Porvoolainen vihreä ehdokas Michael Perukangas ylistää uusimmassa blogissaan tiheitä kaupunkimetsiä, jotka tutkimusten mukaan lieventävät stressiä. Jokainen, joka metsissä ylipäätään viihtyy, tunnistaa varmaan tämän. Metsä ei ole "oikea metsä", jos siellä kulkiessa joutuu katselemaan puiden välistä pilkahtelevia taloja tai kuuntelemaan viereisen autotien murinaa. Koolla on hämmästyttävän vähän väliä, sillä eihän metsää puilta näy, jos niitä on tarpeeksi.
Tärkeää tässä on hiljaisuus. Silmänsä voi aina ummistaa, ja kävellessäänkin voi kohdistaa katseensa miellyttäviin yksityiskohtiin. Melulta sen sijaan ei pääse pakoon. Oppimista koskevissa tutkimuksissakin on lähes kaikenlaisen hälyn rauhallista klassista musiikkia myöten todettu heikentävän keskittymiskykyä - ainoa poikkeus on luonnonäänimaisema, jossa tuuli suhisee, laineet liplattavat ja linnut laulavat.
Kaupunkisuunnittelussa on vähitellen hyväksytty ajatus viherkäytävistä. Niin ihmiset kuin cityeläimetkin tarvitsevat enemmän tai vähemmän luonnonvaraisia käytäviä, joita pitkin voi kulkea viheralueelta toiselle. Rakentamisen ja liikenteen saartamaksi joutuminen voi käydä lähimetsälle kohtalokkaaksi.
Samalla tavoin voisimme vaatia pakollisia hiljaisuuden käytäviä. Helsingin vahvuuksiin maailman metropolien joukossa kuuluu vielä se, että meillä on hiljaisia alueita. Keskuspuiston sydämessä ei talvella kuulu juuri muuta kuin aukeavien käpyjen napsetta. Ainakin vielä jokin aika sitten Malminkartanon täyttömäen kupeella oli "hiljaisuuden laakso", jonne Vihdintien melu tai muu kaupunkihäly ei kuulunut. Moni kaupunkilainen tuntee oman pikku paratiisinsa, jonne voi vetäytyä pois maailman melskeestä. Miksipä nämä pikku keitaat eivät voisi muodostaa aivan virallisesti tunnustettua verkostoa, jota ei rakentamisella tai liikennejärjestelyillä saa rikkoa?
Minä olen valmis ajamaan tätä niin vaaleissa kuin niiden jälkeenkin. Oletko mukana?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti