Santahaminan harjoituskenttien kupeessa, vanhan sotilaslentokentän kupeessa on pieni hiljainen männikkö, jota ympäröi aita ja jonka keskellä kohoaa graniittipaasi. Puolukat hehkuvat punaisina kuin veripisarat maassa, joka tarkkaan katsoen näyttää ikään kuin jähmettyneen yhdensuuntaisiksi aalloiksi.
Tämä on teloitettujen punavankien hautausmaa. Maaperä on painunut vuoden 1918 joukkohautojen kohdalla, muuta merkkiä vainajista ei näy. Vuonna 1949 pystytetyn muistomerkin kultakirjaimet tihkuvat punaista luokkavihaa tavalla, joka keskellä sinivalkoisen armeijan varuskuntaa näyttää nyt vieraalta.
Lasken oman punaisen ruusuni, punavangin pojanpojan äänettömän muiston.
Omasta kansalaissodastamme on nyt kulunut lähes 100 vuotta. Edustan viimeisiä ikäluokkia, jotka ovat tunteneet ihmisiä, jotka olivat osallisina tuossa sodassa. Aikuisille lapsilleni vuosi 1918 on historiaa, joka ei henkilökohtaisesti kosketa. Vasta heidän sukupolvensa elää Suomessa, joka on päässyt ylös kansalaissodan juoksuhaudoista.
Tein töitä sisällissotaa käyvässä Sri Lankassa juuri ennen sen kauhistuttavia loppuratkaisuja. En kyennyt lohduttamaan jaffnalaista rehtoria, joka Tampereen kirjastotalossa purskahti itkuun muistaessaan sodassa poltetun Jaffnan kirjaston. Olen kiertänyt Kosovoa ja nähnyt kouluja, jotka ovat vieläkin kurjassa tilassa siellä käydyn sodan ja ryöstelyn jäljiltä. Tiedän, että lähes jokaiselta opettajalta on siellä kadoksissa sukulaisia. Jossakin hekin ovat, maakuopissa jotka painuvat hiljaa ja huomaamatta, keväisten unikoiden alla.
En tiedä, mitä sanoisin heille. Lohdutanko, että kansakuntaa repivästä sodasta ja kärsimyksistä voi nousta sopuun ja vaurauteen? Vai neuvonko malttiin, koska todelliseen rauhantilan pääseminen on sukupolvien mittainen urakka?
Jossain tuossa toivon ja lohduttomuuden välissä se kai tapahtuu, tämä todellisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti