Taantumus ja uudet konservatiivit

Olen aina pitänyt jollain lailla itsestään selvänä, että haluan kuulua vallankumouksellisiin voimiin, vastapainona konservatiiviselle ajattelulle. 1970-luvun poliittinen vallankumous tosin oli mitä oli ja kuivui (onneksi) kasaan, mutta se ei mielestäni ole estänyt vallankumousta jatkumasta muilla tavoin. Meidän tärkein tehtävämme, niin ajattelen, on yhä maailman parantaminen ja pelastaminen, eikä se onnistu ilman vallankumouksia. Tarvitaan oppimisen vallankumousta, joka taas ei mitenkään onnistu ilman digitaalista vallankumousta — ja sellaista hiljaista vallankumousta, joka määrittelee uudelleen yksilön, kansalaisen, aseman oman elämänsä hallitsijana alamaisuuden sijaan. Tätä vastaan ovat tietysti yhteiskunnan konservatiiviset voimat, ne, jotka ovat syöpyneet kaikkien 1960-luvulla eläneiden mieleen pilapiirtäjä Karin kypäräpappihahmona.

Löysin kuitenkin itseni toiselta akselilta, toisessa roolissa, kun luin lentomatkani ajankulukkeeksi  David Brooksin kolumnin ”The age of reaction”, taantumuksen aika, New York Timesista. Kolumnin innoittajana, jos niin voi sanoa, on tietysti Donald Trump, mutta yhtä lailla ajatukset kulkevat radikaaleihin islamisteihin, Euroopan oikeistonationalisteihin ja vasemmistolaisiin antiglobalisteihin. Eivät ne ole konservatiivisuutta. Ne ovat puhdasta taantumusta. Nyky-yhteiskunnassa kaikki menee huonompaan suuntaan, ne sanovat, ja pelastus löytyy vain siitä, että palautamme jonkin menneen kulta-ajan, jolloin työläiset ajoivat kunnon autoilla, Bryssel oli vain nimi putkiradion etupaneelissa ja ihmiset kunnioittivat hyviä tapoja, perinteistä avioliittoa ja Pyhää Koraania. Kaikki tämä on nyt romahtamassa, kiitos tarkemmin määritellyn eliitin, suvakkien, etelän herrojen tai länsimaisen rappion. Vihollisen nimi vaihtelee, mutta kaikkia näitä taantumuksellisia yhdistää ehdoton ja narsistinen varmuus oikeassa olemisesta. Eliitti Brysselissä, Washingtonissa ja Helsingissä valehtelee ja vääristelee, mutta Me Tiedämme. Me olemme moraalinen enemmistö, vaikka meitä olisi 15 ja rappeutuneita suvakkeja 15000.

Tässä ajassa huomaan, että kaikki ajattelevat ihmiset ovat konservatiiveja. Todellisuudessa se kuviteltu kultainen Kekkosen aika tarkoitti hillitöntä saastuttamista, kaikenlaisten vähemmistöjen sortoa, nälänhätiä ja lukutaidottomuutta. Kun kävin koulua, Eurooppa oli täynnä raakoja diktatuureja Välimereltä Suomenlahdelle. Kaikkiaan on tapahtunut käsittämätöntä edistystä, ja se edistys perustuu juuri siihen mitä vastaan trumpit, soinit ja binladenit vaahtoavat. Demokratia, tasa-arvo, ihmisyyden kunnioittaminen ja suomalainen koululaitos ovat niitä työkaluja, joilla olemme todellisuudessa vähentäneet maailmankin mittakaavassa köyhyyttä ja kärsimystä.

Tietyllä tavalla on osattava pitää kiinni vallankumouksen ajatuksesta. Vaikkapa globaali siirtyminen kestävään energiatalouteen vaatii vallankumousta, jonka kaikkia yhteiskunnallisia seurauksia emme osaa edes ennustaa. Vallankumoukset ovat kaoottisia tapahtumaketjuja, se kuuluu niiden luonteeseen. Ainoa taantumukseen kunnolla tehoava vastavoima on kuitenkin — konservatiivisuus. Tämän päivän edistykselliset konservatiivit, jos niin voi sanoa, pitävät kiinni niistä arvoista, joilla maailmaa on kyetty parantamaan.

Sen verran saanee nostaa omaa häntää, että Suomen poliittisista voimista tämä vallankumouksen ja konservatiivisuuden liitto on parhaiten ymmärretty Vihreissä. Se lienee vahvin syy siihen, että toiminta siellä tuntuu niin oikealta. Enkä nyt tarkoittanut poliittista ”oikeaa”.

David Brooksin kirjoitus löytyy täältä.