Lukkarinkoulussa

Palasin eläkkeeltä kokopäivätyöhön, kun vastaan tuli tehtävä, josta en halunnut kieltäytyä. Tammikuun ajan olen opettanut nuorten maahantulijoitten valmistavaa luokkaa Espoossa. Melkein kaikki oppilaani ovat 16-vuotiaita nuoria, jotka ovat tulleet maahan turvapaikanhakijoina ilman vanhempiaan. Tiedän heidän taustoistaan aika vähän, mutta siellä on kaikenlaista. Joku on voinut olla se, jolla on katsottu olevan parhaat mahdollisuudet päästä hengissä perille. Toiselta ovat talebanit tappaneet isän ja veljet, kolmas on joutunut pakenemaan ennen kuin ketään on ehditty tappaa. On eletty vuosiakin vieraassa maassa. Koulua on käyty vaihtelevasti: joku osaa juuri ja juuri lukea ja kirjoittaa länsimaisin kirjaimin, toinen osaa kohtuullisesti englantia ja yläkoulun matematiikkaa.

Koko varsinaisen työurani olen opettanut matematiikkaa ja ”sen tapaista” eri tasoilla. Suomen kielen ja opiskelutaitojen opettaminen on minulle melkein yhtä uutta ja outoa kuin niiden oppiminen näille nuorilleni. Olo on ollut vähän sellainen, kuin olisimme ”noin seitsemän veljestä lukkarinkoulussa”. Minusta se on kuitenkin ollut hauskaa ja innostavaa, luultavasti nuoristanikin. Kommelluksiakin on, totta kai. Päällimmäisenä tuntemuksena on kuitenkin tavaton halu oppia – suomea, suomalaisessa yhteiskunnassa toimimista, ihan mitä vain. Kun on ikänsä opettanut angstisia suomalaisteinejä, tuntuu kuin tämä joukkue olisi muovailuvahaa opettajan käsissä.

Kerron varmaan myöhemmin lisää. Nyt haluan jakaa kanssasi kaksi asiaa. Toinen kertoo minusta ja toinen nuorista. Ensimmäinen ja tärkein on se, että näillä nuorilla on meille paljon annettavaa, jos kuuntelemme heitä ja annamme heille mahdollisuuden toteuttaa unelmaansa. Eivät he odota kuuta taivaalta, vielä vähemmän sitä että heille annettaisiin täällä kaikki valmiina. Kuudentoista vuoden iässä he osaavat jo vaikka mitä: joku on taitava parturi, toinen ompelee vaatteita (käsin!), muutama tekisi puusepäntöitä jos saisi, moni yltää vaikka mihin, kunhan saa mahdollisuuden opiskella. Eivät nämä nuoret ole meille taakka, vaan lahja.

Toiseksi haluan jakaa vahvan kokemuksen siitä, että meillä suomalaisilla on suuri ja tärkeä lahja annettavana jokaiselle sodan ja köyhyyden keskeltä tänne asti päässeelle. Se on yksinkertaisesti tasavertaisuus. Suomalaisessa koulussa opettaja ja oppilas katsovat toisiaan silmiin, samalla tasolla. Tavallaan on sivuseikka, kuinka nopeasti ja mitä me tässä lukkarinkoulussamme opiskelemme. Onnistumiseni opettajana tulee arvioida sen mukaan, tuntevatko nuoreni olevansa tervetulleita ja hyväksyttyjä ilman ehtoja.

Se on nimittäin tärkein supervoima, joka meillä pienillä pohjoisilla kansoilla on. Tasavertaisuus ja yksilön kunnioittaminen.