Terveisiä metsästä. Vaikka vankasti työssä käyvään väestönosaan kuulunkin, ja kaiken lisäksi vakinaisessa kunnan virassa, niin tänään maanantaina pääsin viettämään päivän Nuuksiossa.
En aio kertoa missä, koska olen suomalainen ja niin ollen varjelen marja-ja sieniapajiani. Kerron kuitenkin, ähäkutti, että parin pysähdyksen aikana poimin neljä litraa erinomaisia puolukoita. Niiden pysähdysten välillä keräsin korini täyteen vasta maasta nousseita kehnäsieniä, joiden seuraksi raavin sammalikosta muutaman herkkutatin, suppilovahveroita, vaaleita orakkaita ja (nam) mustavahakkaita.
Viihdyn metsässä. Pääkaupunkiseudulla edes Nuuksio ei ole täysin suojassa teknomelulta, mutta pienemmissäkin metsissä puut ihmeen tavalla suodattavat moottoriteiden ja muiden melunlevittimien äänet pois niin, että ainakin hetkittäin pääsee kuuntelemaan hiljaisuutta.
Urbaanin hälyn jälkeen on aina yhtä hämmästyttävää huomata, millaista meteliä korviin kantautuu omasta suusta, joka purekelee voileipää. Vasta kun on päättänyt evästaukonsa, voi herkistää aistinsa kuuntelemaan lammen vastarannalta kuuluvaa tiaisparven piiskutusta.
Sekä Nuuksio, Sipoonkorpi, Haltiavuori että mitättömämmätkin lähimetsät ovat tärkeitä muun muassa siksi, että ne ovat hiljaisia. Mitä kiireisempää ja aktiivisempaa elämää ihminen elää, sitä tärkeämpää on, että hänellä on halutessaan pääsy hiljaisuuden vyöhykkeelle. Mieluummin niin, ettei hänen sinne mennessään tarvitse autoillaan lisätä yleistä melutaakkaa.
maanantai 15. syyskuuta 2008
sunnuntai 14. syyskuuta 2008
Malmin lentokentästä
Ajelimme tänään malmin lentokentän ympäri Koillis-Helsingin Vihreiden järjestämällä retkellä, jonka vetäjäksi ja luonto-oppaaksi olin suostunut. Sää oli syyskuiseksi varsin kolea, minkä vuoksi luontohavainnot jäivät vähäisiksi. Sen saatoimme kuitenkin todeta, että lentokentän ympäri kulkeva lenkkipolku on maineensa veroisesti miellyttävä.
Malmin lentokenttä on etenkin linnustolle ympäristö, jollaisia ei metropolialueella ole liikaa. Kenttää ympäröivä aita pitää kulkijat loitolla ja takaa pesimärauhan pensaikoissa asustaville satakielille ynnä muille laulajille. Kesäöiden virtuoosit ovat jo etelässä, mutta kentän avoimet nurmet ovat vielä syyskuussakin tärkeä levähdys- ja ruokailupaikka monille muuttolinnuille. Tänään nurmikoilta lennähteli ilmaan kottarais- ja töyhtöhyyppäparvia, heinäkurppakin kuului nähdyn.
Mikä on Malmin lentokentän tulevaisuus? Sekä ilmailuharrastajat että yllättävän moni lähiseudun asukaskin haluaisi kentän säilyvän ilmailukäytössä. Siihen vaihtoehtoon en oikein jaksa uskoa, kun rahoitusta ei taida pidemmän päälle riittää. Vihreänä mietin myös, haluanko loppujen lopuksi tukea harrastusta, joka kuluttaa kerosiinia ja tuottaa sekä hiilidioksidipäästöjä että melua.
Viisainta on lähteä siitä, että kaupungin päätösten mukaisesti ilmailutoiminta kentällä loppuu ja se otetaan asuinrakennuskohteeksi. Tärkeämpää kuin kentän kohtalosta keskusteleminen onkin sen pohtiminen, miten alueelle rakennetaan - ja mitä jätetään rakentamatta.
Malmin kenttä on osa suomalaisen ilmailun historiaa. Terminaalirakennus varmasti säilyy, ja sen ympäristössä kannattaa säilyttää muitakin muistoja lentoliikenteestä. Mikä on kiitoratoja ympäröivien nurmien ja kenttäaluetta kiertävien pensaikkojen kohtalo?
Mielestäni rakentaminen kannattaisi keskittää sinne, missä jo nyt on rakennuksia. Jos alueen eteläosa rakennetaan tiiviisti ja tehokkaasti, meillä on varaa jättää pohjoisen aukeat maisevat jäljelle. Koillis-Helsingissä ei ole liikaa yhtenäisiä viheralueita. Malmin kentästä voitaisiin tehdä sellainenkin.
Malmin lentokenttä on etenkin linnustolle ympäristö, jollaisia ei metropolialueella ole liikaa. Kenttää ympäröivä aita pitää kulkijat loitolla ja takaa pesimärauhan pensaikoissa asustaville satakielille ynnä muille laulajille. Kesäöiden virtuoosit ovat jo etelässä, mutta kentän avoimet nurmet ovat vielä syyskuussakin tärkeä levähdys- ja ruokailupaikka monille muuttolinnuille. Tänään nurmikoilta lennähteli ilmaan kottarais- ja töyhtöhyyppäparvia, heinäkurppakin kuului nähdyn.
Mikä on Malmin lentokentän tulevaisuus? Sekä ilmailuharrastajat että yllättävän moni lähiseudun asukaskin haluaisi kentän säilyvän ilmailukäytössä. Siihen vaihtoehtoon en oikein jaksa uskoa, kun rahoitusta ei taida pidemmän päälle riittää. Vihreänä mietin myös, haluanko loppujen lopuksi tukea harrastusta, joka kuluttaa kerosiinia ja tuottaa sekä hiilidioksidipäästöjä että melua.
Viisainta on lähteä siitä, että kaupungin päätösten mukaisesti ilmailutoiminta kentällä loppuu ja se otetaan asuinrakennuskohteeksi. Tärkeämpää kuin kentän kohtalosta keskusteleminen onkin sen pohtiminen, miten alueelle rakennetaan - ja mitä jätetään rakentamatta.
Malmin kenttä on osa suomalaisen ilmailun historiaa. Terminaalirakennus varmasti säilyy, ja sen ympäristössä kannattaa säilyttää muitakin muistoja lentoliikenteestä. Mikä on kiitoratoja ympäröivien nurmien ja kenttäaluetta kiertävien pensaikkojen kohtalo?
Mielestäni rakentaminen kannattaisi keskittää sinne, missä jo nyt on rakennuksia. Jos alueen eteläosa rakennetaan tiiviisti ja tehokkaasti, meillä on varaa jättää pohjoisen aukeat maisevat jäljelle. Koillis-Helsingissä ei ole liikaa yhtenäisiä viheralueita. Malmin kentästä voitaisiin tehdä sellainenkin.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Nurmijärveläispolitiikkaa
Matti Vanhanen markkinoi taas "puutarhakaupunkiaan". Hesarin näyttävästi esille panemassa jutussa olisi monta kohtaa, joita tekisi mieli kommentoida.
Motivaatiota laskee se vahva tunne, että "pääministeri" esiintyy itse asiassa nurmijärveläisenä kunnallisvaaliehdokkaana. Miksi muuten koko tämä hössötys omakotiasumisen ihanuudesta ja sähköautoista, joila se pelastetaan, ellei kyse olisi kunnallisvaaliehdokkaan tarpeesta turvata selusta omassa kotikylässään? Agraari-Nurmijärvellä tärkeintä oli varmistaa suurten maitokarjatilojen tuki. Nyt niiden tilalle ovat tulleet omakotiasukkaat. Tietyllä tavalla surullista on, että pääministerin arvovaltaan nojaava poliitikko nostaa valtakunnalliseksi ihanteeksi asumistavan, jota itse pitää hyvänä ja oikeana. Iso omakotitalo Nurmijärvellä kaukana kaikesta. Liikkumiseen kylällä - ja sieltä pois, koska kylän palvelut on jo keskitetty muualle - nämä mattivanhaset tarvitsevat vähintään kaksi perheautoa, joista toinen on helsingin parkkiruuduista ulos pullisteleva citymaasturi.
Sitten tämä läpinäkyvistä läpinäkyvin siltarumpupoliitikko vielä kehtaa esitellä himmelimalliaan ekologisena. Toivottavasti kyse on aidosta opportunismista, sillä se vasta pelottavaa olisi, jos iso mies itse uskoisi juttunsa.
On Vanhasen mallissa jotain fiksuakin mukana. Jos todella haemme kaupunkirakennetta, jossa liikenne on vähennetty minimiin, niin se edellyttää lähellä olevia palveluja. Jos ei tarvitse lähteä Helsingin keskustaan eikä Keskustan Ideaparkeihin, vaan peruspalvelut ovat lähellä, niin liikenteen tarve on minimoitu.
Minun haaveissani on kuitenkin kaupunki, jossa kaupat, posti ja päiväkoti ovat kävelymatkan päässä. Kaikille. Kunnallisvaaliehdokas Vanhanen mainitsee erityisesti, että isommat hankinnat tehdään autolla marketista kerran viikossa. Mutta entä jos autoa ei ole? Entä jos perheellä tai yksinäisellä asujalla ei ole varaa tai halua auton hankintaan?
Vanhasen himmelimallia parempana pidän edelleen kärrynpyörämallia, jossa tehokas ja nopea joukkoliikenne kuljettaa sekä keskustaan että kehiä myöten ja jossa palvelut ovat jakautuneet tasaisesti joukkoliikenneväylien solmukohtiin.
Motivaatiota laskee se vahva tunne, että "pääministeri" esiintyy itse asiassa nurmijärveläisenä kunnallisvaaliehdokkaana. Miksi muuten koko tämä hössötys omakotiasumisen ihanuudesta ja sähköautoista, joila se pelastetaan, ellei kyse olisi kunnallisvaaliehdokkaan tarpeesta turvata selusta omassa kotikylässään? Agraari-Nurmijärvellä tärkeintä oli varmistaa suurten maitokarjatilojen tuki. Nyt niiden tilalle ovat tulleet omakotiasukkaat. Tietyllä tavalla surullista on, että pääministerin arvovaltaan nojaava poliitikko nostaa valtakunnalliseksi ihanteeksi asumistavan, jota itse pitää hyvänä ja oikeana. Iso omakotitalo Nurmijärvellä kaukana kaikesta. Liikkumiseen kylällä - ja sieltä pois, koska kylän palvelut on jo keskitetty muualle - nämä mattivanhaset tarvitsevat vähintään kaksi perheautoa, joista toinen on helsingin parkkiruuduista ulos pullisteleva citymaasturi.
Sitten tämä läpinäkyvistä läpinäkyvin siltarumpupoliitikko vielä kehtaa esitellä himmelimalliaan ekologisena. Toivottavasti kyse on aidosta opportunismista, sillä se vasta pelottavaa olisi, jos iso mies itse uskoisi juttunsa.
On Vanhasen mallissa jotain fiksuakin mukana. Jos todella haemme kaupunkirakennetta, jossa liikenne on vähennetty minimiin, niin se edellyttää lähellä olevia palveluja. Jos ei tarvitse lähteä Helsingin keskustaan eikä Keskustan Ideaparkeihin, vaan peruspalvelut ovat lähellä, niin liikenteen tarve on minimoitu.
Minun haaveissani on kuitenkin kaupunki, jossa kaupat, posti ja päiväkoti ovat kävelymatkan päässä. Kaikille. Kunnallisvaaliehdokas Vanhanen mainitsee erityisesti, että isommat hankinnat tehdään autolla marketista kerran viikossa. Mutta entä jos autoa ei ole? Entä jos perheellä tai yksinäisellä asujalla ei ole varaa tai halua auton hankintaan?
Vanhasen himmelimallia parempana pidän edelleen kärrynpyörämallia, jossa tehokas ja nopea joukkoliikenne kuljettaa sekä keskustaan että kehiä myöten ja jossa palvelut ovat jakautuneet tasaisesti joukkoliikenneväylien solmukohtiin.
sunnuntai 31. elokuuta 2008
Kolmosjokeri, NYT!
YTV:n hallitus on vahvistanut Vantaan linjastosuunnitelman, joka sisältää Kehäradan rakentamisen Vantaankoskelta Tikkurilaan (HS 30.8.). Tämän pääuutisen ohessa suunnittelupäällikkö Outi Janhunen vilauttaa myös mielenkiintoista jokeria: kolmoskehää myötäilemään kuuluu kaavaillun uutta jokerilinjaa. Ajatus on erinomainen, ja olen haaveillut ”kolmosjokerista” monasti työmatkoillani Koillis-Helsingistä Espoon länsilaidalle.
Onko kolmosjokeri kuitenkaan oikeasti toteutumassa? Kun puhutaan ”kaavailuista” ja siitä, että pikaraitiotie ”saattaa olla” ajankohtainen ”kauempana tulevaisuudessa”, niin epäilyt heräävät. Suorastaan kauhea on se ajatus, että Kehä III:n bussilinjat suunnitelmien mukaan katoavat, mutta jokeriyhteys jää rakentamatta. Minun mielestäni kolmosjokerin suunnitteleminen pitäisi aloittaa heti, ja alusta pitäen mieluummin pikaraitiotienä. Väliaikainen bussijokeri jää liian helposti pysyväksi ratkaisuksi, joka myös liian helposti jää Kehä III:n lisääntyvän muun autoliikenteen jalkoihin – tai sitten kiemurtelee rinnakkaisteitä niin, että nopean poikittaisyhteyden idea katoaa.
