Kansalaisjärjestöjen tulevaisuus: halvasta säästäminen tulee kalliiksi

Sosiaali- ja terveyslautakunta kokoontuu tiistaina päättämään järjestöjen avustuksista vuodelle 2014. Kivutta ei näiden rahojen jako ole sujunut koskaan, eikä urakka ongelmattomalta näytä nytkään.

Aikaisemmin sosiaalilautakunta myönsi sosiaalitoimen piiriinkuuluvat avustukset ja terveyslautakunta jakoi rahat toimintaan, joka tuki terveyskeskuksen tavoitteita. Silloin rajanveto oli monasti vaikeaa, mutta jotenkuten aina selvittiin. Vielä kuluvalle vuodelle avustukset myönnettiin erikseen vanhojen rootelijakojen mukaan, mutta vuodelle 2014 sosiaali- ja terveystoimen avustukset käsitellään nyt yhdessä ja samojen kriteerien mukaan.

Pari isoa kiveä pitää vielä kääntää ennen kuin hyvään ja oikeudenmukaiseen avustusten jakoon päästään. Isoin kivi tosin jää vielä osin kääntämättä, sillä asukastalojen ja kaupunginosayhdistysten rahoituksen tulevaisuus on vielä täysin auki. Kaupunginjohtajan asettamat työryhmät ehdottavat tiettävästi asukastalojen luovuttamista yhdistysten hallittavaksi ja asukastoiminnan rahoituksen siirtämistä kaupunginhallitukselle - mutta eipä näistä ole päätöksiä saatu  aikaan, joten ensi vuosi mennään vanhoilla periaatteilla. Vapaata kansalaistoimintaa ei voi hallinnollisesti määrätä jäykkiin kaavoihin, joten lautakunnan asettamia kriteereitä on joskus vaikea arvioida.

Toinen iso kivi valkeni minulle, kun vihdoin ehdin paneutua lukuihin. Järjestöavustuksiin on kaikkiaan esitetty 86 000 euroa enemmän kuin vuonna 2013. Hyvältä näyttää, kunnes selviää että avustuksin rahoitettavaksi onkin esitetty 586 000 euroa sellaista toimintaa, joka on aikaisemmin hankittu ostopalveluina samoilta yhdistyksiltä tai kustannettu hankerahoin. Hupsista.

Todellisuudessa sosiaali- ja terveyslautakunnan tehtäväksi onkin nyt annettu vähentää kolmannen sektorin toiminnan rahoitusta puolella miljoonalla eurolla. Tämä on selvästi ristiriidassa sen kanssa, että järjestöjen tekemää työtä on pidetty arvokkaana, erittäin kustannustehokkaana ja monissa tapauksissa välttämättömänä. Epäilemättä joudumme jo piankin miettimään säästökohteita niin omassa kuin ulkopuolisessakin toiminnassa, mutta soisin sen tapahtuvan avoimesti eikä tällä tavoin pöydän alta hivuttamalla. Aionkin esittää nyt lisärahoitusta niille järjestöille, jotka näyttävät olevan eniten sen tarpeessa.

Jatkossa tarvitsemme myös huomattavasti selvempää yhteistä näkemystä oman toiminnan, ostopalvelujen ja järjestöjen vapaaehtoistyön suhteesta.

Pisa: kootut väärät selitykset

-->

Pisa-tulokset tulivat sitten julki. Johtopäätösten aika on nyt. Jotenkin minulla vain on sellainen tunne, että syitä Pisa-alamäkeen haetaan vääristä suunnista. Ratkaisutkaan eivät silloin liene parhaita mahdollisia.

Siteeraan luovasti jatkaen emeritusopetusneuvos Jorma Kuuselan FB-seinällään esittämää luetteloa monimutkaisen ongelman yksinkertaisista ratkaisuista:

-       Minun aineellani on liian vähän tunteja. Ratkaisu: lisätään minun aineeni tunteja. Julkisuudessa on jo ehditty kantaa huolta sekä luma-aineiden että taideaineiden tunneista.

-       Opetusryhmät ovat liian suuria. Ryhmäkokojen pienentäminen on ratkaisu (kuten se on ratkaisu lähes kaikkiin muihinkin opetuksen ongelmiin)

-       Opetussuunnitelmien toteuttaminen lipsuu. Ratkaisu on päättökokeiden lisääminen ja kaikinpuolinen kontrollin lisääminen.

-       Peruskoulu tasapäistää. Ratkaisu on koulutuksen avaaminen yksityisille markkinoille.

-       Peruskoulu tasapäistää. Ratkaisu on tasokurssien palauttaminen (ainakin minun aineeseeni).

-       Peruskoulu tasapäistää. Ratkaisu on erityisluokkien palauttaminen.

-       Vika on maahanmuuttajissa (koska maahanmuuttajat nyt muutenkin ovat syypäitä työttömyyteen, asuntopulaan ja siihen, etten saa naisia). Ratkaisu?

-       Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tason lasku johtuu, joten en osaa esittää ratkaisuakaan. Koska jään kuitenkin kohta eläkkeelle, asia ei kauheasti kiinnostakaan.

Minä kallistun sille kannalle, että nuoret tekevät parhaansa. Myös me opettajat teemme parhaamme – ja meillä Suomessa on edelleen yksi maailman parhaista opiskeluympäristöistä. Täällä luotetaan oppilaaseen ja uskotaan hänen haluunsa ja kykyynsä oppia. Opettajalla on kyllin hyvä ammattitaito, jotta opetussuunnitelman toteuttaminen voidaan uskoa hänen sovellettavakseen.

Arvelen, että koulu on hiljalleen liukunut sivuun nuorten elämän keskipisteestä. Koulu ja opiskelu ei kaikille nuorille enää tuo sellaista lisäarvoa, että sille kannattaisi ”antaa kaikkensa”. Elämä kouluja käyneenä pätkätyöläisenä ei houkuttele. Samaan aikaan viihdemaailma tarjoaa enemmän kuin kylliksi muuta puuhaa ja informaatiota. Kaiken kukkuraksi harrastusten maailma on paljolti ulkoistettu ja yksityistetty pois koulusta: liikuntaharrastukset ovat siirtyneet urheiluseuroihin, musiikkiharrastus musiikkiopistoihin, ja muutkin kerhot hävisivät viimeistään 90-luvun laman myötä.

Koulu on hävinnyt taistelun nuorten sydämestä. Kun sillä on tarjota pelkkää tylsyyttä, ei pidä ihmetellä ettei sinnikäs ja tavoitteellinen puurtaminen innosta niin kuin ennen.

Ehkä paluu Pisan huipulle voisikin lähteä siitä, että palauttaisimme koulun keskelle kylää?

Asukastalojen tulevaisuus – komitean suunnittelema hevonen?

Yhden miehen työryhmäni on virkamiestyön tuloksia odotellessaan päätynyt esittämään asukastalojen toimintamalliksi seuraavaa:

1.     Helsingin kaupunki ottaa asukastalot vastuulleen.  Kaupunki huolehtii kiinteistä kuluista ja kiinteistöjen kunnossapidosta.

2.     Asukastalot toimivat aluetyön alaisten lähityöntekijöiden tukikohtina. Taloissa työskentelee myös aluetyöntekijöitä, jotka tukevat ja koordinoivat vapaata kansalaistoimintaa.

3.     Kaupunginosayhdistykset ja muut alueella toimivat kansalaisjärjestöt voivat saada tiloja käyttöönsä ilmaiseksi tai muodollista korvausta vastaan. Vuokria voidaan porrastaa käyttötarkoituksen mukaan.

4.     Kaupunki jakaa järjestöavustuksia hyvin perusteltuihin hankkeisiin, jotka voivat olla myös lyhytkestoisia.

5.     Toimintamallia käyttöön otettaessa otetaan huomioon nyt hyvin toimivien asukastalojen kokemukset.

Monijäsenisillä komiteoilla on taipumus tuottaa tuloksia, joissa kaikki mahdollinen on otettu huomioon, ja jotka juuri siksi osoittautuvat vaikeiksi tai peräti mahdottomiksi toteuttaa (”Kameli on komitean suunnittelema hevonen”). Kun minun ei ole tarvinnut hakea kompromisseja eikä tiedossani ole ollut ainakaan liikaa numeerista tietoa, olen ollut vapaa laatimaan yksinkertaisen ja ymmärrettävän mallin.

On jännittävää nähdä, kuinka paljon parempi virallinen ehdotus on. Vai onko?

Lakkautetaan loputkin terveysasemat?

Terveydenhoidossa ja sosiaalityössä ei oikeastaan ole muuta kuin lähipalvelua. Ei ainakaan pitäisi olla. Miksi me siis vuodesta toiseen joudumme puolustamaan lähipalveluja?

Organisaatioissa on yleensä tapana katsella asioita organisaatioiden näkökulmasta. Entä jos vaihdamme näkökulmaa ja katsomme asioita kaupunkilaisen suunnasta? Silloin huomaamme heti, että meitä on moneksi. Vuodepotilaalle palvelut tuodaan vuoteeseen. Pienten lasten kanssa neuvolaan mennään räntäsateessa rattaita työntäen, jolloin on kohtuullista vaatia lyhyttä kävelymatkaa tai ainakin vaihdotonta joukkoliikennekyytiä. Toisaalta minä, joka kesäkeleillä poljen 30 kilometrin työmatkat mennen tullen, pystyn tarvittaessa hakemaan palvelut kauempaakin.

Helsingissä on edessä sosiaali- ja terveysviraston palvelupisteiden (kauhistus, mitä jargonia, mutta ei voi nyt mitään) tarkastelu. Edelliset terveyslautakunnat ovat päättäneet, että pyrimme muodostamaan 4-6 suurempaa pääterveysasemaa ja joukon pienempiä, joilta ei saisi ihan kaikkia lisäpalveluita. Tämä asetelma menee nyt aika perusteellisesti uusiksi, koska vuoden alusta sosiaaliviraston ja terveyskeskuksen palvelut yhdistettiin. Jotta yhdistäminen ei jäisi pelkäksi organisaatioitten laatikkoleikiksi, sen täytyy näkyä myös kaupunkilaisten saamissa palveluissa.

Palaan otsikkoon, joka kenties sai sinunkin uteliaisuutesi heräämään.

Toivon, että ”terveysasemat” jäävät pian historiaan. Yhdistetyt sosiaali- ja terveyspalvelut edellyttävät uudenlaisia palveluasemia,-keskuksia tai –pisteitä, millä nimellä niitä sitten halutaan kutsuakin. (Hyvinvointiasema? Peruspalvelukeskus?) Tavoitteena on yhden luukun periaatteeksi kutsuttu palvelu, jossa kaupunkilaisen ei tarvitse yrittää keksiä, mihin toimipisteeseen ja millaisen kyltin äärelle hänen milloinkin on hakeuduttava.

Tämän pidemmälle en nyt halua viedä ajatusta siitä, millaisia asemia me tarvitsemme, saati sitten sitä missä niiden pitää sijaita. Ennen palveluverkkotarkastelua tulee selvittää, millaisia palveluja kaupunkilaiset tarvitsevat. Ensin on tarkkaan pohdittava, mitä ja kenelle on syytä tuottaa lähipalveluna, minkä palvelujen äärelle voi matkustaa kauemmaksikin, mikä on kotipalvelujen sisältä ja mitä kehitetään itsepalveluna. Vasta sitten on mielekästä lähteä sijoittelemaan näitä palveluja kaupunginosiin ja kortteleihin.

Jotain varmaa kuitenkin voi sanoa. Ensiksi uskallan suorastaan luvata, että lähipalvelut eivät Helsingissä karkaa mihinkään. Jo nyt suunnitelmissa ovat ainakin neuvoloitten ympärille kehitettävät perhekeskukset ja nuorten asioihin keskittyvät nuorisoasemat. Toiseksi on varmaa, että ”täyden palvelun taloja” voi olla vain muutama, hyvien liikenneyhteyksien äärellä. Kolmanneksi on pakko myöntää, että olemassa olevat tilat kahlitsevat. Ei ole realistista ajatella, että polkaisisimme tyhjästä joukon uusia ja upeita sote-asemia, joten suurin osa toimipisteistä todennäköisesti jatkaa hyvän aikaa niin kuin ennenkin.

Uudenlaisen palveluajattelun siemen on jo kylvetty Kalasatamaan, jonne valmistuvan sosiaali- ja terveysaseman palvelut on tarkoitus suunnitella palvelumuotoilun keinoin. (Se on hyvä tekniikka, jota en kuitenkaan tässä ryhdy selittämään) Seuraava suuri haaste on keskustan palveluasema, jonka tulee olla mahdollisimman ydinkeskustassa ja jonka on palveltava mahdollisimman kattavasti.

Jos tämän sijaan juutumme keskustelemaan siitä, kuinka monta terveysasemaa Helsingissä on ja missä ne sijaitsevat, hukkaamme ainutlaatuisen tilaisuuden uudistaa radikaalisti kaupunkilaisten sosiaali- ja terveyspalvelut. Siksi meidän on lakkautettava kaikki terveysasemat – ainakin mielikuvissamme. Vain sillä tavoin turvaamme laajat lähipalvelut.

Nuorten masennus

Nuorten mielenterveyspotilaiden tilanne on jälleen kerran noussut otsikkoihin. Aiheesta. Hoitomenetelmät ovat kehittyneet ja organisaatioita on uudistettu, mutta silti monet nuoret jäävät turhaan odottamaan apua mielenterveysongelmiinsa. Nuoruus, masennus ja päihteet muodostuvat häkiksi, josta pois pääseminen on liian vaikeaa. Kaikki tahot tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että näin ei saa olla.

Kun nuori hakee ongelmiinsa apua, sitä on pystyttävä tarjoamaan hänelle heti, ja hoitoon hakeutumisen kynnyksen on oltava niin matala kuin mahdollista. Erillisiä päihde- ja mielenterveysasemia tarvitaan, mutta monen nuoren elämä saataisiin raiteilleen niinkin yksinkertaisella tavalla kuin koulu- ja opiskelijaterveydenhuoltoa vahvistamalla.

Nuoruus ei pääty 18 vuoden ikään. Lastensuojelun jälkihoitoa ehdotetaankin jatkettavaksi aina 25 ikävuoteen saakka. Samalla tavoin olisi päihde- ja mielenterveyshuollossa huolehdittava siitä, ettei nuori muodollisesti täysi-ikäiseksi tullessaan yhtäkkiä putoa omilleen.

Jos me päättäjät pystyisimme varmistamaan edes nämä kaksi asiaa, voisi moni nuori saada nykyistä helpommin, aikaisemmin ja pitkäkestoisempaa apua sekä masennukseensa että päihdeongelmiinsa. Helppoihin poppakonsteihin ei pidä luottaa liikaa, sen verran vakavasta sairaudesta on kysymys. Yksikin elämään pelastettu nuori riittäisi kuitenkin perusteluksi lisäpanostuksille.

Pyöräilijä painonappiviidakossa

Mihin tarvitaan painonappeja liikennevaloissa?

Ilmeisesti joku tehokas liikennevalojärjestelmien myyjä on onnistunut vakuuttamaan liikennevalojen  toiminnasta vastaavat virkamiehet siitä, että jalankulkijat ja pyöräilijät tarvitsevat painonappeja, joilla voivat tilata itselleen vihreän valon.

Tällainen nappi on turvallisuuden vuoksi tarpeellinen monissa sellaisissa paikoissa, missä erillinen kevyen liikenteen väylä ("kevli") ylittää vilkkaasti liikennöidyn autotien. Nämä valopainikkeet ovat järkeviä, etenkin siellä missä koululaisten koulutie kulkee siltä kohdin. Miinuksena voi huomauttaa, että turhan usein painike ei toimi.

Normaaleissa risteyksissä painonapissa ei ole mitään itua. Normaalijärjellä ajattelisi, että vihreän valon erikseen tilaaminen toisi pyöräilijälle jotain ylimääräistä etua. Vihreä valo tulisi hieman nopeammin, tai sitten kääntyville autoille olisi punainen valo, jolloin pyöräilijä voisi ylittää risteyksen turvallisesti. Mutta kun ei. Kaikissa tuntemissani risteyksissä logiikka on yksinkertaisesti se, että pyöräilijälle ei tule valoa ollenkaan, ellei joku paina nappia. Autoja kääntyy kylkeen edestä ja takaa niin kuin muissakin valo-ohjatuissa risteyksissä. Oleellinen viesti käy ilmeiseksi: pyöräilijä on alinta kastia, jonka täytyy joka kerta erikseen anoa lupa päästä kadun yli.

Jotta liikenne ei olisi ennustettavissa, on myös risteyksiä, joiden painonapit eivät mitenkään vaikuta valojen vaihtumiseen. Ne ikään kuin painelevat itseään automaattisesti. Tämä puhuu sen olettamukseni puolesta, että joku todella taitava myyjä on ollut asialla. Ei kai kaupungilla muuten olisi rahaa asentaa kalliita laitteita pelkästään silmänlumeeksi?

Kaikkein kieroimmat painonappivalot eivät vain tyydy houkuttelemaan pyöräilijöitä painamaan nappia turhaan. Samassa risteyksessä nimittäin napit, joiden juuri luulit painelevan itse itseään, muuttuvatkin ennalta arvaamattomaan aikaan aidoiksi painonapeiksi. Pyöräilijä sitten joko vanhasta muistista polkee päin punaisia tai seisoo tyhmänä kierroksen tai kaksi ennen kuin tajuaa että kyllä, sitä nappia pitää nyt ihan oikeasti painaa.

Todellinen vaaran aiheuttaja on sellainen painonappiristeys, jonka sykli on säädetty liian hitaaksi. Mitä kauemmin vihreän odottaminen kestää, sitä todennäköisemmin pyöräijä - tai jalankulkija - antaa palttua koko liikennevaloille ja menee punaisia päin. Tilastollisesti tämä merkitsee ennen pitkää ruumiita jossain tällaisessa risteyksessä.

Kaupunkipyöräily kehittyy nyt voimakkaasti paitsi Helsingissä, myös muualla suurissa kaupungeissa. Pitkän alamäen jälkeen pyöräilykulttuuri on taas nousussa. Voisimmekohan nyt päästä kokonaan eroon painonapeista liikennevaloristeyksissä ja tunnustaa, että polkupyörä on tasavertainen ajoneuvo eikä lasten leikkikalu?

Toiveuusinta: Viisi syytä vastustaa kesäaikaa

1. Kesäaika on tyhmä.

Jos aamuisin joutuu muutenkin heräämään liian aikaisin, on vielä tyhmempää herätä tuntia aikaisemmin. Etenkin teinien vuorokausirytmi on luonnostaan sellainen, että sekä herääminen että nukkumaan meneminen siirtyvät myöhemmäksi.

2. Aamulla on kylmä

Kevätaamut ovat kylmiä, vaikka päivällä sitten olisikin lämmintä. Kesäaikaan siirtyminen tarkoittaa, että jokainen aamuinen pyörämatka ajetaan tuntia aikaisemmin kuin jos eläisimme normaaliajassa. Kylmässä ei ole hauska polkea, varsinkaan jos tietää että vaivaisen tunnin kuluttua olisi jo siedettävää. Entä mitä pyöräilijä sitten lämpimän iltapäivän kotimatkalla tekee kaikilla niillä vaatteilla, joita tarvittiin aamulla? Kesäajan vuoksi moni työmatkapyöräilijä joutuu kuljettamaan kolmea vaatekertaa: yksi aamua, toinen iltapäivää varten ja kolmas työvaatteiksi.

