Maahantulijoiden lukkarinkoulu jatkuu

Lukkarinkoulua on pidetty nyt kuukausi. Helmikuun alusta ei valmistavan luokan opettaminen enää tunnu niin pop up -koulunpidolta, sillä pääsimme vihdoin omaan luokkahuoneeseemme yläkoulun tiloihin.

Luokallani on 10 Afganistanista ilman huoltajaa tullutta 16-vuotiasta turvapaikanhakijaa ja pari muuten vain Suomeen muuttanutta. Englantia osaa jollakin tavalla neljä tai viisi oppilasta, muiden kanssa Suomen kielen apuna on lähinnä näyttelijän- ja piirtäjäntaitoni. En ole aina ihan varma siitä, miten oppilaani oppivat suomea, mutta itse huomaan välillä käyttäväni koulupäivän jälkeenkin omatekoista selkosuomeani.

Kouluyhteisöön päästyämme olen voinut laajentaa oppimisympäristöämme hurjasti. Arjen inkluusio toteutuu jo siinä, että olemme käytävillä ja oppilasravintolassa niin kuin muutkin. Ilmiöpohjaisesti tutustuimme viime viikolla kaupassa asiointiin, keittiössä työskentelemisen ja suomalaiseen kirjallisuuteen, kun leivoimme runebergintorttuja ja tutkimme niiden taustoja. Olemme pelanneet seurapelejä yhdessä tukioppilaiden kanssa. Pelasimme myös sisäfutista yhdessä kasiluokan tyttöjen kanssa sen jälkeen, kun poikani itse hoksasivat mennä muiden mukana välitunnilla saliin pallottelemaan.

Pari huomiota ja yksi niiden kirvoittama pohdiskelu:

Näkemykseni näistä nuorista toimeen tarttuvina, oma-aloitteisina ja vastuullisina yksilöinä vahvistuu. Runebergintorttuprojektimme vaikeimmaksi komponentiksi osoittautui kaupassa käynti (mikä näistä kymmenestä erilaisesta makeasta tuotteesta on reseptissä ja kauppalapussa tarkoitettua ”sokeria”?), mutta leipominen sujuikin sen jälkeen kuin vanhoilta tekijöiltä. Vastuullisuudesta kertonee parhaiten se, että puolet astioista oli jo tiskattu ennen kuin älysin ja ehdin siitä muistuttaa. Olen harvoin nähnyt yhtä aikaansaavia, yhteistoiminnallisia ja itseohjautuvia nuoria. Tortut tulivat mallikelpoisen kauniita ja herkullisia.

Sama toistuu, kun alamme opiskella musiikkia. Nuoret, jotka  sanomansa mukaan eivät koskaan ole pitäneet kitaraa kädessään, tuottavat puolen tunnin ohjauksen jälkeen sointuja niin kuin tyhjää vain.

Toinen huomioni koskee opetusmateriaalia. Meillä saattaa olla maailman paras koulutusjärjestelmä, mutta emme ole valmistautuneet nykyisen laajuiseen maahanmuuttoon. Suomalaiset oppikirjat ja digitaaliset materiaalit eivät tarjoa kovinkaan paljon kättä pidempää niille oppilaille, joiden suomen kielen taito on heikko. Oppikirjat ovat täynnään kivoja kuvia ja ties mitä tietolaatikoita, mutta tekstiä oikeasti tukevia kuvia vähän. Luonnontieteiden oppikirjoissa jonkinlainen kappalekohtainen sanasto ei olisi pahitteeksi. Alan vähitellen päästä hajulle siitä, millaista materiaalia suomen kielen opiskeluun on tarjolla, mutta etenkin hyvää digitaalista materiaalia voisi olla enemmänkin. Ei ole pitkän päälle mielekästä, että sama pyörä keksitään eri tahoilla uudelleen.

Ammatillisesti parasta on ollut se, että valmistavan luokan työtavat alkavat melkein itsestään vakiintua ilmiöpohjaisuuden suuntaan. Istumalla oppiminen ei olikin tuota tulosta, mutta näiden monitaitoisten nuorten kanssa tekemällä oppiminen sujuu. Kyse ei ole siitä, että suomea taitamattomien oppilaiden kanssa pitäisi toimia jotenkin eri tavalla. Eivät he vajaataitoisia ole. Pikemminkin saattaa olla niin, että kommunikaatio sujuu tavallisella luokalla näennäisen hyvin, kun opettajalla ja oppilailla on yhteinen kieli. Oppimisen kytkeminen luonnollisiin tilanteisiin ja ilmiöihin ynnä deweyläisittäin tekemällä oppiminen auttavat kaikkien oppimista.

Sitäpaitsi: tämä on kivaa.

Lukkarinkoulussa

Palasin eläkkeeltä kokopäivätyöhön, kun vastaan tuli tehtävä, josta en halunnut kieltäytyä. Tammikuun ajan olen opettanut nuorten maahantulijoitten valmistavaa luokkaa Espoossa. Melkein kaikki oppilaani ovat 16-vuotiaita nuoria, jotka ovat tulleet maahan turvapaikanhakijoina ilman vanhempiaan. Tiedän heidän taustoistaan aika vähän, mutta siellä on kaikenlaista. Joku on voinut olla se, jolla on katsottu olevan parhaat mahdollisuudet päästä hengissä perille. Toiselta ovat talebanit tappaneet isän ja veljet, kolmas on joutunut pakenemaan ennen kuin ketään on ehditty tappaa. On eletty vuosiakin vieraassa maassa. Koulua on käyty vaihtelevasti: joku osaa juuri ja juuri lukea ja kirjoittaa länsimaisin kirjaimin, toinen osaa kohtuullisesti englantia ja yläkoulun matematiikkaa.

Koko varsinaisen työurani olen opettanut matematiikkaa ja ”sen tapaista” eri tasoilla. Suomen kielen ja opiskelutaitojen opettaminen on minulle melkein yhtä uutta ja outoa kuin niiden oppiminen näille nuorilleni. Olo on ollut vähän sellainen, kuin olisimme ”noin seitsemän veljestä lukkarinkoulussa”. Minusta se on kuitenkin ollut hauskaa ja innostavaa, luultavasti nuoristanikin. Kommelluksiakin on, totta kai. Päällimmäisenä tuntemuksena on kuitenkin tavaton halu oppia – suomea, suomalaisessa yhteiskunnassa toimimista, ihan mitä vain. Kun on ikänsä opettanut angstisia suomalaisteinejä, tuntuu kuin tämä joukkue olisi muovailuvahaa opettajan käsissä.

Kerron varmaan myöhemmin lisää. Nyt haluan jakaa kanssasi kaksi asiaa. Toinen kertoo minusta ja toinen nuorista. Ensimmäinen ja tärkein on se, että näillä nuorilla on meille paljon annettavaa, jos kuuntelemme heitä ja annamme heille mahdollisuuden toteuttaa unelmaansa. Eivät he odota kuuta taivaalta, vielä vähemmän sitä että heille annettaisiin täällä kaikki valmiina. Kuudentoista vuoden iässä he osaavat jo vaikka mitä: joku on taitava parturi, toinen ompelee vaatteita (käsin!), muutama tekisi puusepäntöitä jos saisi, moni yltää vaikka mihin, kunhan saa mahdollisuuden opiskella. Eivät nämä nuoret ole meille taakka, vaan lahja.

Toiseksi haluan jakaa vahvan kokemuksen siitä, että meillä suomalaisilla on suuri ja tärkeä lahja annettavana jokaiselle sodan ja köyhyyden keskeltä tänne asti päässeelle. Se on yksinkertaisesti tasavertaisuus. Suomalaisessa koulussa opettaja ja oppilas katsovat toisiaan silmiin, samalla tasolla. Tavallaan on sivuseikka, kuinka nopeasti ja mitä me tässä lukkarinkoulussamme opiskelemme. Onnistumiseni opettajana tulee arvioida sen mukaan, tuntevatko nuoreni olevansa tervetulleita ja hyväksyttyjä ilman ehtoja.

Se on nimittäin tärkein supervoima, joka meillä pienillä pohjoisilla kansoilla on. Tasavertaisuus ja yksilön kunnioittaminen.

Soteen vai saveen?

Kansakunnan sote-voimavarat ovat nyt vaarassa valua kahteen eri kohteeseen.

Lääketiede on kehittynyt hurjin loikin. Erityissairaanhoidossa on käytössä uusia tekniikoita, lääkkeitä ja laitteita, jotka olisivat tuntuneet tieteiskirjallisuudelta vain muutama vuosi sitten. Tässä on tietysti erinomaista se, että ennen toivottomat potilaat saavat uuden elämän. Hankalaksi tämän tekee se, että uusimmat hoidot ovat kalliita. Todella kalliita. Lisäksi uudet hoidot tarkoittavat usein sitä, että aikaisemmin kuolemaan tuomittu potilas saadaan pelastetuksi – ei suinkaan täysin toimintakykyiseksi, vaan pikemminkin kalliisti hoidettavaksi pitkäaikaispotilaaksi.

Toinen rahanielu on valinnanvapaus. Kansalaisen kannalta on tietenkin miellyttävää, jos hän voi vaikuttaa vapaammin siihen, mistä hoitonsa hankkii. Valinnanvapaus toisaalta synnyttää kilpailua, kun useat terveydenhoitoyritykset haluavat toimia markkinoilla. Kansainvälinen kokemus osoittaa, että tämä tulee kansantaloudelle kalliimmaksi kuin tiukasti julkinen terveydenhoito. Yksityisellä palveluntarjoajalla on houkutus tarjota sellaisiakin hoitoja, joiden terveyshyöty on marginaalinen. Kustannukset potilasta kohden nousevat, ja ennen pitkää ne joka tapauksessa kasvattavat tavallisen kansalaisen maksutaakkaa. Eniten valinnanvapaudesta sitä paitsi hyötyvät ne, jotka ovat vähiten hoidon tarpeessa: perusterveet, työssä käyvät aktiivikansalaiset. Monia sairauksia poteva vanhus tuskin kykenee kauheasti valitsemaan.

Arkijärjen mukaan pitäisi tietenkin välttää kaikkia sellaisia käyntejä tai toimenpiteitä, joiden terveyshyöty on lähellä nollaa. Nykykehitys ei tätä arkijärkeä kovin hyvin tue.

Malmille esteetön kaupunginosa!

Malmin lentokentän alueen suunnittelu on vasta lähtöruudussa. Vielä ehtii siis vaikuttaa siihen, millaista kaupunkia sinne rakennetaan.

Nyt olisi erinomainen tilaisuus ottaa yhdeksi suunnittelun lähtökohdaksi esteettömyys. Jospa päättäisimme, että rakennetaan vain esteettömiä asuntoja, joissa kaikenkuntoiset kaupunkilaiset voivat asua ja toimia niin pitkään kuin haluavat? Joukkoliikenteen esteettömyyden pitäisi jo olla itsestään selvää. Entisellä lentokentällä ei ole merkittäviä korkeuseroja, joten kaavarungossa keskeisen tärkeät viher- ja virkistysalueetkin voidaan suunnitella esteettömiksi.

Kustannuksia käytetään yhä verukkeena esteettömyyttä vastaan, mutta ne eivät ole ongelma, jos koko alue suunnitellaan samojen kriteerien mukaan.

Väestö vanhenee ja huoltosuhde heikkenee. Mitä useampi pystyy mahdollisimman pitkään elämään itsenäisesti, sitä vähemmän tarvitsee järjestää kalliita palveluja. Kokonainen uusi esteetön kaupunginosa olisi huikea tulevaisuuspilotti.

Sote-viraston uudet haasteet

Sosiaali- ja terveysviraston virastopäällikkö Hannu Juvonen jättää Helsingin ja siirtyy johtamaan pienempää organisaatiota. Spekulointi hänen vaikuttimistaan on jo alkanut, mutta tyydyn tässä vain toteamaan: harmin paikka. Juvosen lähtö ei ainakaan johdu siitä, että lautakunnassa olisimme olleet laajasti tyytymättömiä virkamiestyöhön. Päin vastoin Juvonen on varsin hyvin onnistunut käynnistämään uuden sote-viraston arjen ja sen lisäksi luotsannut sitä kohti uutta palveluajattelua.

Seuraava poliittinen peli on jo käynnissä, ja se koskee tietysti sitä miten uusi virastopäällikkö valitaan. tehtävä on jos mahdollista vielä haastavampi nyt, kun lähitulevaisuudessa häämöttää siirtyminen maakunnan laajuiseen organisaatioon. Tehtävään valittavan on kyettävä uudistamaan palvelurakennetta vastaamaan nykyajan vaatimuksia. Strategiasta on iloa vain, jos se saadaan näkymään käytännössä. Kaiken lisäksi tämä on kyettävä tekemään niin, että kustannukset laskevat. se taas johtuu siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että Helsinki on käyttänyt palveluihinsa rahaa enemmän kuin tulevan ihaa-alueen muut kunnat. Jotta "kustannusrakenne voidaan harmonisoida", niin kuin kaunistellen sanotaan, pääkaupungin osalta pitää varautua kymmenien miljoonien leikkauksiin.

Olen vakuuttunut siitä, että nyt valitulla palveluajattelulla on mahdollista palvella helsinkiläisiä sekä paremmin että halvemmalla. Se vaatii kuitenkin erittäin tiukkaa ja laadukasta johtamista. Toivon parasta.

Koulun uusi vallankumous

-->

Koulun numeroarvioinnista keskustelun avasi lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila. Sen jälkeen opettaja Eva Sundgren herätti keskustelua mielipidekirjoituksessaan, jossa tuskaili laiskoja opiskelijoita. Nämä teemat punoutuvat kiinnostavalla tavalla yhteen.

Ei pidä väheksyä Sundgrenin tuskastumista huonosti motivoituneisiin lukiolaisiin. Samoin kannattaa ottaa erittäin vakavasti se, että vieläkin monen lapsen itsetuntoa lytätään huonolla liikunnan numerolla. Tai matematiikan. Katsoisin kuitenkin vähän syvemmälle.

Heikolle opiskelumotivaatiolle on nähdäkseni kaksi päälähdettä. Sivumennen sanoen tässä näkyy yhteiskunnan polarisoituminen.

Merkittävä osa koululaisista sekä tulee ns. alemmista tuloluokista että menestyy koulussa heikosti. Nämä kaksi asiaa korreloivat vahvasti. Moni näistä nuorista hahmottaa sinänsä fiksusti, että koulu ei anna heille riittävästi lisäarvoa elämään. Pitkäaikaistyöttömäksi pääsee helpomminkin kuin ruotsin verbejä pänttäämällä. Kun luokassa on jokin kriittinen massa tämän vuoksi motivoitumattomia oppilaita, löysä ote opiskeluun muodostuu helposti vallitsevaksi, jolloin tulokset jäävät heikoiksi niilläkin, joilla olisi kaikki edellytykset oppimiseen ja hyvään elämän koulun jälkeen.

Toisaalta osa parhaimmin menestyvistä tylsistyy ja turhautuu. Oppitunneilla jankataan itsestäänselvyyksiä ja pitäydytään paljolti vanhaan leuka  ja liitu –menetelmään. Edistyneimmät oppilaat kuitenkin seuraavat aikaansa muualtakin ja osaisivat hyödyntää uusinta tietotekniikkaa tavalla, johon koulu ei yleensä taivu. Ennen tylsää aikaa tapettiin piirtelemällä vihkoon tai pelaamalla jätkänshakkia, nyt puhelin tarjoaa aivan uudenlaiset ajantappoulottuvuudet. (Käsi sydämelle, aikuiset: kuka meistä ei ole koskaan räplännyt laitteitaan puuduttavissa maanantaipalavereissa?)

Kirjoitin liki vuosi sitten koulun muuttumisesta (http://tuomisia.blogspot.fi/2014/12/opettaja-on-vanhaa-viinia.html). Tästä on mielestäni kyse sekä motivaatio- että arviointikeskustelussa. Koulu on pakko päivittää nykyaikaan. Oppimisen omistajuus ja yksilöllisten oppimispolkujen käyttöönotto ovat vaativia haasteita, jotka vaativat monien vakiintuneiden rakenteiden purkamista. Opiskelijan on oltava aktiivinen osapuoli oppimisen suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. Opettajan on vihdoin ymmärrettävä, että hän ei enää ole kaiken tiedon ylin auktoriteetti.

Jännittävästi muuten oppimispolut toteutuvat nyt todennäköisimmin kaikkein heikoimpien ja kaikkein lahjakkaimpien oppilaiden opiskelussa. Lahjakkain ja innovatiivisin kärki on aina ennenkin osannut itse täydentää sitä, mihin koulu ei taivu. Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat kulkevat peruskoulussa jo nyt käytännössä yksilöllisiä polkujaan pitkin, jos heillä on onni päästä asiansa osaavan laaja-alaisen erityisopettajan hoiviin. Näiden napojen väliin vain jää valtaosa lapsista ja nuorista.

Seuraavalla kerralla lisää arvioinnista.

Millaisen Malmin jätämme jälkipolville?

Oletetaan, että Malmin lentokentän toiminta lakkaa. Oletetaan, että alueen kokonaissuojelu raukeaa.

Otetaan nyt lähtökohdaksi nuo oletukset, koska muuten ei mikään keskustelu etene, vaan pysähtyy jänkkäämiseen siitä lopetetaanko lentokenttä vai ei.

Jätetään nyt hetkeksi vähän syrjemmälle sekin, mitä lähistön nykyiset asukkaat ajattelevat asiasta. Meidän perimmäinen vastuumme on kuitenkin ajatella sitä, millaisen maailman jätämme tuleville polville. Sillä ei tässä ole merkitystä, ovatko tulevat helsinkiläiset meidän lapsiamme vai tulevatko he Nilsiästä tai Mosulista. Kaikilla tulevilla helsinkiläisillä on oikeus vihtyisään ja toimivaan kotikaupunkiin.

Nyt voidaan hetki keskittyä miettimään, miten tälle alueelle saadaan hyvää kaupunkia, miten luontoarvoja kunnioitetaan ja mitä hyötyä rakentamisesta voisi olla koko Helsingin mittakaavassa.

Yleiskaavassa on Malmin kohdalla lähdetty suunnittelemaan hyvällä otteella. Ensin on haluttu kartoittaa tärkeimmät luontoarvot, ja vasta sen jälkeen katsotaan mihin rakentaminen voidaan sijoittaa. Asukkaa on otettu mukaan pohjatyöhön jo ennen varsinaista kaavatyötä. Kaupunkilaisten ehdotuksista kannattaa nostaa esiin idea Longinojan entistämisestä oikeaksi puroksi – nythän se kulkee maan alla lentokentän alitse. Taimenia nousee jo nyt. Kun kansalaisraateja käytetään jatkossakin, voidaan alueelle saada jopa enemmän ja parempaa kaupunkiluontoa. Sitä tarvitaan, koska koillisessa se on vähissä jopa ydinkeskustaan verrattuna.

Malmi oli ennen vuoden 1948 alueliitoksia Helsingin maalaiskunnan hallinnollinen keskus. Sitä on myöhemminkin yritetty kehittää aluekeskuksena, mutta nykyisellään se on hiukan hajanainen ja epäviihtyisä verrattuna moneen muuhun uudempaan paikalliskeskukseen. Lentokenttäalueen rakentaminen tuo lisää asukkaita ja yritystoimintaa, jotka voivat kohentaa Malmin ilmettä.

Nykyisellään lentokenttä on kohtalaisen kokoiseen järveen verrattava liikenne-este, joka osaltaan pitää yllä koillisten kaupunginosien hajanaisuutta. Suunnitellut joukkoliikenneyhteydet muuttavat tilanteen. Paitsi että koillinen kaikkineen tulee paremmin osaksi kaupunkirakennetta, ne vahvistavat Malmia liikenteen solmukohtana.

Lentokentän  rakentamiselle on toki vaihtoehtoja, mutta niihin liittyy vielä suurempia ongelmia. Viikin pellot suojaavat nyt Vanhankaupunginlahtea, joka on kansainvälisesti arvokas linnustonsuojelualue. Samaan kokonaisuuteen kuuluu Kivinokka, jota myös on haviteltu rakennusmaaksi. Entä haluammeko säilyttää Haltialan ja Tuomarinkylän peltomaisemat? Onko Keskuspuisto koskematon? Sellaista vaihtoehtoa ei ole, jossa kaikki nämä jätetään rakentamatta. Kaupungistuminen jatkuu, ja Helsingin väkiluku kasvaa. Ei Malmin kenttääkään rakenneta kajoamatta monille tärkeisiin arvoihin, mutta ehkä sittenkin siellä hyödyt suhteessa haittoihin ovat pienimmät.