Nyt ollaan puolessavälissä. Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto on toiminut kaksi vuotta, ja saman ajan on sote-lautakunta sitä ohjannut. Puolivälistä voi puhua, koska lautakuntakautta on vielä toiset kaksi vuotta jäljellä. Toisaalta on myös tarkoitus, että kahden vuoden kuluttua koko virasto siirtyisi uudelle sote-organisaatiolle, mikä se sitten lieneekään.
Vihreiden näkökulmasta tunnelma on nyt kaksijakoinen. Perimmältään tuntuu, että lokakuussa vahvistettu palvelulinjaus on juuri sitä, mitä me olemme halunneetkin: tehokkaita palveluja niille, jotka niitä eniten tarvitsevat, ja sen täydennykseksi hyviä apuneuvoja oman hyvinvoinnin ylläpitoon niille, jotka siihen kykenevät.
Toisaalta meillä on usein ollut sellainen vaikutelma, että pyrkiessään leikkaamaan kustannuksia virasto on keskittynyt heikentämään kaikkein huono-osaisimpien kohtelua. Juuri joulun alla saimme torjutuksi vammaisten lasten erityislastenvahtituen poistamisen ja joitakin muita "vammaisten kyykytyksiä".
Politiikan tekeminen on muuttunut nopeatempoisemmaksi, etten sanoisi jopa tempoilevaksi. Asioita nousee esiin ja kasvaa ennalta arvaamattomiin mittasuhteisiin, usein siksi että joku on tarkoituksella tai ohimennen nostanut ne keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Uusien epäkohtien noustessa keskusteluaiheiksi vanhat katoavat ja unohtuvat – paitsi tietenkin niiltä, joita ne suoranaisesti koskevat. Kun virasto, se suuri ja mahtava, reagoi puheenaiheisiin hitaasti, kankeasti ja virkavelvollisuuden määräämän vaitiolovelvollisuuden verhon takaa, huomaamme me lautakunnan jäsenet tämän tästä ikään kuin vastaavamme ja selittävämme asioita virkamiesten puolesta. Kun meidän vastuullamme pitäisi olla suurten linjojen johtamisen, tuntuu usein kuin sen sijaan rientäisimme sammuttamaan roihahtelevia ruohikkopaloja.
Kun lautakunnan tehtäviä pysähtyy miettimään, on helppo todeta että maallikot on asetettu kovien haasteiden eteen. Tällä (ihan muun alan) koulutuksella ja elämänkokemuksellako pitäisi osata asettaa terveydenhoidon ja sosiaalityön rautaisille ammattilaisille oikeat pitkän ajan suuntaviivat? Viimeisillä vapaa-ajan tuntoen rippeilläkö pitäisi ehtiä perehtymään toiminnan ja palvelun laatuun terveysasemilla, lastensuojelussa, päihdetyössä, neuvoloissa, vanhusten kotipalveluissa ja kaikessa muussa, mitä 15 000 työntekijää päivittäin tekee?
Ei pidä. Ei tarvitse. Vaikka juridisesti kannammekin itse vastuun, ei tästä hommasta tulisi mitään ilman joukkoistamista. Viraston toiminnan valvominen onnistuu, kun saamme palautetta työntekijöiltä ja kaupunkilaisilta. Poliittisten linjojen laatiminen on mahdollista, kun osaamme kysyä nöyrästi neuvoa omilta taustajoukoiltamme.
Haasteisiin palaan myöhemmin. Nyt vuoden vaihtuessa uuteen kiitän kaikesta tähän asti saamastamme tuesta.
Terve Stadi!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti