Kassajonot ja kaupunkilaisten osallisuus

Viereinen kassajono etenee aina nopeammin, eikö niin? Miten se on mahdollista, ja miten se voi koskea samalla arvoin kaikkia?

Oikeasti tässä on harha, joka johtuu siitä, että me tarkkailemme vain lähiympäristöämme. Jos vertaan oman jonon etenemistä vain yhteen viereiseen jonoon, se etenee nopeammin 50 % todennäköisyydellä. Koska en yleensä pane merkille omaa nopeaa etenemistäni, naapurijono voittaa suurin piirtein aina kun jotakin huomaan. Jos vertaan kahteen viereiseen jonoon, on toki enää 33,3 prosentin todennäköisyys sille, että oma jononi on hitain, mutta aika suuri se on nytkin.

Jos sen sijaan voisin katsella ylhäältä päin marketin kaikkia kymmentä kassajonoa, huomaisin että minkä tahansa kassajonon todennäköisyys jäädä viimeiseksi on vain 10 %. Mielikuva oman tilanteen surkeudesta ”aina” perustuu siis vain kapeaan näkökulmaan ja huomion kiinnittämisestä yksipuolisesti epäkohtiin.

Tämä kassajonomatematiikka tuli mieleeni, kun kaupunginhallituksen kokouksen ohessa tuli puheeksi negatiivisen palautteen ylikorostuminen some-keskustelussa. Jos valtuustossa tai lautakunnissa seurattaisiin vain sosiaalisen median kommentteja, saataisiin käsitys että mikään tässä kaupungissa ei suju niin kuin pitää. Olen ollut läsnä kuulemistilaisuudessa, jossa kerättiin asukkaiden näkemyksiä erinomaisin toiminnallisin menetelmin, mutta Facebook-ryhmien perusteella onkin ”väärin kuultu”.

Nopea ”some-demokratia”, joka haluaa ratkaisut tässä ja nyt ja suosii poliittisia pikavoittoja, antaa usein samalla tavalla vääristyneen kuvan kokonaisuudesta kuin tuo alun kassajonoesimerkki. Aktiivinen kaupunkilainen havaitsee nopeasti kaikki ne muutokset, jotka heikentävät hänen lähiympäristöään. Kun puita kaadetaan lähimetsästä tai bussilinja ajaa korttelin verran kauempaa, reaktio sosiaalisessa mediassa näkyy heti. Uusista istutuksista tai nopeammasta lähilinjan reitistä palautetta ei ole tapana antaa. Rakennusviraston viestinnällä on korvat kuumina, jos lumi makaa kotikadulla pyryn jälkeen, mutta harva edes huomaa sitä, että sen jalkakäytävät pidetään paremmassa kunnossa kuin aikaisempina talvina.

Me olemme taipuvaisia huomaamaan epäkohdat samalla, kun pidämme parannuksia normaalina kehityksenä – tai emme tule edes havainneeksi niitä. Kaikkein vaikeinta on arjessaan huomata laajoja parannuksia, varsinkaan jos niiden vaikutukset näkyvät hitaasti. Kun sosiaalisessa mediassa käydään keskustelua, tästä syntyy helposti asetelma, jossa ”kaupunkilaiset” ja ”päättäjät” ovat vastakkain. Lisäsin lainausmerkit, koska suomalaiset päättäjät eivät ajele mustissa autoissa tummennettujen ikkunoiden takana, vaan rämpivät samassa loskassa kuin muutkin ja tuskailevat samoista päivähoito-ongelmista kuin naapurinsakin.

Demokratian kannalta tässä on iso haaste. Jokaisella meistä on nykyään aivan erilaiset mahdollisuudet saada tietoa ja tuoda näkemyksensä julki kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Päätöksenteko ei voi enää olla vain sitä, että vaaleilla valitut edusmiehet päättävät suljetuissa kokoussaleissa puolestamme. Toisaalta demokratiaa ei ole sekään, että äänekkäimmät ja taitavimmat kansalaismedian vaikuttajat saavat tahtonsa läpi. Mielipiteistä tulee politiikkaa vasta sitten, kun ne seulotaan tietoisten arvovalintojen läpi.

Aidossa kansanvallassa päätöksenteko on aina mahdollisimman lähellä niitä, joita asia koskee. Kuntapolitiikassa se tarkoittaa sitä, että asukkaita on osattava kuulla. Se edellyttää myös taustatietojen avaamista kaupunkilaisille, jotta jokaisella on mahdollisuus nähdä muutakin kuin se oma kassajononsa. Tähän tarvitaan uusia tapoja lisätä kansalaisten osallisuutta päätöksenteossa.