Sadan vuoden projekti

Ensimmäisen maailmansodan aikaiset maalinnoitukset olivat lapsuuteni Pakilassa (kuva) ja Maunulassa tuttuja leikkipaikkoja. Oli jännittävää myös tietää, että oma isoisäni oli nuorena miehenä mukana rakentamassa näitä juoksuhautaverkostoja ja bunkkereita – hyvänä karvakorvien tuntijana tietysti hevoskärryistä huolehtimassa. Hevosia, kärryjä ja hevoskuskeja tarvittiinkiin silloin paljon, olivathan tehokkaat kuorma-autot tulossa vasta seuraavina vuosikymmeninä.

Noista rakennustöistä on jo likimain sata vuotta aikaa. Suurin osa vielä jäljellä olevista rakennelmista on jo luhistunut ja antanut myöten luonnolle, joka vähitellen valtaa ne niin kuin se on vallannut monet varhaisemmatkin, aikanaan mahtavat linnoitukset. Silti ne ovat olleet Pakilan maastossa vasta niukasti yli ihmisiän.

Vasta sitten alkaa hahmottaa, mitä "ihmisikä" tarkoittaa, kun on itse elänyt useita vuosikymmeniä. Vielä nelikymppisenä elin minäkin siinä luulossa, että maailma muuttuu elinaikanani vain vähän. Mitä nuorempana ihminen menneitä muistelee, sitä vähemmän onkin ehtinyt muuttua. Nyt, kun luotettavat muistikuvani ulottuvat jo yli puolen vuosisadan taakse, alan ymmärtää eläväni aivan eri maailmassa kuin mihin synnyin 1950-luvulla. Valtaosa 1950-luvun edistyneestä teknologiasta on auttamattomasti historiaa. Jopa Vantaanjoen rantatörmät Pitkäkoskella ovat siirtyneet metrikaupalla siitä, missä ne olivat lapsuuteni metsäretkillä, ja silloin nuoret taimikot Haltiavuorella ovat nyt rotevaa metsää.

Tätä taustaa vasten jäin miettimään Rosatomin viestintäjohtaja Roman Djukarevin sanoja YLEn haastattelussa. Siinä hän puolusti Fennovoiman ydinvoimalahanketta sillä, että se on "sadan vuoden projekti", jota vuoden 2014 päivänpolitiikan ei pitäisi heiluttaa. Elämänkokemukseni perusteella tämä näkökulma puhuu juuri ydinvoimalan rakentamista vastaan.

Kuvan linnoitukset olivat keisari Nikolai II:n mielestä varmaan myös "sadan vuoden projekti". Ne olivat aikansa edistyksellisintä puolustustekniikkaa, ja arvelen tsaarin ajatelleen niiden kestävän ei vain sadan vuoden, vaan satojen vuosien päähän. Kuitenkin vain puoli vuosisataa myöhemmin niillä oli käyttöä enää lasten sotaleikkipaikkoina ja muutamien silloisten puliukkojen asuinsijoina.

Kaikkialla kehittyneissä maissa ydinvoimalat alkavat jo nyt hävitä kilpailun hajautetulle energiantuotannolle ja uusiutuville energianlähteille. Kuka tosissaan uskoo, että maailma on sadan vuoden kuluttua saman näköinen kuin nyt? Kuka uskaltaa tosissaan väittää, että vuoden 2014 teknologialla on merkittävä osa vuoden 2114 Suomessa?

Sen, joka niin ajattelee, kannattaa tehdä retki Helsingin maalinnoituksen raunioille.