Kaupunkimetsän tarinat

Malminkartanossa kehärata sukeltaa kallion alitse. Kallion päällä on pieni metsä, Kartanonmetsäksikin kutsuttu. Satunnainen kulkija ei ehkä huomaa mitään kummallista, metsä mikä metsä. Avokallioita, mäntyjä, kosteampi kuusia ja harmaaleppää kasvava notkelma. Polkuja. Tässä metsässä on kuitenkin aivan oma taikansa. Pari syksyä sitten ystäväni, joka asuu metsän laitaan muutama vuosikymmen sitten rakennetussa talossa, joutui keskeyttämään pensaan istutuksen puutarhaan, kun lapio osui vanhaan punamultahautaan. Rinteessä on runsaasti pyöreitä kiviä, jotka näyttävät siihen asetelluilta. Eräs kiviröykkiöistä onkin aidattu, sillä se on osoittautunut hautaröykkiöksi.

Tässä metsässä ei näy puiden kantoja. Se on siis ainakin viimeisten vuosisatojen ajan säätynyt hakkuilta. Idästä länteen kallioita halkoo polku, joka on kulunut askelten alla sileäksi ja paljaaksi. Aikanaan se on yhdistänyt kivikautisia kyliä. Todella: nämä kalliot kuuluvat Suomen vanhimpiin asuttuhin paikkoihin, ja tämä polku on ollut tässä niistä ajoista alkaen. Kun ensimmäiset kulkijat tulivat tänne, nykyisen Helsingin kohdalla lainehti vielä meri.

Kun ensimmäisen kerran tutustuin Kartanonmetsään, en tiennyt sen historiasta mitään. Löysin silloin pienten lasteni kanssa kivan lähimetsän, josta sai poimituksi piirakkamustikat. Kotitalon vieressä oli oikea seikkailumetsä, jonka "Nuuskamuikkusen leirikiven" juurella saattoi kallioilla kiipeilyn jälkeen syödä retkieväät. Olen nyt kuullut, että lasten omassa lähimaantiedossa se oli "Iso metsä". Vastaavasti "Pikkumetsä" oli tien toisella puolella ollut metsikkö, jota kukaan seudun aikuisista ei kai olisi edes tullut hahmottaneeksi metsäksi. Kumpikin oli lapsille rakas paikka, jossa he voivat hiukan vartuttuaan käydä omin päin samoilemassa ja seikkailemassa.

Jokaisella kaupunkimetsällä on tarinansa. Kasvavassa kaupungissa näitä tarinoita on osattava kuulla. Siksi päätöksentekoon tarvitaan kaupunkilaisia, jotka tuntevat metsien tarinat.

Tavallisen maukas sienirisotto

-->

Helppo ja maukas arkiruoka syntyy kuivatuista sienistä ja risottoriisistä. Ohjetta voi mukailla esimerkiksi korvaamalla riisin speltti- tai ohrahelmillä ja suppilovahverot herkkutateilla tai muilla mieleisillään sienillä. Valkoviinikään ei ole välttämätöntä, jos sitä ei muuten huushollissa kulu. Minä käytän sitä ruoanlaitossa muutenkin, joten kupillinen löytyy aina.

Sieniaikaan risoton tietysti laittaa mieluiten tuoreista sienistä. Jostain kummallisesta syystä kuitenkin esimerkiksi herkkutattirisotto tulee minun mielestäni maukkaampaa kuivatuista kuin tuoreista tateista. Sieniharrastaja saa kenties kaikkein parhaan risoton silloin, kun löytää tuoksuvalmuskoita.

Tämä resepti on täysin vegaaninen, jos käytät kasvislientä. Suosittelen luomujauhetta, jossa ei ole mukana pahamaineista palmuöljyä.

Lihansyöjä voi lisätä risottoon esimerkiksi hiukan italialaisia pancettakuutioita. Tähteeksi jäänyt broilerinlihakin sopii.

Kourallinen kuivattuja suppilovahveroita

2-3 shalottisipulia tai pienehkö tavallinen sipuli

Loraus kylmäpuristettua rypsiöljyä

1 dl kuivaa valkoviiniä

9 dl kana- tai kasvislientä

3 dl risottoriisiä

Mustapippuria

Persiljaa

Silppua sipulit ja mittaa kaikki ainekset valmiiksi käden ulottuville. Kuullota vaurautapadassa tai paksupohjaisessa kattilassa sipulisilppua hetki öljyssä (varo kärventämästä!), lisää riisi ja kuullota puuhaarukalla hämmentäen vielä minuutin ajan. Lisää kuivatut sienet ja valkoviini. Anna kiehua kunnes neste on melkein haihtunut ja lisää sitten kuuma liemi. Laske lieden lämpö minimiin, laita kansi päälle ja anna hautua noin 20 minuuttia. Tarkista koostumus ja lisää tarvittaessa lientä tai vettä. Tarjottaessa risoton pitäisi olla niin löysää, että sitä voi juuri ja juuri syödä haarukalla.

Rouhi valmiin risoton pintaan mustapippuria ja lisää reilusti persiljasilppua. Tarjoa parmesanraasteen kanssa tai ilman, makusi mukaan.

Populistien satokausi

-->

Kun kesällä pitkän poutajakson jälkeen tulee vähän reippaammin vettä, kannattaa napata kori kouraan ja suunnata metsään. Lämpimällä säällä tarvitaan vain pari päivää, jotta kankaalle alkaa nousta herkullisia tatteja ja kantarelleja.

Viiruvalmuska. © Hannu Tuominen 2016

Kun vaalien jälkeinen poliittinen poutajakso lähenee loppuaan ja uudet vaalit lähestyvät, tapahtuu jotain saman tapaista. Monella ehdokkaalla on hyvä vainu sen suhteen, mikä äänestäjiä kiinnostaa. Helsingissä yksi poliittisen poudan kuumista aiheista on ollut kaupunkiluonto. Niinpä nyt näkyviin pulpahteleekin luonnon ystäviä, plop, plop!

Sienten itiöemät eivät metsässä kauan kestä. Ne, joita ei poimita sienikoriin, hajoavat aika pian jälkiä jättämättä. Samalla tavalla vaalien aikaisesta luontopopulismista jää tuskin havaittavia jälkiä niihin päätöksiin, joita uudessa valtuustossa tehdään. Äänestäjän kuluttajansuojaa tosin hiukan parantavat sellaiset rehellisemmät ehdokkaat kuin Tatu Rauhamäki, joka Helsingin Sanomissa kiukuttelee Östersundomin rakentamista haittaaville kehrääjille ja muille Natura-alueiden aiheuttamille haitoille. Vink-vink: mikähän lienee yleinen luontolinja Tatun puolueessa?

Vaalien alla on helppo luvata yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, etenkin jos sattuu olemaan sellaisen ryhmän ehdokas, jolle ei ole odotettavissa merkittävää määrää valtuutettuja. Äänestäjän kannattaakin mieluummin pysähtyä katsomaan, mitä ehdokkaan edustama ryhmä on tehnyt aikaisempina vuosina. Toiset puolueet kun ovat luonnon puolustajina johdonmukaisempia kuin toiset.