Löysät pois?

Tein tänään lähes kaksi tuntia matkaa kotoani töihin. Kesäkelillä Suutarilasta Kauklahteen ajaa polkupyörällä noin tunnissa ja vartissa. Ylisummaan olen viime viikot kuluttanut enemmän aikaa työmatkoilla kuin oppitunneillani koulussa.

Vuodenvaihteen kireät pakkaset yhdessä lumipyryjen ja hotelliin törmänneen junan kanssa aiheuttivat pahoja vaikeuksia junaliikenteelle. Sen ymmärrän, ja uskon jokaisen järki-ihmisen suhtautuvan ymmärryksellä VR:n vaikeuksiin. Nyt ymmärrykseni alkaa olla loppuun käytetty.
Viikonlopun lumisateen jälkeen Helsingissä ovat vallinneet aivan tavalliset talviolosuhteet. Ei erityisen kireitä pakkasia, okei yksi pyrypäivä, mutta tänään keskiviikkona ei mitään sellaista, mihin Suomessa ei olisi osattu varautua siitä lähtien, kun mannerjäätikön reuna väistyi ja ensimmäiset hylkeenpyytäjät meloivat paikalle haapioillaan.

Kirjoitin jokin aika sitten blogissani resurssien optimoinnista. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että vähän joka alalla on “vedetty löysät pois”. Väitän, että muun muassa VR:n ongelmat johtuvat enemmän tästä kuin luonnonilmiöistä. Junaliikenne on lisääntynyt niin, että raiteille ei juurikaan enemmän junia mahdu kuin nyt on aamuruuhkassa liikkeellä. Samaan aikaan - oletan - niin kaluston määrä, henkilöstö ja huoltotoimet on viritetty tiukasti normaalitilanteen mukaan. Kun sitten tapahtuu jotakin poikkeavaa, ei olekaan ylimääräisiä junanvaunuja, luutaukkoja puhdistamaan vaihteita tai edes ketään, jolla olisi aikaa keskittyä kuuluttamaan myöhästymisistä.

Vanha hokema on ollut, että kunnan tai valtion töissä yksi nojaa lapioon ja viisi katselee vierestä. Se ei ole anää aikoihin pitänyt paikkaansa. Julkisen talouden menoja on leikattu 90-luvun lamasta lähtien. Tähän on sitten tultu: junien aikataulut eivät pidä, puut kaatuvat sähkölinjoille, paloautot eivät pääse kadunvarsien lumikasojen ohi eivätkä kodinhoitajat ehdi kuin käydä tervehtimässä kotona asuvia vanhuksia.

Tämän me olemme valinneet leikkaamalla julkisista menoista löysät pois.

Palveluverkko ja terveyspalvelut

Kaupunkilaisia puhuttanut ”Pajusen lahtauslista” on lähiviikkojen aikana lautakuntien käsiteltävänä. Etenkin lähiöissä sana ”palveluverkko” on alkanut kuulostaa palvelujen lakkauttamisen synonyymiltä Työryhmän esityksessä pistääkin silmään se, että kaupunginosien palvelukokonaisuuksien sijaan on ikään kuin kaivettu esiin kunkin toimialan vanhat suunnitelmat ja lueteltu sitten ne peräkkäin.

Kun nyt ei ole edes yritetty tarkastella palveluja yli toimialarajojen, syntyy aika outoja asetelmia. Koillisista kaupunginosista on esitetty suljettavaksi useita kirjastoja ja kouluja ynnä vielä Puistolan terveysasema. Pahimmillaan siis suhteellisen pienten säästöjen vuoksi lamaannutettaisiin kokonaisten kaupunginosien lähipalvelut.

Ei tällaisessa ole mitään järkeä. Yhtä hyvin koillisessa, idässä, pohjoisessa kuin lännessäkin asuvat kaupunkilaiset ymmärtävät hyvin, miten suuri merkitys on sellaisilla lähipalveluilla kuin kirjasto, koulu, leikkipuisto tai terveysasema. Pelkän palvelujen karsimisen sijaan pitäisikin nyt toden teolla miettiä, miten turvataan niidenkin lähiöiden elinkelpoisuus, joiden asukkaista suuri osa on vanhoja tai työttömiä.

Helsingin terveysasemaverkostoa on pohdittu pitkään. Edellisen valtuustokauden suunnitelmissa olikin terveysasemien vähentäminen sekä lännessä että koillisessa. Nyt esitetään palveluverkon kehittämisen nimissä Puistolan terveysasemaa lopetettavaksi. Ehkä vanhoja suunnitelmia kuitenkin kannattaisi tarkastella uudelleen. Ensinnäkin koillisen suunnitelmat ovat pohjautuneet Malmin lentokentän rakentamiseen – joka nyt ei ihan vähään aikaan näytä toteutuvan. Toiseksi minusta tuntuu, ettemme ole ottaneet kyllin vakavasti väestön ikääntymistä. Lapsiperheiden ja vanhusväestön tarpeet ovat yhtenevät siinä, että terveysasemaa tarvitaan ja että sinne pääsy ei saa olla pitkien bussimatkojen päässä.

Palveluverkkokeskustelu on erinomainen tilaisuus nostaa esiin periaatteellinen keskustelu siitä, mitkä palvelut ovat kaupunkilaisille tärkeitä. Tässä on myös erinomainen mahdollisuus siirtyä alamaisajattelusta kaupunkilaisten todelliseen kuulemiseen. Siksi myös terveyspalvelujen karsimiset tulee nyt palauttaa perusteellisempaan käsittelyyn, jossa palvelujen käyttäjätkin saavat sanoa sanansa.

Resurssien optimointi

Resurssien optimointi kuulostaa tosi kivalta. Kukapa konsultti ei sitä tarjoaisi lääkkeistä ensimmäisten joukossa, kun pitää neuvoa, miten yrityksen toimintaa tehostetaan tai pannaan julkisen sektorin menot kuriin.

Kuitenkin luulen, että juuri tuo resurssien optimointi on ollut osallisena moniin kommelluksiin.

Alkuvuoden pakkasissa aloin vähitellen epäillä, että VR:lle kalustoa toimittaneet yritykset ovat erehtyneet luulemaan Helsinkiä Tanskan pääkaupungiksi. Miten on mahdollista, että junat eivät nyt kulje, jos sattuu tulemaan lunta ja pakkasta? Saatiin, meinaan, sentään talvisodassakin sen aikaisilla vehkeillä tavara ja ihmiset kulkemaan.

Olisiko niin, että kun kaluston ja ratojen kunnossapito on viritetty normaaliolojen mukaan, niin sitten yllättävissä sääoloissa ei enää kyetäkään venymään, vaan liikenne seisahtuu tykkänään? Samahan on näkyvissä lentomatkustajien matkatavaroitten käsittelyssä. Totta kai alihankkijan kannattaa palkata työvuoroihin mahdollisimman vähän väkeä, varsinkin jos sen ei tarvitse maksaa sanktioita silloin kun laukut eivät liiku. Kun sitten sattuu niin, että matkatavarat ruuhkautuvat ja samaan aikaan työntekijöitten motivaatio on matalalla, niin tietenkin homma menee kokonaan jumiin.

Helsingissä on vuodenvaihteen yli keskusteltu ”Pajusen lahtauslistasta”. Paljon keskustelua on syntynyt muun muassa kouluverkosta. Kouluissa kun on vajaakäyttöä, joka näkyy siinä että luokkatiloja on tyhjänä (tai luokissa on tyhjiä pulpetteja, mistä voi päätellä että opetusryhmät ovat epätaloudellisen pieniä).

Koulun näkökulmasta ”optimaalinen resursointi” on kuitenkin lähes painajaismainen tilanne. Jos kouluun otetaan oppilaita tilojen käytön kannalta ihanteellisesti, joustovara katoaa. Oppilaaksiottoalueelle kesken vuoden muuttavat oppilaat kaatavat koko systeemin, koska opetusryhmät ovat jo täynnä. Ilman uusia oppilaitakin aito valinnaisuus kärsii, koska suosituimmat valinnaisaineryhmät tulevat täyteen – eikä ”liian pieniä” ryhmiä voida perustaa.

Ennen vanhaan sanottiin, että kunnan hommissa yksi nojaa lapioon ja neljä katselee päältä. Mene tiedä. Oli siinä ainakin se viisaus, että tosipaikan tullen löytyi viisi lapiomiestä.

Ei peruspalvelujen lahtausta

Alkuviikosta moni helsinkiläinen sai aamuteensä väärään kurkkuun tavatessaan listaa mahdollisesti lakkautettavista kaupungin palvelupisteistä. Koillis-Helsingin alueelta tällä kaupunginjohtajan toimeksiannosta laaditulla listalla on mm. kahdeksan koulua, kolme kirjastoa ja kolme Terveyskeskuksen toimipistettä.

Koillisen näkökulmasta lista on huolestuttava. Lähipalvelut ovat erityiset tärkeitä tällä alueella, joka on keskustan palveluista kaukana ja useimmiten hankalien liikenneyhteyksien päässä. Koillisessa on useita kaupunginosia, joilla työttömyys ja sosiaalisen tuen tarve ovat selvästi suurempia kuin Helsingissä keskimäärin. Sekin on vankka syy huolehtia muidenkin palveluiden kuin alkoholijuomien anniskelun saatavuudesta.

Koillisen kirjastoja listalla on peräti kolme: Pukinmäki, Tapulikaupunki ja Puistola. Jokainen näistä on korvaamattoman tärkeä etenkin lähialueensa lapsille ja nuorille, jotka eivät ilman aikuisten apua matkusta seuraavaksi lähimpiin kirjastoihin. Kouluista huomio kiinnittyy Soinisen kouluun, jota taas kerran esitetään lakkautettavaksi huolimatta uudesta koulurakennuksesta ja pedagogisesti mietitystä toimintaympäristöstä. Puistolan terveysaseman sulkeminen johtaisi merkittäviin vaikeuksiin etenkin Jakomäen asukkaille, joita sen laboratorio nyt palvelee ja joille korvaava palvelu on hankalan matkan päässä. Aivan Puistolan aseman vieressä sijaitsevan terveysaseman sulkeminen on liikenneyhteyksienkin kannalta käsittämätöntä.

Vaikeassa taloudellisessa tilanteessa säästöt ovat väistämättömiä. Ne eivät kuitenkaan saa kohdistua lähiöiden peruspalveluihin tavalla, joka olisi omiaan lisäämään nykyisiä ongelmia ja aiheuttamaan uusia.

Kevät toi mopetin

Kevät ei ole eduksi blogin kirjoittamiselle. Onneksi edes valo pitää hypothalamuksen vireänä, niin jaksaa kaiken sen, mitä pitää. Bloggaaminen vain näyttää olevan ensimmäisten joukossa niiden asioiden pinossa, joihin ei ole aikaa.

Mutta ne mopetit. Siis mopot.

Ei tätä ymmärrä, ei. Kun kuuntelee mitä ihmiset puhuvat tai kun lukee ministerien ja ties minkä olliloitten puheita, niin voisi kuvitella, että Suomi vain vihertyy. Sitten on kuitenkin ilmiöitä, jotka etenevät omalla voimallaan ihan päinvastaiseen suuntaan.

Muutama vuosi sitten työpaikkani alaparkkipaikalla oli muutamalla oppilaalla mopo parkissa. Ehkä viidellä tai seitsemällä. Nyt niitä on kokonainen rivi, ja taitaapa parilla varttuneemmalla olla mopoautokin, jolle pitäisi löytää pysäköintitilaa jostakin. Mopot ovat selvästi nyt muodissa. Tämä ilmiö on näkyvissä metropolialueella, Espoossa, missä suurin osa yläkoulun oppilaista asuu kävelymatkan päässä, kaikki laiskasti polkupyöräiltävällä etäisyydellä ja ainakin bussi- tai junareitin varrella. Kukaan ei asu sellaisella pussinperällä, että mopo olisi liikkumisen vuoksi välttämätön.

Näinkö Suomea todellakin viherretään? toimivan joukkoliikenteen vaikutuspiirissä ihan tavallisissa perheissä alkaa olla järjestään kaksi tai kolme autoa ja mopot päälle. Oma moottoriajoneuvo jokaiselle vähintään mopoikäiselle. Ei tässä hirveästi tarvitse rautalankaa vääntää, kun kuka hyvänsä ymmärtää sen merkitsevän öljynkulutusta, huonoa ilman laatua ynnä lisääntyvää liikennettä ja tietenkin lisää asfalttia ja liikenneruuhkia.

Ehkä eniten minua kuitenkin tuoreena terveyslautakuntalaisena kauhistuttaa se, mitä nuoremme tekevät fyysiselle kunnolleen ja sen myötä terveydelleen. Mitä isot edellä: pienetkin matkat kuljetaan moottorin avulla sen sijaan että käveltäisiin tai pyöräiltäisiin.

Muistan muutaman vuoden takaa katselleeni Hollannissa, kuinka siellä näytti sähkökäyttöinen invaskootteri olevan yhtä ahkerasti senioriväestön käytössä kuin rollaattorit meillä. "Mummomopojensa" avulla hollantilaiset vanhukset vain tuntuivat pääsevän paljon paremmin liikkumaan kuin suomalaiset ikätoverinsa.

Suomessa asia on hoidettu toisin: täällä mummot saavat raahautua rollaattoreillaan tai jäädä kotiinsa kaatuilemaan - mutta siitä näyttää pidetyn huolta, että tervejalkainen nuoriso saa moottorin avukseen.

Älytöntä.

Sammakoita - vai unelmia yksinvaltiudesta?

"PEKING. Pääministeri Matti Vanhasen (kesk) mukaan länsimaat voisivat ottaa oppia Kiinasta, jossa on tiukka keskushallinto ja jossa asiat tapahtuvat nopeasti, kun kommunistipuolue niin päättää."

Näin kertoo Hesari Vanhas-Matin lohkaisseen Kiinan-vierailullaan.

Aloitan positiivisesta tulkinnasta. Sen mukaan totalitaarisissa maissa saadaan asioita tehdyksi tehokkaasti, ja tästä olisi hyötyä esimerkiksi ilmasto- ja energia-asioissa. kuulostaa aluksi hyvältä - mutta sitten mieleeni kumpuavat vielä nuoruudessani kuullut muistelut, kuinka natsi-Saksassa osattiin tehdä tehokkaasti muun muassa moottoriteitä. Ymmärtääkseni kuitenkaan tal0ustieteilijätkään eivät enää usko pakkovaltasysteemien tehokkuuteen. Orjuuskin lakkautettiin Yhdysvalloissa aikanaan pikemminkin taloudellisen tehottomuutensa vuoksi kuin humanitaarisista syistä.

Mutta ei: pakko on kuitenkin olla tulkitsematta ja lukea matin sanat sellaisenaan. Meidän pääministerimme yksinkertaisesti ilmaisee ihailevansa totalitaarisen yhteiskunnan tapaa päättää asioista ja panna ne toimeen. Pois turha keskustelu ja demokratia, annetaan hallituksen päättää ja sitten hihat heilumaan.

Olisi helppoa ottaa tämä lausunto pelkkänä sammakkona. Kun joutuu paljon puhumaan, niin tuleehan sitä sanotuksi tyhmiäkin, tiedättehän. Tuntuu kuitenkin siltä, että pääministeri IHAN OIKEASTI ajattelee noin. Sehän on täysin sopusoinnussa hänen ajattelunsa kanssa, että keskeneräisistä asioista ei saisi keskustella (ettei päätöksenteko häiriinny).

Jossakin muussa demokraattisessa länsimaassa moiset diktatuurin ihailut johtaisivat skandaaliin ja pääministerin eroon. Tyydytäänkö meillä miettimään, minkä väriset verhot se Matti nyt sieltä Pekingistä osti?

Arvottomat arvioinnit

Helsingin Sanomien kolumnissa tiistaina 14.4. irvailtiin sosiologien suosimaa joka asian tutkimusmenetelmää, mielipidekyselyä. Se kun irvokkaimmillaan tarkoittaa sitä, että ilmiön X vaikuttavuutta tutkitaan kysymällä, mitä mieltä kyselyyn vastanneet ovat X:n vaikutuksista. Jos asiaa kysytään niiltä, jotka ovat olleet tuottamassa maailmalle asiaa tai ilmiötä X, on kyselyn tulos yhtä tyhjän kanssa.

Tämä kolumni tuli mieleeni, kun työpaikallani perehdyin Espoon opetustoimen uusimpaan Efecaf-arviointikyselylomakkeeseen. Muistan tämän kyselyn varhaisessa esihistoriassa itsekin olleeni mukana kysymyspatteristoa laatimassa, mutta en tunnusta osallisuuttani näin pöljään arviointikyselyyn.

Monisivuisesta kyselystä puolet oli tyyppiä ”arvioi, miten koulusi on menestynyt arviointikyselyissä”. Buddha varjele. Ensinnäkin: pitäisikö minun tosiaan muistaa, millä tavoin kouluamme on arvioitu ja mitä tuloksia arviointi on antanut? Jos tarkoitus on seurata, miten valppaasti henkilöstö seuraa arviointia, niin eikö sitten olisi reilumpaa kysyä suoraan sitä? Toiseksi: jos koulun toimintaa on aikaisemmin arvioitu, niin kai niiden aikaisempien kyselyiden tulokset ovat jossain data-avaruudessa olemassa? Mitä lisäarvoa tuo minun mielikuvani siitä, millaisia arviointitulokset olisivat saattaneet olla?

Puolet kysymyksistä ovat sentään jollain tavalla järjellisiä. Niissäkin on silti kummallisuuksia. Jäin pohtimaan esimerkiksi, miten luotettavaa tietoa saadaan, jos kysytään että noudatetaanko koulussa voimassa olevaa opetussuunnitelmaa. Saako tästä kysymällä ylipäätään keneltäkään luotettavaa tietoa? Kysy opettajalta tai rehtorilta: tietenkin noudatetaan, koska opetussuunnitelman noudattaminen on virkavelvollisuus. Kysy oppilaalta: ei aavistustakaan, koska opettamiseen sisältyvän epäsymmetrian vuoksi oppilas ei edes periaatteessa voi tietää, opetetaanko häntä opsin mukaan. Kysy vanhemmilta: miten he voisivat tietää, eiväthän he ole millään tavalla osallisina opetustapahtumassa? Sen sijaan opettajalta voisi kenties kysyä, kyetäänkö koulussa hänen mielestään saavuttamaan opetussuunnitelman tavoitteet. Vastaavasti vanhemmilta voisi kysyä, mikä on heidän mielikuvansa opetussuunnitelman noudattamisesta. Taustaksi voisi ehkä olla järkevää kysyä, tuntevatko he opetussuunnitelman.

Sitä saa, mitä tilaa, sanotaan. Logiikan alkeista tiedämme myös, että epätodesta lauseesta voi päätellä ihan mitä tahansa. Tämä kysely näyttäisi tuotavan sen verran satunnaista tulosta, että sen perusteella voi tehdä sellaiset johtopäätökset kuin haluaa.

Oikeastaan kaikki yllä oleva saivartelu on toissijaista. Jäin nimittäin pohtimaan ilmiötä, jonka tiedostaminen olisi kunnan opetustoimen johdolle hyvin tärkeää. Yleisvaikutelma nimittäin tuntuu olevan, että opettajat pyörittelevät päätään tai peräti naureskelevat kyselylle, jolla he eivät usko olevan minkäänlaista vaikutusta koulun arkeen. Olen kuullut usean fiksun, vastuullisen ja kehittämishaluisen kollegan kyselevän ääneen, että olisi hauska kuulla, miten sen edellisen kyselyn tulokset ovat vaikuttaneet päätöksentekoon.

Koulun toiminnan arviointi on lakisääteinen velvoite. Siksi sitä kai loppujen lopuksi tehdään. Pelkään vain pahoin, että huonosti laaditusta kyselystä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Erityisen paljon on syytä huoleen nyt, kun lama käy päälle ja päällimmäinen huolemme on se, miten saamme edes nykyiset resurssit turvatuiksi.