Kaikki liputuspäivät eivät rohkean ja nopean mutuarvion mukaan ole yhtä suosittuja. Itenäisyyspäivä muistetaan hyvin, samoin äitienpäivä. Juhannus on siitä hankala liputuspäivä, että moni lipputangon omistaja on silloin omalla tai sukulaisten mökillä. Hiukan vaikeampi on selittää sitä, miksi tänään, isänpäivänä, niin moni lipputanko huojui marraskuisessa tuulessa vain nuppi koristeenaan.
Eikö tuossa talossa isää pidetä yhtä tärkeänä kuin äitiä? Vai onko kenties kyse peräti freudilaisesta isäkaunasta? Maraskuussa on tietysti ylipäätään ikävämpi lähteä ulos naruja kiskomaan kuin heleänä toukokuun aamuna, mutta silti...
En ole suinkaan ainoa suomalainen mies, joka on joutunut rakentamaan itse oman isyyskuvansa, saamatta paljonkaan apua omalta isältään. Isät olivat, ja ovat liian usein vieläkin, jollain lailla oman perheensä ulkokehällä. Siksikö lipunnosto niin helposti unohtuu?
Jotenkin harmittaa niiden isien puolesta, jotka eivät ole halunneet tai osanneet ottaa isyyttä haltuunsa. Nuorelle isälle tekee mieli sanoa: mene täysillä mukaan vanhemmuuteen, sillä se on sekä rajuin että hauskin juttu, joka sinulla on elämässäsi mahdollista kokea!
Jos osaisimme ajatella enemmän vanhemmuutta yhteisenä juttuna ja vähemmän roolien mukaista isyyttä ja äitiyttä, niin kuka tietää - ehkä näkisimme yhtä monta lippua niin isiä kuin äitejäkin tervehtimässä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti