Monissa opettajainkokouksissa ja vanhenpainilloissa puhuttaneen taas tähän aikaan vuodesta opetuksen laadusta. Tai jos ei pitkästi puhuta, niin mainitaan kuitenkin. Mitä "laadulla" tarkoitetaan, ja kuinka moni puhuja todella ymmärtää mistä puhuu?
Sanalla "laatu" on suomen kielessä perin myönteinen kaiku. "Laadukas" opetus on varmasti hyvää, eikö niin?
Valitettavasti tässä kuitenkin yleensä sotketaan kaksi eri asiaa. Laadusta puhuminen on opetuksessa omaksuttu teollisuudesta, missä laadulla on oma täsmällinen, mutta hiukan arkikielelle vieras merkityksensä. Tuote on tasalaatuinen, jos sen ominaisuudet ovat aina luotettavasti suurin piirtein samanlaiset. Asiakas tietää silloin mitä saa. Nykyaikaisen teollisuuden uranuurtajiin kuuluneen Henry Fordin kerrotaan kolunneen romukauppoja tutkiakseen hajonneita T-mallin Fordeja. Mikä häntä kiinnosti? Ei suinkaan se, mitkä osat hajosivay ensimmäisenä, vaan se, mitkä osat jäivät ehjiksi. Tämän selville saatuaan hän määräsi oitis heikentämään niiden laatua. Miksi jonkin kampiakselin pitäisi suotta jäädä ehjäksi muuten romuksi ajettuun autoon?
Laatu siis tässä mielessä merkitsee ainoastaan ennustettavuutta. Vähän niin kuin IKEAn kirjahylly: ei sen kukaan kuvittele kestävän muuttamista ja uudelleen kokoamista, mutta ei se ole tarkoituskaan. Asiakas tietää jo ostaessaan, mitä saa.
Kouluun siirrettynä laatu voisi siis tarkoittaa samalla tavalla ennustettavuutta. Oppilas tietää suurin piirtein, mitä oppitunnilla tapahtuu. Huoltajan ei tarvitse miettiä, saako nuori koulussa kelvollista ruokaa tai reagoiko koulu oppilaan tupakointiin. Opettajan ei tarvitse joka tunnilla erikseen keskustella, pidetäänkö kännykät äänettöminä vai ei.
Voisiko laatu merkitä jotain muutakin?
tiistai 19. elokuuta 2008
maanantai 18. elokuuta 2008
Ekologista grillaamista?
Grillaaminen on kesällä kivaa. Kuulun ehdottomasti puuhiilipuolueeseen ja vierastan kaasugrillejä. Sähkögrilliä olen jonkun kerran kokeillut, mutta ei niiden teho oikein tahdo riittää. Sitäpaitsi ajatus ydinvoimalla grillaamisesta ei viehätä, varsinkaan kun mausta jää puuttumaan se jokin.
Puuhiiliin vain liittyy ekologinen ongelma: ne tehdään puusta. Se puu pitää hakata jostakin. Yhtenäistyvässä ja halvan kuljetusenergian maailmasssa on yhä todennäköisempää, että marketista ostetut grillihiilet on valmistettu josssakin tropiikissa tai ainakin jossain, missä suhtautuminen metsäluontoon ei välttämättä ole niin vastuullista kuin meillä (no joo, onko se sitten Suomessakaan...).
Löysin grillihiilituotteen, josta sain myönteisiä viboja. Olen nyt kokeillut kookospähkinänkuoresta valmistettuja brikettejä. Ne ovat aika lailla vaikeampia saada syttymään kuin tavalliset hiilet, mutta palavat sitten kyllä tosi pitkään. Lisäksi ajattelen, että näitten kookosbrikettien valmistaminen tuottaa paljon hyvää paikan päällä.
Kookosviljelmillä Thaimaassa, Indonesiassa tai Sri Lankassa työskentelee paljon ihmisiä euron tai parin päiväpalkalla. Brikettien valmistaminen toisi paikallisille lisätyötä. Jos sen voisi vielä organisoida osuustoiminnallisesti, niin vautsi. Reilun kaupan grillibriketit?
Tyhjät kookospähkinänkuoret ovat kaiken lisäksi tällä haavaa iso terveysriski, sillä ne ovat yksi tärkeimmistä dengue-kuumetta levittävien hyttysten pesimäpaikoista. Nyt kuoret ovat hyödytöntä jätettä, joka heitetään maastoon, mutta briketttien valmistamista varten niitä todennäköisesti kannattaisi jopa kerätä kotitalouksistakin. Jos tällä tavoin todella saataisiin kuoret pois asutuksen liepeiltä, voisivat dengue-kuumetapaukset ihan oikeasti vähentyä.
Taidanpa siirtyä puutarhaan sytyttelemään brikettejä.
Puuhiiliin vain liittyy ekologinen ongelma: ne tehdään puusta. Se puu pitää hakata jostakin. Yhtenäistyvässä ja halvan kuljetusenergian maailmasssa on yhä todennäköisempää, että marketista ostetut grillihiilet on valmistettu josssakin tropiikissa tai ainakin jossain, missä suhtautuminen metsäluontoon ei välttämättä ole niin vastuullista kuin meillä (no joo, onko se sitten Suomessakaan...).
Löysin grillihiilituotteen, josta sain myönteisiä viboja. Olen nyt kokeillut kookospähkinänkuoresta valmistettuja brikettejä. Ne ovat aika lailla vaikeampia saada syttymään kuin tavalliset hiilet, mutta palavat sitten kyllä tosi pitkään. Lisäksi ajattelen, että näitten kookosbrikettien valmistaminen tuottaa paljon hyvää paikan päällä.
Kookosviljelmillä Thaimaassa, Indonesiassa tai Sri Lankassa työskentelee paljon ihmisiä euron tai parin päiväpalkalla. Brikettien valmistaminen toisi paikallisille lisätyötä. Jos sen voisi vielä organisoida osuustoiminnallisesti, niin vautsi. Reilun kaupan grillibriketit?
Tyhjät kookospähkinänkuoret ovat kaiken lisäksi tällä haavaa iso terveysriski, sillä ne ovat yksi tärkeimmistä dengue-kuumetta levittävien hyttysten pesimäpaikoista. Nyt kuoret ovat hyödytöntä jätettä, joka heitetään maastoon, mutta briketttien valmistamista varten niitä todennäköisesti kannattaisi jopa kerätä kotitalouksistakin. Jos tällä tavoin todella saataisiin kuoret pois asutuksen liepeiltä, voisivat dengue-kuumetapaukset ihan oikeasti vähentyä.
Taidanpa siirtyä puutarhaan sytyttelemään brikettejä.
perjantai 15. elokuuta 2008
Kiskoja ja kärrynpyöriä
Tein viikonloppuna turistimatkan Porvooseen. Turhaa polttoainettahan siinä tietysti paloi, kun ensin risteiltiin J.L. Runebergilla vesiteitse ja sitten palattiin rautateitse museolättähatun kyydissä. Kivaa kuitenkin.
Kiskobussin kyydissä katselin itäuusmaalaisia maisemia ja pohdiskelin, että hyvä rata ihan turhaan makaa käyttämättömänä. Entä jos laittaisimmekin Keravan ja Porvoon välisen radan kuntoon säännölliselle henkilöliikenteelle? Juna on niin paljon kumipyöräneuvoja nopeampi menopeli, että rautatien varrelle voisi mainiosti rakentaa montakin uutta taajamaa. Nyt jo pääkaupungissa käydään töissä Porvoosta, Keravalta ja kauempaakin - mikä ettei tuolta ratavarrestakin.
Jos vielä hiukan jatkan tätä ajatusleikkiä, niin Helsingin metrolinjaa voisi ehkä jatkaa uuden Itä-Helsingin ohitse Sipooseen ja edelleen niin, että se lopulta kohtaisi Porvoon-radan. Silloin saisimme mainion kärrynpyörän, jonka varrelle mahtuisi asumaan ja jonka keskellä ja ympärillä silti voisi säilyttää Sipoonkorven ja paljon muuta ihanaa uusmaalaista luontoa.
Kun rakentamisen paine Sipoon ja Porvoon suuntaan joka tapauksessa kasvaa, niin parempihan tällainen raidekärrynpyörä olisi kuin se villisti laajeneva asfalttiväylien verkko, jota autoliikenne vaatii.
Kiskobussin kyydissä katselin itäuusmaalaisia maisemia ja pohdiskelin, että hyvä rata ihan turhaan makaa käyttämättömänä. Entä jos laittaisimmekin Keravan ja Porvoon välisen radan kuntoon säännölliselle henkilöliikenteelle? Juna on niin paljon kumipyöräneuvoja nopeampi menopeli, että rautatien varrelle voisi mainiosti rakentaa montakin uutta taajamaa. Nyt jo pääkaupungissa käydään töissä Porvoosta, Keravalta ja kauempaakin - mikä ettei tuolta ratavarrestakin.
Jos vielä hiukan jatkan tätä ajatusleikkiä, niin Helsingin metrolinjaa voisi ehkä jatkaa uuden Itä-Helsingin ohitse Sipooseen ja edelleen niin, että se lopulta kohtaisi Porvoon-radan. Silloin saisimme mainion kärrynpyörän, jonka varrelle mahtuisi asumaan ja jonka keskellä ja ympärillä silti voisi säilyttää Sipoonkorven ja paljon muuta ihanaa uusmaalaista luontoa.
Kun rakentamisen paine Sipoon ja Porvoon suuntaan joka tapauksessa kasvaa, niin parempihan tällainen raidekärrynpyörä olisi kuin se villisti laajeneva asfalttiväylien verkko, jota autoliikenne vaatii.
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Kyy
Kyy metsäpolun vierellä säväyttää aina kivasti. Tieto sen myrkkyrauhasten sisältämästä tehoaineesta saa suhtautumaan kunnioittavasti muuten aika pieneen matelijanreppanaan. Niinpä kyytä tulee katsottua rauhallisesti ja hosumatta, jolloin ehtii nähdä, miten kaunis kuviointi sillä on suomuisessa ruumiissaan.
Suomujen vuoksi moni kuvittelee käärmeitä kylmiksi ja niljakkaiksi. Kyystä en ymmärrettävästi ole tätä voinut testata, mutta otaksun sen olevan samalla tavalla pehmeä ja lämmin kuin joskus käteen ottamani rantakäärme. Sillä taas on yllättävän voimakas, hiukan kalamainen ominaishaju, joka viipyy käsissä pitkään käärmeen vapaaksi päästämisen jälkeenkin.
Lämmin metsäpolku paljaiden varpaiden alla, kyy vieressä sammalikolla ja käpylintujen ruokailuäänet kuusen latvassa pään päällä - siinä lyhyesti tunnelman perusainekset elokuisena sunnuntaina Luukin ulkoilualueella. Pääkaupunkia ympäröivät metsät ovat aarre, jota pitää varjella. Luukin miniaarniometsän salaisuus on tietenkin se, että se on suhteellisen kauan saanut olla vailla tehokasta nykyaikaista metsänhoitoa. 1800-luvun loppupuolen metsäpalon jäljiltä siellä täällä törröttää vieläkin hiiltyneitä kantoja, vain yksinäisen tukkireen hiljakseen lahoavat jäänteet muistuttavat puita joskus täältäkin kaadetun.
Helsingin keskuspuiston metsät ovat nekin helmi asutuksen ja liikenteen keskellä. Erämaan tuntua on sielläkin - mutta vain paikoin. Jostakin oudosta syystä Helsingissä on yllättäen pidetty tärkeänä metsän "hoitamista" ja "uudistamista", ikään kuin tarkoitus olisi tuottaa kuitupuuta teollisuudelle eikä virkistystä kaupunkilaisille.
Jospa sittenkin tulisimme toimeen hiukan vähemmällä hoitamisella? Jospa sittenkin jättäisimme uudet ulkoiluväylät raivaamatta ja nykyiset leventämättä latukoneen mentäviksi? Jospa antaisimme Haltiavuoren metsien rauhassa kasvaa ja vanhentua, niin että edes jokin tulevista sukupolvista voisi sielläkin kulkea hakkuuaukkoihin törmäämättä?
Parhaassa tapauksessa voisi sitten sielläkin pysähtyä ihailemaan elokuista kyytä.
Suomujen vuoksi moni kuvittelee käärmeitä kylmiksi ja niljakkaiksi. Kyystä en ymmärrettävästi ole tätä voinut testata, mutta otaksun sen olevan samalla tavalla pehmeä ja lämmin kuin joskus käteen ottamani rantakäärme. Sillä taas on yllättävän voimakas, hiukan kalamainen ominaishaju, joka viipyy käsissä pitkään käärmeen vapaaksi päästämisen jälkeenkin.
Lämmin metsäpolku paljaiden varpaiden alla, kyy vieressä sammalikolla ja käpylintujen ruokailuäänet kuusen latvassa pään päällä - siinä lyhyesti tunnelman perusainekset elokuisena sunnuntaina Luukin ulkoilualueella. Pääkaupunkia ympäröivät metsät ovat aarre, jota pitää varjella. Luukin miniaarniometsän salaisuus on tietenkin se, että se on suhteellisen kauan saanut olla vailla tehokasta nykyaikaista metsänhoitoa. 1800-luvun loppupuolen metsäpalon jäljiltä siellä täällä törröttää vieläkin hiiltyneitä kantoja, vain yksinäisen tukkireen hiljakseen lahoavat jäänteet muistuttavat puita joskus täältäkin kaadetun.
Helsingin keskuspuiston metsät ovat nekin helmi asutuksen ja liikenteen keskellä. Erämaan tuntua on sielläkin - mutta vain paikoin. Jostakin oudosta syystä Helsingissä on yllättäen pidetty tärkeänä metsän "hoitamista" ja "uudistamista", ikään kuin tarkoitus olisi tuottaa kuitupuuta teollisuudelle eikä virkistystä kaupunkilaisille.
Jospa sittenkin tulisimme toimeen hiukan vähemmällä hoitamisella? Jospa sittenkin jättäisimme uudet ulkoiluväylät raivaamatta ja nykyiset leventämättä latukoneen mentäviksi? Jospa antaisimme Haltiavuoren metsien rauhassa kasvaa ja vanhentua, niin että edes jokin tulevista sukupolvista voisi sielläkin kulkea hakkuuaukkoihin törmäämättä?
Parhaassa tapauksessa voisi sitten sielläkin pysähtyä ihailemaan elokuista kyytä.
perjantai 8. elokuuta 2008
Laitisen kauppa
Lapsena asuin Länsi-Pakilassa. Siitä on jo sen verran kauan, että juuri kellään naapurustossa ei ollut autoa, vaikka lapsiperheitä asuikin lähes joka talossa. Olen myöhemmin ymmärtänyt 60-luvun taitteen olleen suuren muutoksen alkua, joka merkitsi vuokralla ja hartiapankkitaloissa suvien työläisperheiden väistymistä tiilitaloja rakentavan nousevan keskiluokan tieltä - ja teiden päällystämistä kasvavan autopopulaation ajella.
Halkosuontien päässä naapuritalossa oli Laitisen kauppa, joka lapsen muistikuvien mukaan oli kuin pienoistavaratalo liha- maito- ja sekatavaraosastoineen. Aukioloajatkin olivat silla tavoin joustavat, että maitoa sai vaikka joulupäivänä, jos kehtasi käydä koputtamaan takaovea. Kauppiasperhe kun tietysti asui yläkerrassa.
Laitisen kaupan lisäksi kävelyetäisyydellä korkeintaan parin - kolmen korttelin päässä oli pari muutakin kauppaa: se, jonka edessä tuntemattoman koiran kerrotaan nuolleen munkkisokerit poskiltani, ja se, jonka kauppiaan nuorison kanssa muutaman vuoden vanhempi isosiskoni ystävystyi lopulta vuosikymmenien ajaksi. Vähän kauempana Pakilantiellä olivat vielä ainakin Isrikin kauppa, josta mummuni kerran osti minulle muovisen leikkilintuhäkin vinkuvine papukaijoineen, sekä jostakin oudosta syystä Rusina-Elannoksi kutsumani osuuskauppa.
Nyt saa ruokakauppoja etsiä Pakilantieltäkin.
Kun 50-luvun Suomessa ihmisillä ei ollut autoja eikä jääkaappeja, kaupan keskusliikkeiden oli pakko pitää yllä tiheää kauppaverkkoa. Samasta syystä vielä nytkin Venäjän kaupungit ovat taynnä pieniä magazineja, joista maatuskat voivat käydä ostamassa päivittäiset leipänsä ja smetanansa. Palvelutiskiltä. Nyky-Suomessa sen sijaan kauppa on taitavasti ulkoistanut sekä varastot asiakkaiden jääkaappeihin ja pakastimiin että kuljetuksen asiakkaiden omiin autoihin. Siinä missä vuonna 1960 yksi kuorma-auto toi maidot ja makkarat Laitisen kauppaan ja asiakkaat kantoivat ne lähikortteleihin, ajaa nyt 50 Mazdaa ja Audia hakemaan samat tavarat - eikä enää edes Pakilantieltä, vaan kenties jostain Kannelmäen tai Leppävaaran megamarketista.
Eihän tässä ole mitään järkeä. Meidät on narrattu yhä pidemmille ostosmatkoille ja käytännössä pakotettu lisäämään autoliikennettä. Henkilökohtaisen vapautemme nimissä me olemme siihen suostuneet pysähtymättä ajattelemaan, että kaupan laistaminen omista velvoitteistaan on samalla merkinnyt ympäristörasituksen lisäämistä.
Se pääministerin "puutarhakaupungeista" tällä kertaa.
Laitisen kauppaa vain tulee joskus ikävä.
Halkosuontien päässä naapuritalossa oli Laitisen kauppa, joka lapsen muistikuvien mukaan oli kuin pienoistavaratalo liha- maito- ja sekatavaraosastoineen. Aukioloajatkin olivat silla tavoin joustavat, että maitoa sai vaikka joulupäivänä, jos kehtasi käydä koputtamaan takaovea. Kauppiasperhe kun tietysti asui yläkerrassa.
Laitisen kaupan lisäksi kävelyetäisyydellä korkeintaan parin - kolmen korttelin päässä oli pari muutakin kauppaa: se, jonka edessä tuntemattoman koiran kerrotaan nuolleen munkkisokerit poskiltani, ja se, jonka kauppiaan nuorison kanssa muutaman vuoden vanhempi isosiskoni ystävystyi lopulta vuosikymmenien ajaksi. Vähän kauempana Pakilantiellä olivat vielä ainakin Isrikin kauppa, josta mummuni kerran osti minulle muovisen leikkilintuhäkin vinkuvine papukaijoineen, sekä jostakin oudosta syystä Rusina-Elannoksi kutsumani osuuskauppa.
Nyt saa ruokakauppoja etsiä Pakilantieltäkin.
Kun 50-luvun Suomessa ihmisillä ei ollut autoja eikä jääkaappeja, kaupan keskusliikkeiden oli pakko pitää yllä tiheää kauppaverkkoa. Samasta syystä vielä nytkin Venäjän kaupungit ovat taynnä pieniä magazineja, joista maatuskat voivat käydä ostamassa päivittäiset leipänsä ja smetanansa. Palvelutiskiltä. Nyky-Suomessa sen sijaan kauppa on taitavasti ulkoistanut sekä varastot asiakkaiden jääkaappeihin ja pakastimiin että kuljetuksen asiakkaiden omiin autoihin. Siinä missä vuonna 1960 yksi kuorma-auto toi maidot ja makkarat Laitisen kauppaan ja asiakkaat kantoivat ne lähikortteleihin, ajaa nyt 50 Mazdaa ja Audia hakemaan samat tavarat - eikä enää edes Pakilantieltä, vaan kenties jostain Kannelmäen tai Leppävaaran megamarketista.
Eihän tässä ole mitään järkeä. Meidät on narrattu yhä pidemmille ostosmatkoille ja käytännössä pakotettu lisäämään autoliikennettä. Henkilökohtaisen vapautemme nimissä me olemme siihen suostuneet pysähtymättä ajattelemaan, että kaupan laistaminen omista velvoitteistaan on samalla merkinnyt ympäristörasituksen lisäämistä.
Se pääministerin "puutarhakaupungeista" tällä kertaa.
Laitisen kauppaa vain tulee joskus ikävä.
tiistai 5. elokuuta 2008
Pääministerin sähköautot
Pääministeri Matti Vanhanen julistautuu jälleen kerran "puutarhakaupunkimallin" kannattajaksi (HS 6.8.). Esi- ja pikkukaupunkien todellisuus kuitenkin kertoo sukkuloinnista ja sukaroinnista, jota suomalaisten on päivittäin harjoitettava päästäkseen ensin työpaikalleen ja sen jälkeen markettikeskuksiin ostoksille. Voikin kysyä, mihin perustuu äkillinen innostus sähköautojen tukemiseen. Vanhanen on tietenkin oikealla asialla siinä, että sähköautoihin siirtyminen vähentäisi terveydelle haitallisia pienhiukkaspäästöjä - mutta miten on energian laita?
Sähkössä energialähteenä on se hämäävä ominaisuus, että se näyttää tulevan ikään kuin tyhjästä. Töpseli seinään, akku täyteen ja taas mennään. Pääministerinkin täytyy kuitenkin muistaa, että sähkökin tuotetaan jossakin. Sähköautoihin siirtyminen tuo mieleen sanonnan ojasta ja allikosta. Polttomoottorissa poltettava bensiini on korvattava lisäämällä energiantuotantoa voimalaitoksissa. Jostain niidenkin energia on otettava. Kun päästöjä ei voi lisätä, niin mitä sitten? Rakennammeko lisää ydinvoimaa? Vai rakennetaanko sittenkin vesivoimaa uusien tekoaltaiden varaan, niin kuin Jyrki Katainen jo ehti vihjata?
Sähköautot ovat kirkkaasti parempaa tekniikkaa kuin saastuttavat polttomoottoriautot. Tämä tosiasia ei saa kuitenkaan hämärtää sitä, että kaikenlainen autoliikenne kuluttaa ainoan maapallomme uusiutumattomia energiavaroja. Jos voisimme edullisesti tuottaa tarvittavan sähkön itse aurinkoenergialla, niin kuin kirjailija Risto Isomäki on visioinut, tilanne olisi toinen. Kilpailukykyistä teknologiaa ei kuitenkaan ole vielä näkyvissä. Siksi meillä ei oikeasti ole muuta vaihtoehtoa kuin vähentää autoliikennettä. Siihen ei sukkuloivalla pääministerillämme kuitenkaan näytä olevan rohkeutta.
Jos tyydytään korvaamaan polttomoottorit sähkömoottoreilla vähentämättä samalla tarvetta liikkua autolla, ongelmat vain siirretään seuraaville hallituksille ja tuleville sukupolville. Vanhasen tukema puutarhakaupunkisukkulointi valitettavasti vain päinvastoin lisää autoilun tarvetta hajauttaessaan asumisen, työpaikat ja kaupan etäälle toisistaan.
Sähkössä energialähteenä on se hämäävä ominaisuus, että se näyttää tulevan ikään kuin tyhjästä. Töpseli seinään, akku täyteen ja taas mennään. Pääministerinkin täytyy kuitenkin muistaa, että sähkökin tuotetaan jossakin. Sähköautoihin siirtyminen tuo mieleen sanonnan ojasta ja allikosta. Polttomoottorissa poltettava bensiini on korvattava lisäämällä energiantuotantoa voimalaitoksissa. Jostain niidenkin energia on otettava. Kun päästöjä ei voi lisätä, niin mitä sitten? Rakennammeko lisää ydinvoimaa? Vai rakennetaanko sittenkin vesivoimaa uusien tekoaltaiden varaan, niin kuin Jyrki Katainen jo ehti vihjata?
Sähköautot ovat kirkkaasti parempaa tekniikkaa kuin saastuttavat polttomoottoriautot. Tämä tosiasia ei saa kuitenkaan hämärtää sitä, että kaikenlainen autoliikenne kuluttaa ainoan maapallomme uusiutumattomia energiavaroja. Jos voisimme edullisesti tuottaa tarvittavan sähkön itse aurinkoenergialla, niin kuin kirjailija Risto Isomäki on visioinut, tilanne olisi toinen. Kilpailukykyistä teknologiaa ei kuitenkaan ole vielä näkyvissä. Siksi meillä ei oikeasti ole muuta vaihtoehtoa kuin vähentää autoliikennettä. Siihen ei sukkuloivalla pääministerillämme kuitenkaan näytä olevan rohkeutta.
Jos tyydytään korvaamaan polttomoottorit sähkömoottoreilla vähentämättä samalla tarvetta liikkua autolla, ongelmat vain siirretään seuraaville hallituksille ja tuleville sukupolville. Vanhasen tukema puutarhakaupunkisukkulointi valitettavasti vain päinvastoin lisää autoilun tarvetta hajauttaessaan asumisen, työpaikat ja kaupan etäälle toisistaan.
Kolmosjokeri
Kehä kolmosta aletaan pian taas perusparantaa. Ruuhkien perusteeella se on epäilemättömän perusteltua. Mutta, mutta: on jotensakin kummallista, miten kivuttomasti ja määrärahoja pihtaamatta liikenneinvestoinnit menevät läpi, kun yksityisautoilun etuja halutaan edistää. Eihän kolmoskehän ruuhkautuminen loppujen lopuksi johdu muusta kuin lisääntyneestä autoliikenteestä, josta iso osa on nimenomaan henkilöautoja.
Kehä III:n ruuhkautumisesta kärsii myös joukkoliikenne. Kehää pitkin ajavat bussit ovat usein piinallisen paljon myöhässä pysäkeille präntätyistä aikatauluista. Jos bussi jo valmiiksi kulkee parinkymmenen minuutin vuorovälein ja sitten vielä on useita minuutteja myöhässä, ei seisominen räntäsateessa ja liikenteen metelissä hirveästi houkuta.
Kolmoskehälle tarvitaan ehdottomasti panostusta joukkoliikenteeseen ja sen sujumiseen. Väylälle varattuun tilaan mahtuisivat vallan hyvin myös bussikaistat - tai yhtä hyvin pikaraitiotie! Silloin Kehää pitkin voisi liikennöidä Kolmosjokeri Vuosaaresta Kauklahteen.
Oma lehmäni on syvällä Kehä III:n ojassa, sillä työmatkani suuntautuvat Suutarilasta Kauklahteen. Kun Kehällä ei ole nopeaa joukkoliikennettä, joudun kulkemaan kolmella julkuneuvolla pasilan kautta koukaten. Samassa ojassa on kuitenkin paljon niitä, joiden työpaikka on Kehän varrella. Nostokurkien määrästä päätellen työpaikkoja siirtyy koko ajan tänne susirajan tuntumaan. Sen lisäksi Kolmosjokeri palvelisi isoa joukkoa kehäinvälisen metropolialueen asukkaita, jotka haluavat tai joiden on pakko asioida Kehä III:n varren liikkeissä ja kauppakeskuksissa.
Haluamme pikaraitiotien tai vähintään jokeribussikaistat Keha III:lle.
Kehä III:n ruuhkautumisesta kärsii myös joukkoliikenne. Kehää pitkin ajavat bussit ovat usein piinallisen paljon myöhässä pysäkeille präntätyistä aikatauluista. Jos bussi jo valmiiksi kulkee parinkymmenen minuutin vuorovälein ja sitten vielä on useita minuutteja myöhässä, ei seisominen räntäsateessa ja liikenteen metelissä hirveästi houkuta.
Kolmoskehälle tarvitaan ehdottomasti panostusta joukkoliikenteeseen ja sen sujumiseen. Väylälle varattuun tilaan mahtuisivat vallan hyvin myös bussikaistat - tai yhtä hyvin pikaraitiotie! Silloin Kehää pitkin voisi liikennöidä Kolmosjokeri Vuosaaresta Kauklahteen.
Oma lehmäni on syvällä Kehä III:n ojassa, sillä työmatkani suuntautuvat Suutarilasta Kauklahteen. Kun Kehällä ei ole nopeaa joukkoliikennettä, joudun kulkemaan kolmella julkuneuvolla pasilan kautta koukaten. Samassa ojassa on kuitenkin paljon niitä, joiden työpaikka on Kehän varrella. Nostokurkien määrästä päätellen työpaikkoja siirtyy koko ajan tänne susirajan tuntumaan. Sen lisäksi Kolmosjokeri palvelisi isoa joukkoa kehäinvälisen metropolialueen asukkaita, jotka haluavat tai joiden on pakko asioida Kehä III:n varren liikkeissä ja kauppakeskuksissa.
Haluamme pikaraitiotien tai vähintään jokeribussikaistat Keha III:lle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
