Taannoin ala-asteen viidennen luokan matematiikan kirjassa oli kappale, jossa kerrottiin, että tuntematonta lukua voidaan merkitä x-kirjaimella. Asiaan ei kirjasarjassa sen koommin palattu ennen kuin 7. luokalla.
Keskustelukumppani kertoi tehneensä yläasteella hienon portfolion. Ihan oikean kansion, johon kerättiin kokeet, projektiraportit ja hienot kuvistyöt. Peruskoulun päätyttyä kaveri sitten mietti että mitähän tälläkin tekee ja pani ne koepaperit yksitellen paperinkeräykseen.
Pistoraide on sellainen rautatienpätkä, joka päättyy johonkin tehtaan tai varastoalueen pihaan. Se siis ei jatku mihinkään sieltä tehdasalueelta eikä sillä ole muuta virkaa kuin että sitä pitkin pääse sinne tehtaan pihaan.
Kun toteutetaan jokin enemmän tai vähemmän hieno opetusprojekti, joka sitten sammahtaa ilman että sen tuloksia käytetään millään tavalla hyväksi, ollaan pedagogisella pistoraiteella. Oppiminen ei kuitenkaan koskaan pääty mihinkään virtuaaliseen varastoalueeseen.
Digitalisaatiokeskustelu käy nyt kiivaana. Joistakin puheenvuoroista tulee mieleen, että kouluissa on haksahdettu pistoraiteille: on otettu käyttöön uusia työkaluja miettimättä, mihin kokonaisuuteen ne liittyvät, mitä taitoja niiden avulla voidaan kehittää ja miten niiden hyötyjä arvioidaan.
Ideoita ja informaatiota tulee joka tuutista. Jos kaikkeen tartutaan mietimättä ja kritiikittä, seurauksena on paitsi infoähky, myös ajautuminen noille pistoraiteille. On nähty kauheasti vaivaa, mutta en paremmin oppilas kuin opettajakaan ei osaa vastata kysymykseen "miksi".
Mietitään kokonaisuuksia. Ei mennä pistoraiteille, joilta ei pääse pois kuin peruuttamalla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti