Asukastoiminnan kohtalonhetket

Helsingin sosiaali- ja terveysviraston vuosibudjetti on piripintaan 2 miljardia euroa. Kaikella rahalla ei tuoteta omia palveluja, vaan iso osa palveluista hankitaan joko erilaisin ostopalveluin tai järjestöjen toimintaa tukemalla. Tämän viikon tiistaina lautakunnan päätettävänä oli reilun neljän miljoonan paketti järjestöjen toiminta-avustuksia.

Pyynnöstäni asia jätettiin pöydälle, vaikka voinkin hyvin kuvitella monessa yhdistyksessä jo odotettavan rahoja tämän vuoden toimintaan. Pyysin lisäaikaa, koska esitetyssä avustusluettelossa oli pari pahaa ongelmaa.

Ensimmäinen pulma on se, että Mannerheimin lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin avustusta ehdotetaan leikattavaksi viimevuotisesta 62 000 eurosta 50 000 euroon. Tämä leikkaus tarkoittaisi, että perinteikäs MLL:n lastenhoitoapu jouduttaisiin lopettamaan kokonaan. Tätä kärvistelen siitäkin syystä, että vanhan sosiaaliviraston toiminnan kalkkiviivoilla sosiaalijohtajan virkamiespäätöksellä myönnettiin Helsinki Missiolle neljäksi vuodeksi 50 000 euron avustus täsmälleen samanlaiseen toimintaan maahanmuuttajaäitien parissa, jota MLL on jo aikaisemmin vetänyt. Nyt siis MLL saisi kaikkeen toimintaansa saman verran kuin kilpaileva järjestö yhteen toimintamuotoon ilman, että uusi tai vanha lautakunta olisi saanut lausua mielipidettään. Ei vetele.

Tässä oli kysymys 12 000 eurosta. Toisen, pahemman pulman hintalappu on noin 100 000 euroa. Vuoteen 2012 verrattuna on esityksessä leikattu järjestelmällisesti kaikkien asukastalojen toiminta-avustuksia yhteensä sadallatuhannella. On aivan selvää, että tämä leikkaus tarkoittaa vapaaehtoisen asukastoiminnan alasajoa – vastoin kaikkia hienoja ja kauniita linjauksia demokratian kehittämisestä.

Asukastalojen toimintaa on vaikea lokeroida. Onko se sosiaalityötä, harrastustoimintaa, kulttuurityötä vai mitä?  Oikein tiukasti tulkiten se ei ehkä ole aivan sosiaalitoimen ytimessä. Ehkä demokratiapilotin myötä löytyisi asukastaloille isäntä, jonka suojissa niiden toiminnan jatkuvuus voitaisiin paremmin turvata. Nyt onkin oikea hetki pysähtyä lopettamaan vanha rahoitusmalli, jossa jokaisen kaupunginosan toimijat joutuvat joka vuosi anomaan uudelleen rahoituksen toiminnalle, joka jo moneen kertaan on osoittanut toimivuutensa.

Nyt on kiire. On kohtuutonta rangaista asukastaloja siitä, että niitä ei osata sijoittaa byrokratian lokeroihin. Sosiaali- ja terveysviraston 2,1 miljardiin verrattuna tuo puuttuva 100 000 ei ole mahdoton järjestää. Jos sen hintainen poliittinen tahto nyt löytyy, on vielä reilusti aikaa miettiä ensi vuodeksi kestävämpi ratkaisu.

Terveyttä ei saa kioskista

Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunta ei ole vielä kokoontunut kertaakaan, mutta ikiaikainen keskustelu terveysasemien lukumäärästä on kuitenkin jo ehtinyt käynnistyä. Kokoomus ehdottaa nyt Lasse Männistön ja apulaiskaupunginjohtaja Laura Rädyn suulla lähiterveysasemien korvaamista terveyskioskeilla.

Edellinen terveyslautakunta on jo päättänyt, että lähivuosina terveysasemaverkostomme koostuu neljästä suuresta keskusterveysasemasta ja sitä tukevista lähiterveysasemista. Tämän linjauksen takana ei ollut halu säästää, vaan etsimme tapoja palvella kaupunkilaisia paremmin. Lähiterveysasemilla ei ole missään vaiheessa tarkoitettu pelkästään terveyskioskeja. Myös Jakomäen tai Malminkartanon asukkailla on vastedeskin oltava mahdollisuus pysyvään lää...kärin hoitosuhteeseen lähellä kotiaan. Neuvolapalvelujakaan on vaikea ajatella hoidettavan sen paremmin keskusterveysasemalla kuin ostoskeskuksen terveyskioskilla.

Terveysasemien tulevasta määrästä on tarkoitus päättää tämän vuoden aikana. Ensin on kuitenkin käytävä keskustelu vielä oleellisemmasta asiasta: Mitkä ovat ne keinot, joilla estämme terveyserojen kasvamisen entisestään? Monisairaiden vanhusten kotisairaanhoitoa on kehitettävä samalla kun varmistamme palveluasunnot niitä tarvitseville. Koulunsa päättävien nuorten terveyden- ja elämänhallintaa on kyettävä tukemaan. Niillä, joilla menee heikoimmin, ei yleensä ole vain terveysongelmia, vaan vaikeuksia kaikilla elämän alueilla. Terveysasemia onkin kehitettävä nykyistä selvästi enemmän sosiaali- ja terveysasemiksi. Tässä muutama esimerkki niistä haasteista, joihin meidän uudessa lautakunnassa on kyettävä vastaamaan. Juupas-eipäs-keskustelu terveysasemien määrästä on omiaan hämärtämään syvemmät ongelmat.

Tuomarinkylän rakentaminen vastatuulessa?

Vihreät saivat tänään Tuomarinkylän kaavamuutosasiassa kaupunginhallituksessa läpi aika hyvän tekstimuutoksen:

"Kaupunginhallitus päättänee kehottaa kaupunkisuunnittelulautakuntaa selvittämään mahdollisuuksia käyttää asemakaavasta pois rajattua aluetta täydennysrakentamiseen ja uuden asemakaavan laatimiseen. Valtakunnallisesti arvokkaaksi luokitellun Tuomarinkylän kartanon ympäristön täydennysrakentamisselvityksessä tulee ottaa huomioon alueen kulttuurihistorialliset arvot ja sen asema osana Helsinki-puistoa ja mahdollisesta täydennysrakentamisesta tulee neuvotella asiaan kuuluvien viranomaisten kanssa. Mahdollisen täydennysrakentamisen yhteydessä tulee turvata ratsastus- ja koiratoiminnan jatkuminen. Selvityksen yhteydessä on syytä tarkastella myös alueen ja Tuusulanväylän välistä kaistaletta."

Pitäisin pienenä ihmeenä, jos näiden ohjeiden mukaan tehty selvitys puoltaisi Tuomarinkylän peltojen rakentamista.

Asuntojen rakentaminen Vanhan Tuusulantien varteen muuten edellyttäisi meluvallin rakentamista Tuusulanväylän ja asuntoalueen väliin. Paitsi että se ei olisi ihan ilmaista, se muuttaisi koko maiseman melkoisen oleellisesti.

Jäämme odottamaan.

 

 

Tuomarinkylä ja tonttipula

Tuomarinkylän peltojen rakentamista perusteellaan sillä, että Helsingissä on huutava pula tonteista.

Löytyisikö kuitenkin tontteja, jos vaivauduttaisiin etsimään muualtakin kuin kaavaan merkityiltä virkistysalueilta?

Pyöräilen joka aamu kotoani Puistolan asemalle noin kahden ja puolen kilometrin matkan. Pysähdyin tänään sellaisten tonttien kohdalle, jotka ovat silmin nähden vajaakäyttöisiä tai suorastaan ympäristöään rumentavaa pöpelikköä. On hyvä huomata, että kaikki nämä tontit ovat bussireitin varrella.

Jos minä löydän sattumanvaraisen kilometrin varrelta tämän verran selvästi vajaakäyttöistä ja ympäristöään rumentavaa tonttimaata, niin kuinkahan paljon sitä Helsingissä lienee?

Kaupunkisuunnittelulautakunnassa yritettiin kaavoittaa muutama tällainen tontti Viikinrannassa asuntorakentamiseen. Kokoomuksen ja demarien äänin haluttiin mieluummin olla rakentamatta. Tarvitsevatko ne todella suojelua enemmän kuin Tuomarinkylän maisemapellot?

Lähes autio varastokenttä, Suutarilantie

Pöpelikkö, pujoa ja pajua, Tapulikaupungintie

Teollisuustontti, Tapulikaupungintie. Oikealla uusi pientaloalue.

Vanhan (Marsintie) ja uuden (Tapulikaupungintie) pääväylän väliin jäänyt pujopöpelikkö

Pöpelikkötontti, joka on unohtunut kun uudet kadut on joskus rakennettu. Tapulikaupungintie

Eipäs nakerrella Tuomarinkylää!

Helsinkipuistolla tarkoitetaan laajaa viher- ja virkistysalueiden kokonaisuutta, joka ulottuu pohjoisesta Vantaanjoelta aina kaupungin edustan saariin. Sille on omistettu omat sivutkin:

http://www.hel.fi/hki/Ksv/fi/Ajankohtaiset+suunnitelmat/Projektialueet/Helsinkipuisto

Muun muassa Vihreät ovat toistuvasti esittäneet, että Helsinkipuisto pitäisi korottaa kansallisen kaupunkipuiston asemaan. Huolena on ollut, että ilman vahvaa kaavasuojaa sitä väistämättä vähitellen nakerretaan muiden, "tärkeämpien" toimintojen alta. Kaupunginjohtaja ja ylin kaavoituksesta vastaava virkamieskunta ovat puolestaan toistuvasti torjuneet esityksen ja antaneet ymmärtää, että Helsinki pystyy ominekin toimineen suojelemaan puistonsa.

Nyt sitten nähdään todelliset syyt kaupunkipuistostatuksen vastustamiseen. Helsingin Sanomat uutisoi tänään (24.11.) näyttävästi, kuinka kaavoituksesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä ideoi pientalorakentamista Tuomarinkylän kartanon pelloille. Samat pellot, jotka toisaalla on selvästi merkitty Helsinkipuiston ydinalueisiin kuuluviksi, halutaankin nyt rajata suojeltavan kartanoympäristön ulkopuolelle.

Sanon sen nyt ihan suoraan: emme saa hyväksyä palankaan nakertamista Helsinkipuistosta.

Edellisessä blogissani vastasin jo Penttilän aikaisempiin, epämääräisempiin puheisiin rakentamisesta pohjoisessa. Jos todella haluamme ottaa uusia alueita rakentamisen piiriin, on hyvä ainakin tutkia ehdotustani Tuusulantien muuttamisesta moottoritiestä tavalliseksi pääkaduksi. Tällöin Tuusulantien varteen saataisiin helposti sama määrä uutta asuntokantaa kuin nyt kaavaillaan rakennettavaksi kartanon pelloille.

Tuusulantiestä kaupunkibulevardi

Lauantain 10.11. Helsingin Sanomissa Johanna Elonen tyrmää apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilän aikeet rakentamisesta Paloheinän pelloille. Olen täysin samaa mieltä: Paloheinän ja Vantaanjokivarren pellot muodostavat yhdessä Keskuspuiston metsien kanssa kokonaisuuden, joka tulee säilyttää koskemattomana.

Penttilän ajatus rakentamisen painopisteen siirtämisestä pohjoiseen voitaisiin kuitenkin toteuttaa yksinkertaisella tavalla. Samoin kuin nyt tutkitaan Länsiväylän muuttamista kaupunkibulevardiksi Koivusaaren ja Lauttasaaren kohdalla, olisi tutkittava Tuusulanväylän muuttamista moottoritiestä tavalliseksi pääkaduksi Vantaanjoesta etelään. Kehäradan valmistuttua ei edes lentokentän syöttöliikenne edellytä moottoritieyhteyttä. Tämän uuden ”Pohjoisbulevardin” varteen saataisiin helposti tuhansia uusia asuntoja. Samalla viihtyisyys ja poikittaiset yhteydet paranisivat oleellisesti koko matkalla Pakilasta Käpylään.

Moottoritiet ovat toimiva ratkaisu kaupunkien välisessä liikenteessä, mutta kaupunkiin ne eivät kuulu.

Saasteet ja paluu lähtöruutuun

Heräsin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen noin 14-vuotiaana koululaisena 1960-luvun lopulla. Silloin kipinänä olivat ympäristömyrkyt, joita silloin kutsuttiin saasteiksi. Rachel Carsonin kirja "Äänetön kevät" havahdutti DDT:n ja muiden hyönteismyrkkyjen tuhoisuuteen. Noihin aikoihin alettiin myös ymmärtää, mitä seuraa lyijyn kylvämisestä ympäristön bensiinin ominaisuuksia parantavana lisäaineena.

Kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana uhat ovat muuttuneet. Lyijystä, klooratuista hiilivedyistä ja jopa freoneista olemme ajatelleet päässeemme eroon, vaikka toisaalta sitten olemme joutuneetkin silmätysten kasvihuonekaasujen ja ilmastonmuutoksen kanssa.

Talvivaara tuntuu nyt kuin paluulta lähtöruutuun. Bioliuotusmenetelmä on kuin saastuttamisen ikiliikkuja: Myrkyllisiä metalliyhdisteitä leviää Kainuun ja Pohjois-Savon luontoon, kukaties Saimaata pitkin Itämereen asti, mutta niitä levittävää prosessia on pakko jatkaa, jottei myrkkyjä leviäisi vielä enemmän.

Jos tätä jotakin opettaa niin sen, ettemme saa hetkeäkään kuvitella voivamme levätä ja lakata vahtimasta saastuttajia. Niitä nimittäin näyttää riittävän, vuoriteollisuusmiehiä ja muita, joiden voitontavoittelulle ei ympäristöetiikka ole esteenä.