LIITO-ORAVAT PELASTIVAT YLEISKAAVAN

Helsingin keskuspuistosta löydettiin paljon uusia merkkejä liito-oravista. Jotkin liito-oravametsiköt ovat paikoissa, jotka uuden yleiskaavan ”pikseleissä” on merkitty pääasiassa rakennettaviksi. Yksi näistä liito-oravametsistä on Hämeenlinnanväylän varrella hiukan Maunulan majasta pohjoiseen, pari muuta kattaa suuren osan vielä metsänä säilyneestä Pirkkolasta. Erillinen tihentymä on myös ”Maunulan kolmiossa” Haavikkotien eteläpuolella. Siipiveikkojen pesäpaikkoja on myös Haltiavuoren metsän uumenissa ja Malmin lentokentän eteläpuolella, mutta niihin ei kohdistu nyt minkäänlaista uhkaa.

Liito-oravat eivät suinkaan kaada yleiskaavaa, vaan vahvistavat sen toteutumista. Juuri näistä Hämeenlinnanväylän reunan tontit ovat nousseet keskusteluun todellista merkitystään selvästi suurempana asiana. Luontoväen keskuudessa on saatu syntymään mielikuva, että ”nyt Keskuspuistoa taas nakerretaan”, mitä jotkut omia poliittisia tarkoitusperiään ajavat ovat sitten paisutelleet muotoon ”Vihreät haluavat tuhota Keskuspuiston”. Ei tarvitse pitkäksi aikaa pysähtyä palauttamaan normaalia hengitysrytmiään, kun huomaa että nyt ollaan jo älyvapaan äärellä.

Jos halutaan rakentaa entinen moottoritie kaduksi, jolla kulkee tehokas joukkoliikenne, se edellyttää myös tehokasta rakentamista kadun varsille. Peltojen keskellä kulkeva katu on maantie eikä bulevardi. Pikaraitiotie ei ole kannattava, ellei sen reitillä ole matkustajia, ”nousuja”, niin kuin alan slangilla sanotaan. Näin nämä palaset liittyvät toisiinsa: Kun halutaan säästää viheralueita, on tiivistettävä kaupunkirakennetta ja kehitettävä joukkoliikennettä, joka puolestaan vaatii väyliä joilla kulkea. Kaupunkibulevardit iskevät kolmeen kärpäseen kerralla. Moottoriteiden varrelta vapautuu runsaasti rakennusmaata, ne soveltuvat erinomaisesti joukkoliikenteen runkoväyliksi, eikä niiden bulevardisoinnin vuoksi tarvitse ”mennä metsään”.

Paitsi tuossa Maunulan ja Pirkkolan kohdalla. Siinä ovat vähitellen muuttuneet metsäksi tai ainakin pensaikoksi entiset pellot, joiden halki Hämeenlinnantie rakennettiin 1960-luvulla. Siinä virtaa myös puro, jota lapsuudessani kutsuttiin kuvaavasti Mätäpuroksi, mutta joka tunnetaan nyt taimenten kotina ja Maunulanpuron nimellä. Täällä liito-oravat tekevät kaikille palveluksen, sillä niiden ansiosta on nyt helppo määritellä, mikä on arvokasta Keskuspuistoa ja mikä moottoritien piennarpusikkoa. Molempia siellä nimittäin on, mistä käydyn huutokilpailun perusteella on vaikea saada selvää.

Keskuspuisto on vienyt harmittavasti tilaa keskustelulta Helsingin muiden arvokkaiden luontokohteiden käsittelystä kaavoituksessa. Mitä tehdään Vanhankaupunginlahden ympäristössä? Vartiosaaressa? Melkissä? Ramsinniemellä? Eivätkö ne ole yhtä hyvin peruste kaavan hylkäämiselle, onhan Vanhankaupunginlahti kansainvälisestikin arvokas linnustonsuojelualue?

Jokaisen luonnontilaisen aarin luontoarvot täytyy selvittää huolella, ennen kuin yleiskaavan mahdollistamia asemakaavoja aletaan laatia. Se on liito-oravien opetus.

Helsingin kaavoitukseen tarvitaan yksiselitteinen toimintatapa, jolla Ympäristökeskus ja luontoon kiintyneet kaupunkilaiset saadaan mukaan. Pelastin jokunen vuosi sitten kaupunginhallituksessa ”Papukaija Zagulan metsän” rakentamiselta, koska satuin olemaan oikeaan aikaan valppaan oikeassa paikassa. Pitkäkosken vedenottamon luona on pieni metsä, jota mahdollisesti nakerrettaisiin, ellen olisi ollut oikealla hetkellä kertomassa sen arvosta. Vielä jäljellä olevien säästettävien kohteiden kohtalo ei kuitenkaan jatkossa voi olla kiinni yksilöiden satunnaisesta valppaudesta, vaan jokaiseen puskaan ja pöpelikköön on suhtauduttava yhtä vakavasti. Sillä tavoin emme vain löydä arvoluontoa, vaan voimme peräti tehdä kaupunkiluontoa paremmaksi ja helpommin saavutettavaksi helsinkiläisille.

Vihreys on yksi Helsingin keskeisistä vahvuuksista, ja Keskuspuisto on sen vihreä sydän. Kun nyt saamme ”lisää kaupunkia Helsinkiin”, on myös muistettava että uusille kaupunkilaisille tarvitaan myös kaupunkiluontoa ja puistoja enemmän, ei vähemmän. Siksi on vaadittava myös:

Lisää keskuspuistoa Keskuspuistoon!

Ei jätetä ketään pakkaseen!

Tänään Vailla vakinaista asuntoa ry järjestää asunnottomien yön. Jokavuotinen tapahtuma muistuttaa asunnottomien tilanteesta ja siitä, että talvi ja pakkasyöt lähenevät. Muistamme vielä liian hyvin asunnottomien ahdingon viime talven pakkasissa. Silloin Helsinki sulki vetoomuksista huolimatta ovensa täällä oleskelevilta asunnottomilta Itä-Euroopan romaneilta. Yhteistyössä Diakonissalaitoksen kanssa saatiin pääsiäiseksi hätämajoitus 40 hengelle, mutta sekään ei riittänyt.

Viimetalviset heitteillejätöt eivät saa toistua. Asunnottomien Suomen kansalaisten asemaa on vähitellen kyetty kohentamaan. Vaikka siinäkin on parantamisen varaa, kaikkein huonoin tilanne on paperittomilla ulkomaalaisilla. Romanien lisäksi on odotettavissa, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita pakolaisia jää Helsinkiin vailla varmaa tietoa katosta päänsä päällä. Määrät voivat olla isoja. Ihmisoikeudet koskevat myös heitä.

Oikeusasiamiehelle jätettiin viime keväänä selvityspyyntö kaupungin toimien lainmukaisuudesta. Kaupunginhallitus on jäänyt odottamaan vastausta tähän ennen päätöksiä. Vastausta ei ole vielä saatu. Asunnottomilla ei kuitenkaan ole aikaa odottaa, kun yöt kylmenevät. Helsingin kaupunki onkin varautunut entistä paremmin yhteistyöhön asunnottomia auttavien järjestöjen kanssa. Ne eivät kuitenkaan pysty taikomaan hätämajoitusta ilman riittävää rahoitusta. Se on varmistettava ennen kuin pakkaset tulevat. Se on varmistettava nyt.

Ketään ei saa jättää kylmään yöhön.

Pedagogiset pistoraiteet

Taannoin ala-asteen viidennen luokan matematiikan kirjassa oli kappale, jossa kerrottiin, että tuntematonta lukua voidaan merkitä x-kirjaimella. Asiaan ei kirjasarjassa sen koommin palattu ennen kuin 7. luokalla.

Keskustelukumppani kertoi tehneensä yläasteella hienon portfolion. Ihan oikean kansion, johon kerättiin kokeet, projektiraportit ja hienot kuvistyöt. Peruskoulun päätyttyä kaveri sitten mietti että mitähän tälläkin tekee ja pani ne koepaperit yksitellen paperinkeräykseen.

Pistoraide on sellainen rautatienpätkä, joka päättyy johonkin tehtaan tai varastoalueen pihaan. Se siis ei jatku mihinkään sieltä tehdasalueelta eikä sillä ole muuta virkaa kuin että sitä pitkin pääse sinne tehtaan pihaan.

Kun toteutetaan jokin enemmän tai vähemmän hieno opetusprojekti, joka sitten sammahtaa ilman että sen tuloksia käytetään millään tavalla hyväksi, ollaan pedagogisella pistoraiteella. Oppiminen ei kuitenkaan koskaan pääty mihinkään virtuaaliseen varastoalueeseen.

Digitalisaatiokeskustelu käy nyt kiivaana. Joistakin puheenvuoroista tulee mieleen, että kouluissa on haksahdettu pistoraiteille: on otettu käyttöön uusia työkaluja miettimättä, mihin kokonaisuuteen ne liittyvät, mitä taitoja niiden avulla voidaan kehittää ja miten niiden hyötyjä arvioidaan.

Ideoita ja informaatiota tulee joka tuutista. Jos kaikkeen tartutaan mietimättä ja kritiikittä, seurauksena on paitsi infoähky, myös ajautuminen noille pistoraiteille. On nähty kauheasti vaivaa, mutta en paremmin oppilas kuin opettajakaan ei osaa vastata kysymykseen "miksi".

Mietitään kokonaisuuksia. Ei mennä pistoraiteille, joilta ei pääse pois kuin peruuttamalla.

Viisi vaatimusta Keskuspuistosta

Kyllä. Se on meidän vikamme. Vihreiden vika. Nimittäin se, että Keskuspuiston länsilaidalta on vaarassa kaatua puita.

Kyllä. Monelle ne Maunulan majan ja Pirkkolantien väliset metsät ovat tärkeitä, vaikka ne autosta tai nopean polkupyörän satulasta katsottuna näyttävätkin huonosti hoidetulta sekametsältä moottoritien meluvyöhykkeellä. Kaupunkilaisten kokemusta lähiluonnostaan ei saa väheksyä.

Ei. Vihreät eivät halua tuhota Keskuspuistoa. Itse asiassa en usko kenenkään haluavan tuhota sitä, vaikka ennen yhtenäistä metsäaluetta onkin nakerrettu vuosikymmenten aikana sieltä täältä.

Sitä nakertamista olen joutunut seuraamaan jo kauan. Pirkkolassa oli jännittävä seikkailumetsä juoksuhautoineen ja ”luolineen”, mutta sitten keskelle metsää rakennettiin kalsea uimahalli parkkipaikkoineen. Metsäläntie ja Hakamäentie vedettiin poikki Keskuspuiston. Vanhat latureitit katkesivat. Viimeksi rakentaminen uhkasi kallioita Lääkärinkadun varrella.

Tiedän: Puheet kaikkien aikojen parhaasta yleiskaavasta eivät lämmitä silloin, kun näen kaivinkoneiden ajavan kohti omaa mielenmaisemaani. Siksi en nyt kirjoita siitä yleiskaavasta mitään (sanoinhan jo, että se on mielestäni kaikkien aikojen paras lajissaan). Sen sijaan pohdin, miten estäisimme pahimmat vauriot.

Yksi: Pirkkolan kohdalle ei saa rakentaa mitään. Siinä Keskuspuisto on todellakin niin kapea, ettei se kestä enää yhtään rakentamista.

Kaksi: Maunulan majan kohdalle pitää rakentaa kaupunkimainen puisto. Tässä kohdin on erinomainen paikka, johon voisi tehdä yhden ”portin Keskuspuistoon”. Jos jotakin halutaan rakentaa, olkoon se sellaista mikä liittyy ulkoiluun ja liikuntaan. Hyvä liikunnallinen puisto voisi tuoda uutta hehkua perinteikkään Maunulan ulkoilumajan elämään.

Kolme: Linjataan bulevardi länteen nykyisestä moottoritiestä. Katu ja sen itäpuoliset rakennukset eivät silloin ulotu juurikaan nykyistä Hämeenlinnanväylää idemmäksi.

Neljä: Kompensoidaan menetetyt puistohehtaarit tekemällä vastaava määrä uutta Keskuspuistoa. Se onnistuu, jos ennallistetaan Metsäläntien liitymä parkkipaikkoineen, metsitetään Pirkkolan uimahallin parkkipaikka ja rakennetaan vihersilta Metsäläntien ja Muurmestarintien yli. Myös Kaarelantien varressa olevan lumenkaatopaikan voinee vähällä vaivalla palauttaa viheralueeksi.

Viisi: Keskuspuiston länsilaidan suurimmat luontoarvot liittyvät vesistöön, jonka olen oppinut tuntemaan Mätäpurona. Siinä elää nykyään taimenia. Samoin kuin koillisia kaupunginosia halkova Longinoja, tämä puro täytyy nostaa suunnittelun keskiöön. Rakennettiin tai oltiin rakentamatta, taimenen kutupuroja täytyy kohdella pääkaupungin ylpeytenä.

Kaupunkilaisia ei kauheasti kiinnosta, mikä puolue on enemmän oikeassa tai keksi ensin puolustaa kaupunkiluontoa. Lyhyen tähtäyksen poliittisten pisteiden keräämisen sijaan kannattaisikin keskittyä pohtimaan, millä tavoin Helsinki saadaan pysymään myös luonnostaan tunnettuna kaupunkina. Se on mahdollista, kun halutaan ja tehdään.

P.S. kaupunkibulevardeista kirjoitin jo ennen kuin ne nousivat keskusteluaiheeksi: http://tuomisia.blogspot.fi/2012/11/tuusulantiesta-kaupunkibulevardi.html

Taantumus ja uudet konservatiivit

Olen aina pitänyt jollain lailla itsestään selvänä, että haluan kuulua vallankumouksellisiin voimiin, vastapainona konservatiiviselle ajattelulle. 1970-luvun poliittinen vallankumous tosin oli mitä oli ja kuivui (onneksi) kasaan, mutta se ei mielestäni ole estänyt vallankumousta jatkumasta muilla tavoin. Meidän tärkein tehtävämme, niin ajattelen, on yhä maailman parantaminen ja pelastaminen, eikä se onnistu ilman vallankumouksia. Tarvitaan oppimisen vallankumousta, joka taas ei mitenkään onnistu ilman digitaalista vallankumousta — ja sellaista hiljaista vallankumousta, joka määrittelee uudelleen yksilön, kansalaisen, aseman oman elämänsä hallitsijana alamaisuuden sijaan. Tätä vastaan ovat tietysti yhteiskunnan konservatiiviset voimat, ne, jotka ovat syöpyneet kaikkien 1960-luvulla eläneiden mieleen pilapiirtäjä Karin kypäräpappihahmona.

Löysin kuitenkin itseni toiselta akselilta, toisessa roolissa, kun luin lentomatkani ajankulukkeeksi  David Brooksin kolumnin ”The age of reaction”, taantumuksen aika, New York Timesista. Kolumnin innoittajana, jos niin voi sanoa, on tietysti Donald Trump, mutta yhtä lailla ajatukset kulkevat radikaaleihin islamisteihin, Euroopan oikeistonationalisteihin ja vasemmistolaisiin antiglobalisteihin. Eivät ne ole konservatiivisuutta. Ne ovat puhdasta taantumusta. Nyky-yhteiskunnassa kaikki menee huonompaan suuntaan, ne sanovat, ja pelastus löytyy vain siitä, että palautamme jonkin menneen kulta-ajan, jolloin työläiset ajoivat kunnon autoilla, Bryssel oli vain nimi putkiradion etupaneelissa ja ihmiset kunnioittivat hyviä tapoja, perinteistä avioliittoa ja Pyhää Koraania. Kaikki tämä on nyt romahtamassa, kiitos tarkemmin määritellyn eliitin, suvakkien, etelän herrojen tai länsimaisen rappion. Vihollisen nimi vaihtelee, mutta kaikkia näitä taantumuksellisia yhdistää ehdoton ja narsistinen varmuus oikeassa olemisesta. Eliitti Brysselissä, Washingtonissa ja Helsingissä valehtelee ja vääristelee, mutta Me Tiedämme. Me olemme moraalinen enemmistö, vaikka meitä olisi 15 ja rappeutuneita suvakkeja 15000.

Tässä ajassa huomaan, että kaikki ajattelevat ihmiset ovat konservatiiveja. Todellisuudessa se kuviteltu kultainen Kekkosen aika tarkoitti hillitöntä saastuttamista, kaikenlaisten vähemmistöjen sortoa, nälänhätiä ja lukutaidottomuutta. Kun kävin koulua, Eurooppa oli täynnä raakoja diktatuureja Välimereltä Suomenlahdelle. Kaikkiaan on tapahtunut käsittämätöntä edistystä, ja se edistys perustuu juuri siihen mitä vastaan trumpit, soinit ja binladenit vaahtoavat. Demokratia, tasa-arvo, ihmisyyden kunnioittaminen ja suomalainen koululaitos ovat niitä työkaluja, joilla olemme todellisuudessa vähentäneet maailmankin mittakaavassa köyhyyttä ja kärsimystä.

Tietyllä tavalla on osattava pitää kiinni vallankumouksen ajatuksesta. Vaikkapa globaali siirtyminen kestävään energiatalouteen vaatii vallankumousta, jonka kaikkia yhteiskunnallisia seurauksia emme osaa edes ennustaa. Vallankumoukset ovat kaoottisia tapahtumaketjuja, se kuuluu niiden luonteeseen. Ainoa taantumukseen kunnolla tehoava vastavoima on kuitenkin — konservatiivisuus. Tämän päivän edistykselliset konservatiivit, jos niin voi sanoa, pitävät kiinni niistä arvoista, joilla maailmaa on kyetty parantamaan.

Sen verran saanee nostaa omaa häntää, että Suomen poliittisista voimista tämä vallankumouksen ja konservatiivisuuden liitto on parhaiten ymmärretty Vihreissä. Se lienee vahvin syy siihen, että toiminta siellä tuntuu niin oikealta. Enkä nyt tarkoittanut poliittista ”oikeaa”.

David Brooksin kirjoitus löytyy täältä.

Kuusi pointtia opetuksesta

Arvostamani kollega ja kanssaeläkeläinen Martti Hellström pyysi koulun kehittämisen pointtejani omaan sarjaansa, jossa moni muu on jo ehtinyt esittää näkemyksiään. Kokoan kuusi pointtiani vielä tänne.

Tein pitkän ja monivaiheisen uran opettajana ja opettajankouluttajana. Sain olla mukana rakentamasta sitä murrosta, jossa 90-luvun opetussuunnitelmauudistus toi uuden näkökulman opettamiseen. Ennätin leipääntyäkin ja todeta, että elämäntyölläni ja kokemuksellani ei ollut suurta arvoa, kun olisi pitänyt ratkaista, miten perusopetus saadaan jälleen tuottamaan kaikille oppilaille omasta ja koulutuksen arvosta ja merkityksestä. Lähdin eläkkeelle vilpittömän iloisena siitä, että vanha eläkesopimus tuotti minulle kohtuullisen eläkkeen jo 60-vuotiaana. Pahoittelen, nuoret kollegat. Elämä ei ole aina oikeudenmukaista. 

Puolitoista vuotta eläkeläisen ja matkustelevat konsultin elämää vietettyäni tapahtui kuitenkin jotain, mikä mullisti ajatteluni — vielä kerran. Ryhdyin opettajaksi tusinalle 16-vuotiaita maahantulijoita, jotka kahta lukuun ottamatta olivat yksin tulleita turvapaikanhakijoita. Heidät minun piti viidessä kuukaudessa saada oppimaan suomen kielen alkeet ja muita tietoja ja taitoja, jotka auttaisivat heitä asettumaan suomalaisiksi Suomessa. Huh. Tästä enemmän lukkarinkoulun jälkimietteissäni.

Tämä uusi kokemus pakotti minut järjestämään uudelleen sekä ymmärrykseni didaktiikasta, kokemukseni matikanmaikkana ja rehtorina että keskeiset muistikuvat omista kouluajoistani. Niiden perusteella olen luonnostellut omat kuusi pointtiani, jotka nyt esitän suurin piirtein tärkeysjärjestyksessä."

Yksi: Turvallinen kouluympäristö. Omana kouluaikanani meillä oli läpi oppikoulun oma luokka, kotipesä, jota hallitsimme itse. Nyt kuudennen luokan jälkeen oppilaat harhailevat reppu selässä ja converset märkinä pitkin koulun käytäviä arvailemassa, missä seuraava tunti pidetään (ja millä porukalla). Tämä lyö korville sitä vaatimusta, että oppilaan pitäisi ottaa oma koulunkäyntinsä ja oppimisensa omistukseensa. Lukkarinkoulussani pääsin pitkästä aikaa rakentamaan puitteet sellaiselle kotipesälle, jonka oppilaat saattoivat tuntea omakseen. Tämä oli erityisen tärkeää siksi, että noin seitsemällä veljekselläni ei koulun ulkopuolella ollut kotia tai vanhempia, mutta uskon että kokemuksen voi yleistää kaikkiin koululaisiin.

Miten me tämän toteuttaisimme? Pitäisikö aineenopettajajärjestelmää purkaa ja kehittää myös yläastetta lähemmäksi luokanopettajuutta? Kenties. Jos minä, täysin palvellut matikanmaikka, kykenin löytämään sisäisen luokanopettajani, mikseivät myös muut?

Kaksi: Ilmiöpohjaisuus. Yläkoulun ja lukion yksi ongelma on ollut sirpaleisuus, jota kurssimuotoisuus ei ainakaan vähennä. Laaja valinnaisuus toi välillä lupaavia työkaluja avarampaan oppimiseen, mutta ei kestänyt kauan ennen kuin suitset vedettiin taas tiukalle. Omalta kouluajaltani voisin nostaa esille kaksi kokemusta, jotka ovat kiistatta muovanneet minua enemmän kuin sadat pulpetissa istutut oppitunnit.

Kansakoulun neljännellä luokalla, juuri ennen ikäluokan jakoa oppikouluun menevään vähemmistöön ja muihin, opettajamme Paavo Jouppila antoi meidän tehdä oman lehden. Vuoden 1965 tekniikalla syntyi käsityönä yksi kappale, joka arvottiin neljän oppilaan ryhmän kesken. Sisällöstä en muista juuri muuta kuin keksimämme mainokset (valmistettu aitoon ranskalaiseen rapaan), mutta prosessista muistan että teimme lehteä innoissamme, itsenäisesti ja tuntikaupalla koulutuntien ulkopuolella.

Lukion ensimmäisellä Hykkylän poikajengimme sai lähes käsittämättömän luottamustehtävän laatia koulun itsenäisyysjuhlan ohjelma teemalla ”J.K. Paasikivi 100 vuotta”. Mehän teimme taas tuntikaupalla omaa työtä, jota ei edes laskettu hyödyksi missään oppiaineessa. Vuoden 1971 ilmapiiriä kuvastaa, että ilahduin suuresti nähdessäni muutaman teini-ikäinen porvariaktiivin marssivan ulos salista juhlapuheeni aikana. Opettajat kyllä kiittivät.

Nämä ja jotkin muut kokemukset ovat palanneet mieleeni nyt, kun ilmiöoppimista tuodaan keskeiseen asemaan opetussuunnitelmassa meillä ja muualla. Lukkarinkouluni perustui paljolti ilmiöoppimiseen. En ruvennut tankkaamaan Suomen luontoa mustavalkoisista piirroskuvista, vaan menimme metsään. Kun menimme metsään, kävimme läpi jokamiehenoikeudet ja erikoistapauksena kansallispuistot. Suomalaiseen demokratiaan pääsimme herkullisella tavalla perehtymään, kun presidentti Halonen kävi juttelemassa kanssamme. Suurimman osan viikon tunneista toki luimme ja kirjoitimme tekstejä pulpetissa istuen, mutta ideani oli napata kiinni kunkin viikon teemaan sopivista ajankohtaisista asioista ja lähestyä kieltä ja kulttuuria niiden kautta.

Kolme: Selkoviestintä. Maahan vastikään tulleita opettaessani havahduin huomaamaan, miten vähän edes oppimateriaalista on selkokielisiä tekstejä. Liian vaikea kieli ei ole vain maahanmuuttajien ongelma. Yhä suurempi osa oppilaista tulee kodeista, joissa puhutaan muuta kuin suomea. Merkittävä osa suomenkielisistäkin oppilaista on syystä tai toisesta ”sosiaalisesti puolikielisiä”: toisille kotitausta antaa rikkaan sanavaraston ja kyvyn omaksua abstrakteja käsitteitä, toisille ei.

Oppimateriaalia tulisi kehittää nykyistä paljon selkokielisemmäksi. Se ei kuitenkaan riitä, jos haluamme ulos luokkahuoneista ja irti pulpetista. Eduskunnalla on hyvä selkokielinen esite, mutta muuten ne ovat harvinaisia. Innoissani tietysti väsäsin kaikenlaista selkokielistä aineistoa, mutta periaatteessa sitä kyllä pitäisi olla valmiina saatavilla.

Näistä kolmesta pointista olen jo kirjoittanut laajemmin. Tuekseen ne vaativat vielä kolmea muuta.

Neljä: Digihyppely. Olen nähnyt digimaailmassa kaksi puolta, jotka kumpikin pitää ottaa koulumaailmassa todesta. Toinen on se, että digiavaruudessa pärjääminen on ihan sinällään sellainen perustaito, johon koulun tulee valmistaa. Koululla on myös tärkeä tehtävä tasoittaa oppilaitten lähtökohtia. Oma lapsenlapseni osallistuu yliopiston pelintekokerhoon (!), mutta varsinkaan kaikilla uussuomalaisilla ei ole taloudellisia eikä muita mahdollisuuksia tukea lastensa tvt-taitoja. Toinen on se, että tietoyhteiskunnan työkalut avaavat valtavasti suuremmat mahdollisuudet tiedon ja oppimisen omistajuuteen kuin koskaan ennen. Meillä ”liitukautisilla” opettajilla on vaikeuksia tulla toimeen sen kanssa, että likimain jokaisella oppilaalla on taskussaan supertietokone, jolla hän on klikkauksen päässä suurimmasta osasta maailman tiedosta. Se supertietokone on otettava käyttöön.

Viisi: Yhdenvertaisuus. Tämä on ollut suomalaisessa koulutusjärjestelmässä niin perustava arvo, että olemme alkaneet pitää sitä itsestään selvänä. Ei se ole. Tämän päivän Suomea leimaa segregaation lisääntyminen. Peruskoulun vaikutusta kuvattiin taannoin sillä, että rinnakkaiskoulujärjestelmän aikaan lukiomenestys oli kääntäen verrannollinen paikkakunnan lumipeitteeseen maaliskuussa, mutta peruskoulu hävitti tämän korrelaation. Nyt on tilalle hiipimässä muita, vaikeammin hallittavia segregaatiomekanismeja. Etenkin digistrategiat vaativat huolellista pohdintaa: miten estetään sosiaalisen taustan tuomia eroja levenemästä luokkien väliseksi kuiluksi? Tämä teema on minulle sikäli erittäin läheinen, että monen muun tavoin olen syntynyt sisävessattomaan työläiskotiin ja päässyt koulutuksen avulla nousemaan kiinni parempaan elämään. Nuorempia polvia ei saa nyt päästää putoamaan.

Kuudes pointti: En tiedä. Vallankumouksille pitää jättää tilaa. Tasa-arvoinen koulu, jossa oppilas ja opettaja voivat kohdata auktoriteettiasemaa estämättä, oli paljolti meidän 60- ja 70-luvun nuorten ansiota. Me vaadimme mahdotonta ja saimme sen. Siksi jätän kuudennen pointin 2010-luvun nuorten täytettäväksi. Vaatikaa, ja muistakaa vaatia mahdotonta.

Lukkarinkoulun jälkimietteitä IV: selkoviestintä

Edellisissä osissa nostin esiin kaksi tärkeää asiaa, joita perusopetuksessa pitäisi kehittää: turvallinen ympäristö ja ilmiöpohjaisuus.

Kolme: selkoviestintä.

Sain keväällä opettaa suomen kieltä kahdelletoista maahan äskettäin tulleelle nuorelle. Suurin osa puhui vain daria, pari tagalogia ja jokunen vaihtelevan tasoisesti englantia. Tulkkia tai näitä kieliä osaavaa avustajaa ei ollut, joten yhteiseksi kieleksemme tuli vähitellen vahvistuva suomi.

Huomasin pian, että oikein mikään olemassa oleva oppimateriaali ei ollut juuri sitä mitä olisimme tarvinneet. Kuusitoistavuotiaat eivät ole lapsia, joille luetaan satuja ja loruja, mutta eivät he liioin ole koulunsa käyneitä aikuisiakaan. Onneksi kuitenkin kaikki osasivat lukea ja kirjoittaa meidän aakkosillamme, vaikkakin joskus hitaahkosti.

Ilmiölähtökohdasta seurasi, että irtauduin heti painetusta oppimateriaalista. Suuri apu oli Ylen selkouutisista, jotka katsoimme lähes päivittäin, mutta paljon jouduin etsimään täydentäviä tekstejä — ja laatimaan niitä itse. Etenkin suomenkielisten oppikirjojen tekstejä aloin katsella uudesta näkökulmasta.

Minun oppilaitteni älyssä ei ollut mitään vikaa. Heidän sanavarastonsa vain oli rajallinen. He sattuivat olemaan maahanmuuttajia, mutta suomi äidinkielenäkään ei takaa laajaa sanavarastoa ja abstraktien käsitteiden hallintaa. Tästä näkökulmasta esimerkiksi tutut luonnontieteiden oppikirjat näyttivät aika kamalilta. Lauserakenteet ovat monimutkaisia ja sanat vaikeita. Hassua kyllä maahanmuuttajille tarkoitetuissa alkeiskirjoissakin on kaikenlaista turhaa koukeroa niin kuin lauseenvastikkeita ja murteilla leikittelyä, jotka voisi hyvin jättää pois kiusaamasta oppilaita. Fysiikan ja kemian oppikirjat on taitettu niin sekavasti, että opettajallekin on usein epäselvää, mikä on tarkoitettu keskeiseksi sisällöksi. Heikosti lukutaitoinen oppilas ei osaa etsiä tietoa juoksevan tekstin lisäksi kuvateksteistä ja erilaisista ”hauska tietää” -tietolaatikoista.

Oppikirjojen vaikeat tekstit vahvistavat eriarvoisuutta. Ne suomenkieliset oppilaat, joiden koti tukee lukemista ja monenlaisista asioista keskustelemista, ymmärtävät, hyötyvät ja menestyvät. Ne, joilla on rajallinen sana- ja käsitevarasto, jäävät vuosi vuodelta jälkeen.

Oppimateriaalia pitäisi kehittää niin, että keskeisin opittava asia nousee selvästi esiin mahdollisimman selkokielisessä muodossa. Yläasteen yhteiskuntaopin tai kemian sisällöt ovat jo kyllin vaikeita ilman konstailevaa kieltäkin. Ydinsisältöä voi sitten täydentää eri tasoisilla oheistehtävillä ja lukemistoilla.

Näyttää siltä, etteivät aineenopettajat ja oppikirjantekijät ole vielä liki puolen vuosisadan jälkeenkään täysin sisäistäneet sitä, että perusopetuksessa on koko ikäluokka eikä vain ”oppikoululaisia”. Sen lisäksi pitäisi vielä oivaltaa, että oppilasjoukko on entistä heterogeenisempaa. Luokkaerot ovat lisääntymään päin, ja uussuomalaisten osuus kasvaa. Oppimateriaalin luettavuuden parantaminen on välttämätöntä, jottei erityistä tukea tarvitse käyttää vain kirjan tekstin tulkitsemiseen selkokieliseksi.

Olen useassa yhteydessä toistellut, että esteettömyydestä ei ole kenellekään haittaa, mutta toiset eivät tule ilman sitä toimeen. Selkokielisyys on oppimisen esteettömyyttä. Hyvin laaditusta selkosuomesta eivät kärsi ne, joiden kielelliset kyvyt yltävät jo korkeammalle. Monelle oppilaalle se on kuitenkin oppimisen välttämätön edellytys.