Romuttaako valinnanvapaus lastensuojelun?

Koulu-uraltani muistan muutaman tapauksen, joissa näytti ilmeiseltä että perhe oli vältellyt lastensuojelua vaihtamalla paikkakuntaa aina, kun sen ongelmat olivat alkaneet näkyä viranomaisille. Ennätys taisi olla 12 koulun vaihtoa yhdeksänteen luokkaan mennessä. Silloinkin oppilashuolto alkoi saada vihiä vakavista ongelmista, mutta kuinkas ollakaan perhe muutti taas ennen lukuvuoden päättymistä.

Lapsiperheet ovat nyt melko hyvin julkisen tuen piirissä. Ketju neuvolasta päivähoitoon ja kouluun varmistaa periaatteessa sen, että hälytyskellot soivat, jos näyttää siltä että lapsen elämässä ei kaikki ole kunnossa. Niin kauan kuin asuinkunta pysyy samana, perhettä voidaan tukea ja ongelmiin tarttua ennen kuin ne kasvavat liian suuriksi. Eerikan kuolema ja muut järkyttävät yksittäistapaukset peittävät helposti sen, että lasten arjessa tehdään enimmäkseen hyvää hiljaista työtä.

Sote- ja maakuntauudistusta tehdään nyt ideologisesti valinnanvapaus edellä. En näe mitään syytä, mikseivät lapsiperheiden peruspalvelut neuvolasta opiskelijaterveydenhoitoon voisi olla täysin valinnanvapauden piirissä. Miten käy jatkuvuuden? Syntyykö kenties riski, että viranomaisvalvontaa pakoileva perhe voi palveluntarjoajaa vaihtamalla karistaa ”sossut” kannoiltaan?

Valinnanvapaus istuu erittäin huonosti kaikkein köyhimpien ja kipeimpien palveluihin. Myös lastensuojelulle se aiheuttaa ongelmia, joista en ole huomannut laajemmin keskustellun.