Sote-politiikan ruohikkopalot

Nyt ollaan puolessavälissä. Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto on toiminut kaksi vuotta, ja saman ajan on sote-lautakunta sitä ohjannut. Puolivälistä voi puhua, koska lautakuntakautta on vielä toiset kaksi vuotta jäljellä. Toisaalta on myös tarkoitus, että kahden vuoden kuluttua koko virasto siirtyisi uudelle sote-organisaatiolle, mikä se sitten lieneekään.

Vihreiden näkökulmasta tunnelma on nyt kaksijakoinen. Perimmältään tuntuu, että lokakuussa vahvistettu palvelulinjaus on juuri sitä, mitä me olemme halunneetkin: tehokkaita palveluja niille, jotka niitä eniten tarvitsevat, ja sen täydennykseksi hyviä apuneuvoja oman hyvinvoinnin ylläpitoon niille, jotka siihen kykenevät.

Toisaalta meillä on usein ollut sellainen vaikutelma, että pyrkiessään leikkaamaan kustannuksia virasto on keskittynyt heikentämään kaikkein huono-osaisimpien kohtelua. Juuri joulun alla saimme torjutuksi vammaisten lasten erityislastenvahtituen poistamisen ja joitakin muita "vammaisten kyykytyksiä".

Politiikan tekeminen on muuttunut nopeatempoisemmaksi, etten sanoisi jopa tempoilevaksi. Asioita nousee esiin ja kasvaa ennalta arvaamattomiin mittasuhteisiin, usein siksi että joku on tarkoituksella tai ohimennen nostanut ne keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Uusien epäkohtien noustessa keskusteluaiheiksi vanhat katoavat ja unohtuvat – paitsi tietenkin niiltä, joita ne suoranaisesti koskevat. Kun virasto, se suuri ja mahtava, reagoi puheenaiheisiin hitaasti, kankeasti ja virkavelvollisuuden määräämän vaitiolovelvollisuuden verhon takaa, huomaamme me lautakunnan jäsenet tämän tästä ikään kuin vastaavamme ja selittävämme asioita virkamiesten puolesta. Kun meidän vastuullamme pitäisi olla suurten linjojen johtamisen, tuntuu usein kuin sen sijaan rientäisimme sammuttamaan roihahtelevia ruohikkopaloja.

Kun lautakunnan tehtäviä pysähtyy miettimään, on helppo todeta että maallikot on asetettu kovien haasteiden eteen. Tällä (ihan muun alan) koulutuksella ja elämänkokemuksellako pitäisi osata asettaa terveydenhoidon ja sosiaalityön rautaisille ammattilaisille oikeat pitkän ajan suuntaviivat? Viimeisillä vapaa-ajan tuntoen rippeilläkö pitäisi ehtiä perehtymään toiminnan ja palvelun laatuun terveysasemilla, lastensuojelussa, päihdetyössä, neuvoloissa, vanhusten kotipalveluissa ja kaikessa muussa, mitä 15 000 työntekijää päivittäin tekee?

Ei pidä. Ei tarvitse. Vaikka juridisesti kannammekin itse vastuun, ei tästä hommasta tulisi mitään ilman joukkoistamista. Viraston toiminnan valvominen onnistuu, kun saamme palautetta työntekijöiltä ja kaupunkilaisilta. Poliittisten linjojen laatiminen on mahdollista, kun osaamme kysyä nöyrästi neuvoa omilta taustajoukoiltamme.

Haasteisiin palaan myöhemmin. Nyt vuoden vaihtuessa uuteen kiitän kaikesta tähän asti saamastamme tuesta.

Terve Stadi!

Opettaja on vanhaa viiniä?

Koulussa minulla on jo kauan ollut sellainen tunne, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Miksi oppilaat eivät viihdy maailman parhaassa koulussa? Miksi minä, joka olen pitänyt itseäni innovatiivisena ja valveutuneena, tunnen kadottavani koko ammattitaitoni?

Puolittaisen vastauksen löysinkin, ja sen ovat vahvistaneet monet rautaiset pedagogit. Liian monelle koulua käyvälle nuorelle opetus ja koulumenestys eivät enää anna niin paljon eväitä elämään, että koulunkäynti tuntuisi mielekkäältä. Toisin ilmaistuna koulutus ei tuota heille riittävästi lisäarvoa.

Tässä vastauksessa ei ole muuta suurempaa vikaa kuin se, että se siirtää ratkaisun avaimet koulumaailman ulkopuolelle. Siksipä se ei riitäkään.

Valaistuin lisää epätodennäköisessä paikassa: illallisella kosovolaisessa ravintolassa (ne muuten ovat järjestään ihan järjettömän hyviä, mutta se ei kuulu tähän). Kun katselin pöydällä olevaa viinikarahvia ja juomalasia, melkein kuulin kuinka palat päässäni loksahtivat paikalleen. Meidän ihmisten maailma hakee uutta asentoa, ja sen mukana opetuksen peruskuvio on jälleen kerran muuttumassa.

Silloin kun kävin koulua — enimmäkseen 1960-luvulla — asetelma oli vielä se, että opettajalla oli tieto, jota hänen tuli annostella oppilaaseen. Keskipisteessä oli opettaja, jonka menetelmällisiä taitoja piti kehittää. Mallioppitunti oli eräänlainen didaktinen temppurata.

Suuri oppimiskäsityksen muutos käytiin sitten läpi 1990-luvulla, kun saatiin ammattikunta oivaltamaan että kyse ei olekaan opetuksesta vaan oppimisesta. Keskipisteeseen nousi nyt oppimisprosessi. Koska oppiminen on ihmisten vuorovaikutusta, kehitettiin yhteistoiminnallisen oppimisen malleja. Niissä kuitenkin säilyi se, mitä kutsutaan agenttisuhteeksi: opettaja tietää edelleen oppilasta paremmin, mitä ja miten tämän tulee oppia.

Seuraavan mullistuksen keskellä elämme nyt. Opettajalla on yhä oppilasta syvällisempi kokonaisnäkemys, eikä vuorovaikutuksen idea ole kadonnut minnekään. Oppilaan rooli on kuitenkin muuttunut. Kaikki tiedon lähteet ovat paremmin kuin koskaan ennen suoraan hänen ulottuvillaan, ilman opettajaa auktoriteettina tai agenttina. Siinä missä opettaja ennen vartioi tietoa, voi nyt sanoa että oppilas omistaa tiedon. Koska hän omistaa sen, hänellä on myös viimeinen sana siihen, miten sitä hankitaan ja omaksutaan.

Nyt keskipisteessä on oppilas tavalla, joka on uutta ihmiskunnan historiassa. Hiukan pelkään, että vanhat tavat ovat meidän vanhojen koirien selkäytimessä liian tiukassa osataksemme kyllin nopeasti muuttaa toimintaamme, mutta nuorten opettajien on syytä ajatella ammattinsa kulmakivet toisin kuin kukaan on ymmärtänyt heille opettaa.