3. Linturetkillä on meluisaa

Tavallaan on tietysti kätevää, kun varhaisen aamun linturetkille ei tarvitse lähteä niin aikaisin. Tuntuu eri asialta lähteä liikkeelle viideltä kuin neljältä. Poissa ovat kuitenkin hiljaiset linturetkiaamut. Kun linnut toukokuussa heräilevät päivään, ovat ensimmäiset työmatkalaisetkin jo autoineen liikkeellä. Siellä missä ennen oli rikkumaton luonnon rauha, on nyt moottoriväylien tasainen taustahurina.

4. Syksyllä on pimeää ja kylmää

Kesäaika jatkuu pitkälle lokakuuhun. Aamut käyvät silloin jo pimeiksi. Yhdessä syksyn viileyden kanssa se tarkoittaa taas kiusaa työmatkapyöräilijöille. Tuntia myöhemmin ei enää tarvitsisi ajovaloa, ja mahdollisia jäätyneitä lätäköitäkin näkisi varoa. Käytännössä kesäaika voi lyhentää työmatkapyöräilykautta kuukaudella.

5. Se vain on niin tyhmä idea

Kesäajan perusajatus on ”daylight saving”, siis että iltaan saadaan lisää valoisia tunteja, joiden ansiosta keinovalaistusta tarvitaan vähemmän. Suomessa valoa on kuitenkin kesäaikaan enemmänkin kuin tarpeeksi. Kesäajasta ei kuulemma voi luopua, koska etelämpänä Euroopassa kuitenkin on käytössä kesäaika. Aikaero kuulemma kasvaisi ilman kesäaikaa niin suureksi, että bisnesyhteydet vaikeutuisivat. En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, miksi koko kansakunnan elämää vaikeutetaan vain sen vuoksi, että ulkomaankaupan kanssa tekemisissä oleva pieni porukka voisi tehdä mukavaan aikaan töitä. Yksinkertaisempaahan olisi, että ne harvat ja valitut soittaisivat puhelunsa vähän myöhemmin. Ylipäätään työelämä on muuttunut niin, että tehtävät ovat muuttuneet yhä enemmän 7/24-tyyppisiksi – jolloin konttorityöajoilla ei ole senkään vertaa merkitystä.

Kun hyödyt ovat olemattomat ja haitat ilmeiset, niin miksi ihmeessä me aina vain kiltisti roikumme kesäajassa?

Jälkihuomautus: Voit nyt allekirjoittaa kansalaisaloitteen kesäajasta luopumisesta:

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/3

Asukastoiminnan kohtalonhetket

Helsingin sosiaali- ja terveysviraston vuosibudjetti on piripintaan 2 miljardia euroa. Kaikella rahalla ei tuoteta omia palveluja, vaan iso osa palveluista hankitaan joko erilaisin ostopalveluin tai järjestöjen toimintaa tukemalla. Tämän viikon tiistaina lautakunnan päätettävänä oli reilun neljän miljoonan paketti järjestöjen toiminta-avustuksia.

Pyynnöstäni asia jätettiin pöydälle, vaikka voinkin hyvin kuvitella monessa yhdistyksessä jo odotettavan rahoja tämän vuoden toimintaan. Pyysin lisäaikaa, koska esitetyssä avustusluettelossa oli pari pahaa ongelmaa.

Ensimmäinen pulma on se, että Mannerheimin lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin avustusta ehdotetaan leikattavaksi viimevuotisesta 62 000 eurosta 50 000 euroon. Tämä leikkaus tarkoittaisi, että perinteikäs MLL:n lastenhoitoapu jouduttaisiin lopettamaan kokonaan. Tätä kärvistelen siitäkin syystä, että vanhan sosiaaliviraston toiminnan kalkkiviivoilla sosiaalijohtajan virkamiespäätöksellä myönnettiin Helsinki Missiolle neljäksi vuodeksi 50 000 euron avustus täsmälleen samanlaiseen toimintaan maahanmuuttajaäitien parissa, jota MLL on jo aikaisemmin vetänyt. Nyt siis MLL saisi kaikkeen toimintaansa saman verran kuin kilpaileva järjestö yhteen toimintamuotoon ilman, että uusi tai vanha lautakunta olisi saanut lausua mielipidettään. Ei vetele.

Tässä oli kysymys 12 000 eurosta. Toisen, pahemman pulman hintalappu on noin 100 000 euroa. Vuoteen 2012 verrattuna on esityksessä leikattu järjestelmällisesti kaikkien asukastalojen toiminta-avustuksia yhteensä sadallatuhannella. On aivan selvää, että tämä leikkaus tarkoittaa vapaaehtoisen asukastoiminnan alasajoa – vastoin kaikkia hienoja ja kauniita linjauksia demokratian kehittämisestä.

Asukastalojen toimintaa on vaikea lokeroida. Onko se sosiaalityötä, harrastustoimintaa, kulttuurityötä vai mitä?  Oikein tiukasti tulkiten se ei ehkä ole aivan sosiaalitoimen ytimessä. Ehkä demokratiapilotin myötä löytyisi asukastaloille isäntä, jonka suojissa niiden toiminnan jatkuvuus voitaisiin paremmin turvata. Nyt onkin oikea hetki pysähtyä lopettamaan vanha rahoitusmalli, jossa jokaisen kaupunginosan toimijat joutuvat joka vuosi anomaan uudelleen rahoituksen toiminnalle, joka jo moneen kertaan on osoittanut toimivuutensa.

Nyt on kiire. On kohtuutonta rangaista asukastaloja siitä, että niitä ei osata sijoittaa byrokratian lokeroihin. Sosiaali- ja terveysviraston 2,1 miljardiin verrattuna tuo puuttuva 100 000 ei ole mahdoton järjestää. Jos sen hintainen poliittinen tahto nyt löytyy, on vielä reilusti aikaa miettiä ensi vuodeksi kestävämpi ratkaisu.

Terveyttä ei saa kioskista

Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunta ei ole vielä kokoontunut kertaakaan, mutta ikiaikainen keskustelu terveysasemien lukumäärästä on kuitenkin jo ehtinyt käynnistyä. Kokoomus ehdottaa nyt Lasse Männistön ja apulaiskaupunginjohtaja Laura Rädyn suulla lähiterveysasemien korvaamista terveyskioskeilla.

Edellinen terveyslautakunta on jo päättänyt, että lähivuosina terveysasemaverkostomme koostuu neljästä suuresta keskusterveysasemasta ja sitä tukevista lähiterveysasemista. Tämän linjauksen takana ei ollut halu säästää, vaan etsimme tapoja palvella kaupunkilaisia paremmin. Lähiterveysasemilla ei ole missään vaiheessa tarkoitettu pelkästään terveyskioskeja. Myös Jakomäen tai Malminkartanon asukkailla on vastedeskin oltava mahdollisuus pysyvään lää...kärin hoitosuhteeseen lähellä kotiaan. Neuvolapalvelujakaan on vaikea ajatella hoidettavan sen paremmin keskusterveysasemalla kuin ostoskeskuksen terveyskioskilla.

Terveysasemien tulevasta määrästä on tarkoitus päättää tämän vuoden aikana. Ensin on kuitenkin käytävä keskustelu vielä oleellisemmasta asiasta: Mitkä ovat ne keinot, joilla estämme terveyserojen kasvamisen entisestään? Monisairaiden vanhusten kotisairaanhoitoa on kehitettävä samalla kun varmistamme palveluasunnot niitä tarvitseville. Koulunsa päättävien nuorten terveyden- ja elämänhallintaa on kyettävä tukemaan. Niillä, joilla menee heikoimmin, ei yleensä ole vain terveysongelmia, vaan vaikeuksia kaikilla elämän alueilla. Terveysasemia onkin kehitettävä nykyistä selvästi enemmän sosiaali- ja terveysasemiksi. Tässä muutama esimerkki niistä haasteista, joihin meidän uudessa lautakunnassa on kyettävä vastaamaan. Juupas-eipäs-keskustelu terveysasemien määrästä on omiaan hämärtämään syvemmät ongelmat.