Lukkarinkoulun jälkimietteitä I

Reilut kymmenen vuotta sitten tein töitä Sri Lankassa. Työhuonekumppaninani oli Mr. Sterling Perera, eläkeläiskonsultti ja sikäläisen ”YTL:n” entinen johtaja. Sterling oli yksi sivistyneimmistä herrasmiehistä, joka minulla on ollut kunnia tuntea. Työskentelin Colombossa myös japanilaisen tiimin kanssa, ja se lienee johdattanut meidät joskus juttelemaan siitä, miten samanlainen pelkistetty estetiikka yhdistää japanilaisen taiteen, srilankalaiset temppelit ja antiikin Kreikan ihanteet.

Nämä Battaramullassa käydyt keskustelut palasivat mieleeni pääsiäisenä, kun tarjosin Afganistanista tulleille oppilailleni mämmiä. Samanak! Yllätys ja ilo tutun perinneruoan kohtaamisesta kaukana synnyinmaasta oli lähes käsin kosketeltavaa. Kävi nimittäin ilmi, että koko vanhan Suur-Persian alueella Kurdistanista Afganistaniin valmistetaan idätetystä vehnästä valmistettua uudenvuodenherkkua. Se uudenvuodenjuhla taas osuu kohtalaisella tarkkuudella yhteen meidän pääsiäisemme kanssa.

Klassinen estetiikka ja mämmi. Minulle ne ovat esimerkkejä siitä, että toisilleen kaukaiset maat ja kulttuurit ovat tosiasiassa monien ikivanhojen säikeiden yhdistämiä. Afganistan, jota moni nyt pitää takapajuisena pannumyssypäisten paimentolaisten maana, on vuosituhannet ollut yksi solmukohdista niillä kauppareiteillä, jotka ovat yhdistäneet Välimeren maat Intiaan ja edelleen kaukaisiin Kiinaan, Japaniin ja Ceyloniin. Niitä reittejä pitkin ovat kauppatavaran ohella kulkeneet myös ajatukset, tavat ja näkemykset kauneudesta, oikeudesta ja pyhyydestä.

Buddhan syntymän aikoihin Pohjois-Intia oli tiiviissä yhteydessä hellenistiseen maailmaan. Kun buddhalaisuuden pyörä alkoi kulkea eri ilmansuuntiin, se kantoi mukanaan muotokieltä, joka oli syntynyt idän ja lännen vuoropuheluna. Siten ei ole sattumaa, kuten me Sterling Pereran kanssa päättelimme, että se pyörä toi antiikista tutut puhtaat muodot myös Sri Lankaan ja Japaniin. Antiikin ihailu toi uusklassismin myös meille Suomeen, jossa sen vaikutukset voi nähdä vaikkapa Alvar Aallon arkkitehtuurissa.

Tämä tarina rönsyilee, ja sitä on yhtä vaikea pitää yhdessä siistissä kurssissa kuin kansojen ja kulttuurien liikkeitä Euraasian mantereella. En ole kuitenkaan unohtanut mämmiä. Pidän hyvin uskottavana, että idätetyllä viljalla on joskus maanviljelyksen alkutaipaleilla – paljon ennen antiikin Kreikan tai muinaisen Persian kulta-aikoja – ollut tärkeä merkitys hedelmällisyyden ja jälleensyntymän symbolina. Kenties sattumalta se on jäänyt elämään toisaalta Afganistanin samanakina ja Suomen mämminä, kun se muualta on unohtunut. Samaa syntymän ja kasvun teemaa toistavat pöytäkoristeina meidän pääsiäisruohomme ja persialaisen uudenvuoden vehnänoraat.

Suomalainen mämmi ja Sri Lankan valkoisina hohtavat dagobat ovat pintapuolisesti katsoen mahdollisimman kaukana toisistaan. Minulle ne kuitenkin kertovat siitä, että kaukaiset kulttuurimme ovat samaa punosta, jossa on monia yhdistäviä säikeitä.

Kiitos, lukkarinkoululaiseni. Avarsitte maailmaani enemmän kuin varmaan ymmärrättekään.