Opettaja on vanhaa viiniä?

Koulussa minulla on jo kauan ollut sellainen tunne, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Miksi oppilaat eivät viihdy maailman parhaassa koulussa? Miksi minä, joka olen pitänyt itseäni innovatiivisena ja valveutuneena, tunnen kadottavani koko ammattitaitoni?

Puolittaisen vastauksen löysinkin, ja sen ovat vahvistaneet monet rautaiset pedagogit. Liian monelle koulua käyvälle nuorelle opetus ja koulumenestys eivät enää anna niin paljon eväitä elämään, että koulunkäynti tuntuisi mielekkäältä. Toisin ilmaistuna koulutus ei tuota heille riittävästi lisäarvoa.

Tässä vastauksessa ei ole muuta suurempaa vikaa kuin se, että se siirtää ratkaisun avaimet koulumaailman ulkopuolelle. Siksipä se ei riitäkään.

Valaistuin lisää epätodennäköisessä paikassa: illallisella kosovolaisessa ravintolassa (ne muuten ovat järjestään ihan järjettömän hyviä, mutta se ei kuulu tähän). Kun katselin pöydällä olevaa viinikarahvia ja juomalasia, melkein kuulin kuinka palat päässäni loksahtivat paikalleen. Meidän ihmisten maailma hakee uutta asentoa, ja sen mukana opetuksen peruskuvio on jälleen kerran muuttumassa.

Silloin kun kävin koulua — enimmäkseen 1960-luvulla — asetelma oli vielä se, että opettajalla oli tieto, jota hänen tuli annostella oppilaaseen. Keskipisteessä oli opettaja, jonka menetelmällisiä taitoja piti kehittää. Mallioppitunti oli eräänlainen didaktinen temppurata.

Suuri oppimiskäsityksen muutos käytiin sitten läpi 1990-luvulla, kun saatiin ammattikunta oivaltamaan että kyse ei olekaan opetuksesta vaan oppimisesta. Keskipisteeseen nousi nyt oppimisprosessi. Koska oppiminen on ihmisten vuorovaikutusta, kehitettiin yhteistoiminnallisen oppimisen malleja. Niissä kuitenkin säilyi se, mitä kutsutaan agenttisuhteeksi: opettaja tietää edelleen oppilasta paremmin, mitä ja miten tämän tulee oppia.

Seuraavan mullistuksen keskellä elämme nyt. Opettajalla on yhä oppilasta syvällisempi kokonaisnäkemys, eikä vuorovaikutuksen idea ole kadonnut minnekään. Oppilaan rooli on kuitenkin muuttunut. Kaikki tiedon lähteet ovat paremmin kuin koskaan ennen suoraan hänen ulottuvillaan, ilman opettajaa auktoriteettina tai agenttina. Siinä missä opettaja ennen vartioi tietoa, voi nyt sanoa että oppilas omistaa tiedon. Koska hän omistaa sen, hänellä on myös viimeinen sana siihen, miten sitä hankitaan ja omaksutaan.

Nyt keskipisteessä on oppilas tavalla, joka on uutta ihmiskunnan historiassa. Hiukan pelkään, että vanhat tavat ovat meidän vanhojen koirien selkäytimessä liian tiukassa osataksemme kyllin nopeasti muuttaa toimintaamme, mutta nuorten opettajien on syytä ajatella ammattinsa kulmakivet toisin kuin kukaan on ymmärtänyt heille opettaa.