Malminkartanossa kehärata sukeltaa kallion alitse. Kallion päällä on pieni metsä, Kartanonmetsäksikin kutsuttu. Satunnainen kulkija ei ehkä huomaa mitään kummallista, metsä mikä metsä. Avokallioita, mäntyjä, kosteampi kuusia ja harmaaleppää kasvava notkelma. Polkuja. Tässä metsässä on kuitenkin aivan oma taikansa. Pari syksyä sitten ystäväni, joka asuu metsän laitaan muutama vuosikymmen sitten rakennetussa talossa, joutui keskeyttämään pensaan istutuksen puutarhaan, kun lapio osui vanhaan punamultahautaan. Rinteessä on runsaasti pyöreitä kiviä, jotka näyttävät siihen asetelluilta. Eräs kiviröykkiöistä onkin aidattu, sillä se on osoittautunut hautaröykkiöksi.
Tässä metsässä ei näy puiden kantoja. Se on siis ainakin viimeisten vuosisatojen ajan säätynyt hakkuilta. Idästä länteen kallioita halkoo polku, joka on kulunut askelten alla sileäksi ja paljaaksi. Aikanaan se on yhdistänyt kivikautisia kyliä. Todella: nämä kalliot kuuluvat Suomen vanhimpiin asuttuhin paikkoihin, ja tämä polku on ollut tässä niistä ajoista alkaen. Kun ensimmäiset kulkijat tulivat tänne, nykyisen Helsingin kohdalla lainehti vielä meri.
Kun ensimmäisen kerran tutustuin Kartanonmetsään, en tiennyt sen historiasta mitään. Löysin silloin pienten lasteni kanssa kivan lähimetsän, josta sai poimituksi piirakkamustikat. Kotitalon vieressä oli oikea seikkailumetsä, jonka "Nuuskamuikkusen leirikiven" juurella saattoi kallioilla kiipeilyn jälkeen syödä retkieväät. Olen nyt kuullut, että lasten omassa lähimaantiedossa se oli "Iso metsä". Vastaavasti "Pikkumetsä" oli tien toisella puolella ollut metsikkö, jota kukaan seudun aikuisista ei kai olisi edes tullut hahmottaneeksi metsäksi. Kumpikin oli lapsille rakas paikka, jossa he voivat hiukan vartuttuaan käydä omin päin samoilemassa ja seikkailemassa.
Jokaisella kaupunkimetsällä on tarinansa. Kasvavassa kaupungissa näitä tarinoita on osattava kuulla. Siksi päätöksentekoon tarvitaan kaupunkilaisia, jotka tuntevat metsien tarinat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti