keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Lukkarinkoulun jälkimietteitä III: Ilmiöoppiminen

Lukkarinkoulun jälkimietteissä olen hahmotellut hyvän perusopetuksen piirteitä sitä kokemusta vasten, jonka sain opettaessani maahanmuuttajien valmistavaa luokkaa. Ensimmäinen pointtini oli turvallinen ympäristö. Yläkouluikäinen nuori tarvitsee vielä oman kotipesän sen sijaan, että hän nyt joutuu vaeltamaan reppu selässä pitkin koulun käytäviä.

Kaksi: ilmiöpohjaisuus.

Opettajankouluttajavuosiltani muistan ”Mäntsälän peruskartta-ilmiön”. Eräässä maantiedon oppikirjassa oli esimerkkinä osa peruskartasta, joka sattui esittämään Mäntsälää. Niinpä suuri joukko opettajia kautta maan opetti kirjasta Mäntsälää (ja varmaan testasivat kokeessa Mäntsälän-tuntemusta)  sen sijaan, että olisivat menneet oman koulunsa lähimaastoon oman peruskarttansa kanssa.

Vallujeni kanssa totesin heti, ettemme tammikuussa pänttää mustavalkoisista piirroskuvista Suomen puulajeja. Sen sijaan teimme toukokuussa retken Nuuksioon. En ole varma, oppivatko kaikki, miltä pihlaja näyttää, mutta ihan varmasti mieleen jäi jotain relevanttia. Samalla tavalla kytkimme suomalaisen demokratian opiskelun siihen, että tapasimme Ozan Yanarin. Kaikilla opettajilla ei ole kansanedustajia frendeinään, mutta se nyt ei ole pointti, vaan ohittavan asian liittäminen johonkin oppilaiden todellisuutta sivuavaan. Tässä tapauksessa se oli ensimmäisen kauden kansanedustaja, joka vain reilut kymmenen vuotta aikaisemmin oli itse aloittanut suomalaistumisensa valmistavalla luokalla.

Oman kouluaikani kenties vahvimmat oppimiskokemukset olivat itse oivallettua ilmiöpohjaisuutta. Jengimme sai nimittäin lukiossa opettajilta tehtäväksi tuottaa kouluun ”saastenäyttelyn” jonkin silloisen ympäristöteeman tiimoilta. Rakensimme näyttelyn, hankimme tietoa eri alueilta — ja yhden teemaviikon ajan opastimme muita oppilaita sen sijaan, että olisimme osallistuneet oppitunneille. Opimme taatusti enemmän. Saman lukuvuoden aikana toteutimme myös itsenäisyysjuhlan, teemana presidentti Paasikivi (joka olisi täyttänyt silloin 100 vuotta). Molemmilla kerroilla mahtavaa oli tunne rajattomasta vallasta tehdä ja oppia. Vieläkin osaan matkia tekohampaitaan loksuttavaa presidenttiä: ”kansalaiset, elämme vaikeita aikoja”.

Lukkarinkoulussani istuimme toki luokassa opettelemassa sanoja ja taivuttamassa verbejä. Joka viikko myös lähdimme ulos luokasta: lähikauppaan, Suomenlinnaan, kotitalousluokkaan leipomaan runebergintorttuja. Joka retkellä tarttui mukaan kokemuksia suomalaisesta yhteiskunnasta ja käytännön tilanteissa tarvittavaa sanastoa.

Miksi opettajat varovat ilmiöpohjaisuutta? Epäilen, että meitä hirvittää tunne kontrollin menettämisestä. Kun oppilaat oppivat mitä sattuu, emme voi olla varmoja, että opetussuunnitelman tavoitteet toteutuvat. Kirjasta on paljon turvallisempaa opettaa — vaikka sitten kävisikin niin, ettei oppilaiden päähän tartu tunnin asioista mitään.

Ei kuitenkaan ole enää paluuta aikaan, jolloin opettaja saattoi kuvitella olevansa tiedon auktoriteetti, joka kontrolloidusti jakelee sitä oppilailleen. Oppilaat elävät maailmassa, jossa tieto on joka hetki yhden näppäyksen takana. Opettajan tehtäväksi jää kokonaisuuksien muodostaminen, irrallisten tiedon langanpätkien kokoaminen ymmärryksen kankaaksi. On vain hyväksyttävä se, että jokaisella oppilaalla on kankaassaan oma kuvionsa.

Jatkuu: selkoviestintä

Ei kommentteja: