on vaikea enää pestä iholta? Olisiko vihreys levinnyt kuitenkin jo niin laajalle tavallisen kansan keskuuteen?
Tuskin ehti Kokoomus Jyrki Kataisen suulla ilmoittautumaan vihreäksi, kun demarit riensivät kertomaan ettei vihreitä enää tarvita, demarit (eerovihreät? erkkivihreät?) ovat kuulemma ottaneet vihreät teemat niin hyvin haltuunsa.
Taitaa olla vaalit tulossa.
Oma poliittinen muistini yltää muinaiselle 70-luvulle - siis sinne kekkosten, sorsien ja karjalaisten aikaan, jolloin moni asia oli vielä enemmän toisin kuin aina uskallamme muistaakaan. Huvittavan tuttua silti on meidän oman jyrkivihreämme teksti, kun hän ketään erikseen nimeämättä hutkii "vouhottajien" suuntaan. Sillä niinhän meitä intomielisiä nuoria luonnonsuojelijoita silloinkin nimiteltiin, ja samoilta kok-dem-suunnilta: "vouhottajia".
Vihreät ovat melkoisen kirjava kokoelma poliittisesti aktiivisia kansalaisia. Luulen, että yksi asia meitä kuitenkin yhdistää: emme ole väsyneet siihen, mitä jyrkivihreät kutsuvat vouhottamiseksi, mutta mitä minä kutsun ympäristöomaksitunnoksi. Poliittinen väri on saattanut matkan varrella vaihtua muillakin nykyisillä vihreillä kuin minulla, mutta ympäristökysymyksissä meidän ei ole tarvinnut kääntää takkia.
Tietenkin iloitsen siitä, jos Kokoomus tai SDP ihan oikeasti ja täydestä sydämestään tulevat mukaan toteuttamaan sitä politiikkaa, jonka puolesta Vihreät ovat aina työskennelleet. Tervetuloa vähentämään Suomen hiilidioksidipäästöjä, tervetuloa rakentamaan Helsinkiä, jossa lapset voivat leikkiä pihoilla ja puistoissa ilman pelkoa auton alle jäämisestä. Vanhoja syntejä on silloin turha kaivella.
Jotenkin vain tuntuu, että näiden jyrkivihreiden väri osoittautuu kasvomaaliksi, jonka kunnallisvaalien jälkeiset syyssateet huuhtovat pois. Vai olisiko kuitenkin niin, että joitakin vihreitä pilkkuja on vaikea enää pestä iholta? Olisiko vihreys levinnyt kuitenkin jo niin laajalle tavallisen kansan keskuuteen?
maanantai 4. helmikuuta 2008
Syöntikypsää
Löysin marketista iloisen yllätyksen: laatikkokaupalla reilun kaupan luomumangoja Perusta. Ihan lähiluomua ne eivät taida olla, mutta maukkaita. Iloa aiheutti myös varsin reilu hinta. Ostin siis tarjouksesta ison pussillisen hedelmiä muutamalle seuraavalle aamiaiselle. Hiukan jäin ihmettelemään sitä, että kauppias ei ollut katsonut tärkeäksi mainostaa sen paremmin reiluutta kuin luomuuttakaan.
Katseeni pysähtyi myös tuotteisiin, joita mainostettiin "syöntikypsiksi". Mangoa ja papaijaa, mutta tuplahintaan siihen tarjouskasaan verrattuna. Ajattelin että voi varjele, nyt ne ovat konstin keksineet. Mutta hetkinen - jos noita hedelmiä erikseen mainostetaan syötäväksi kelpaavian, niin eikö silloin epäsuorasti sanota, että ne toiset hedelmät ovat kelvottomia? Meille siis myydään halvalla tuotteita, joista kauppa itsekin tietää etteivät ne ole sitä mitä pitäisi, ja sitten esitellään samojen tuotteiden kunnollinen versio, josta pitää maksaa tuplahinta?
Loistava liikeidea. Laajennetaan sitä: Ajokuntoinen polkupyörä - maksaa tuplat, mutta ei hajoa heti alkuunsa. Takuuvarma laajakaistayhteys - maksa tuplahinta, niin todella saat kaikki ne palvelut, joiden luulit kuuluvan perusliittymään.
Sokerina pohjalla: äänestyskypsä poliitikko, joka on ihan oikeasti kaiken sen takana, mitä vaaliohjelmassa seisoo. Harmi vain, että meillä korruptoitumattomimmassa Suomessa poliitikot eivät ole myytävänä. Ehkä tästä kuitenkin olisi vientituotteeksi jollekin konsulttifirmalle?
Katseeni pysähtyi myös tuotteisiin, joita mainostettiin "syöntikypsiksi". Mangoa ja papaijaa, mutta tuplahintaan siihen tarjouskasaan verrattuna. Ajattelin että voi varjele, nyt ne ovat konstin keksineet. Mutta hetkinen - jos noita hedelmiä erikseen mainostetaan syötäväksi kelpaavian, niin eikö silloin epäsuorasti sanota, että ne toiset hedelmät ovat kelvottomia? Meille siis myydään halvalla tuotteita, joista kauppa itsekin tietää etteivät ne ole sitä mitä pitäisi, ja sitten esitellään samojen tuotteiden kunnollinen versio, josta pitää maksaa tuplahinta?
Loistava liikeidea. Laajennetaan sitä: Ajokuntoinen polkupyörä - maksaa tuplat, mutta ei hajoa heti alkuunsa. Takuuvarma laajakaistayhteys - maksa tuplahinta, niin todella saat kaikki ne palvelut, joiden luulit kuuluvan perusliittymään.
Sokerina pohjalla: äänestyskypsä poliitikko, joka on ihan oikeasti kaiken sen takana, mitä vaaliohjelmassa seisoo. Harmi vain, että meillä korruptoitumattomimmassa Suomessa poliitikot eivät ole myytävänä. Ehkä tästä kuitenkin olisi vientituotteeksi jollekin konsulttifirmalle?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