Pääkaupunkiseudun liikenne perustuu yhä auringonsädemalliin, jossa kaikki tiet vievät keskustaan ja jossa reunalta toiselle pääsee joukkoliikenteellä parhaiten keskustan kautta. Cityhelsinkiläisiltä päättäjiltä tuntuu jääneen huomaamatta, että seudun kehitys on osittain suunnittelusta riippumatta kulkenut toiseen suuntaan. Kehäteiden tuntumaan on syntynyt paitsi asuinalueita, myös työpaikkoja ja liikekeskuksia. Leppävaara, Lommila, Varisto, Myyrmäki, Kartanonkoski tai Tikkurila ovat monille helsinkiläisillekin jo luontevampia asiointipaikkoja kuin keskusta. Yhä useampi sekä asuu että käy työssä tässä kehäinvälisessä Helsingissä.
Joukkoliikenteen pakottaminen kiertämään keskustan tai Pasilan kautta on järjetöntä, jos suorakin väylä on olemassa. Kaiken lisäksi se johtaa sekä keskustan että kehäteiden ruuhkautumiseen: keskustassa on tungosta turhan kauttakulkuliikenteen vuoksi, ja kehät tukkeutuvat, koska houkutus oman auton käyttöön on suuri.
Joukkoliikenteen auringonsädemallista tulisi ripeästi siirtyä kärrynpyörämalliin, jossa tehokas, raideliikenteeseen perustuva liikenne toimii paitsi myös itä-länsisuunnassa. Jokerilinja 550:n suosio osoittaa, että liikenteelle on jo nyt kysyntää.
Oma unelmalinjaukseni kolmosjokerille – joka siis olisi pikaraitiotie – kulkisi ensin Kivenlahdesta Kauklahden asemalle, sieltä Kehä III:n vartta seuraten Tikkurilaan ja edelleen Mellunmäkeen ja Vuosaareen. Ripeällä toimeenpanolla linja saataisiin ainakin osaksi toimimaan samaan aikaan Kehäradan valmistumisen kanssa.
Jos vielä saisimme yhtenäisen pääkaupunkiseudun todellisuutta vastaavan julkisen liikenteen tasatariffin, niin meidän kehästadilaisten elämä alkaisi asettua jollakin lailla yhdenvertaiseksi cityhelsinkiläisten kanssa.
Onko kolmosjokeri kuitenkaan oikeasti toteutumassa? Kun puhutaan ”kaavailuista” ja siitä, että pikaraitiotie ”saattaa olla” ajankohtainen ”kauempana tulevaisuudessa”, niin epäilyt heräävät. Suorastaan kauhea on se ajatus, että Kehä III:n bussilinjat suunnitelmien mukaan katoavat, mutta jokeriyhteys jää rakentamatta. Minun mielestäni kolmosjokerin suunnitteleminen pitäisi aloittaa heti, ja alusta pitäen mieluummin pikaraitiotienä. Väliaikainen bussijokeri jää liian helposti pysyväksi ratkaisuksi, joka myös liian helposti jää Kehä III:n lisääntyvän muun autoliikenteen jalkoihin – tai sitten kiemurtelee rinnakkaisteitä niin, että nopean poikittaisyhteyden idea katoaa.
Pääkaupunkiseudun liikenne perustuu yhä auringonsädemalliin, jossa kaikki tiet vievät keskustaan ja jossa reunalta toiselle pääsee joukkoliikenteellä parhaiten keskustan kautta. Cityhelsinkiläisiltä päättäjiltä tuntuu jääneen huomaamatta, että seudun kehitys on osittain suunnittelusta riippumatta kulkenut toiseen suuntaan. Kehäteiden tuntumaan on syntynyt paitsi asuinalueita, myös työpaikkoja ja liikekeskuksia. Leppävaara, Lommila, Varisto, Myyrmäki, Kartanonkoski tai Tikkurila ovat monille helsinkiläisillekin jo luontevampia asiointipaikkoja kuin keskusta. Yhä useampi sekä asuu että käy työssä tässä kehäinvälisessä Helsingissä.
Joukkoliikenteen pakottaminen kiertämään keskustan tai Pasilan kautta on järjetöntä, jos suorakin väylä on olemassa. Kaiken lisäksi se johtaa sekä keskustan että kehäteiden ruuhkautumiseen: keskustassa on tungosta turhan kauttakulkuliikenteen vuoksi, ja kehät tukkeutuvat, koska houkutus oman auton käyttöön on suuri.
Joukkoliikenteen auringonsädemallista tulisi ripeästi siirtyä kärrynpyörämalliin, jossa tehokas, raideliikenteeseen perustuva liikenne toimii paitsi myös itä-länsisuunnassa. Jokerilinja 550:n suosio osoittaa, että liikenteelle on jo nyt kysyntää.
Oma unelmalinjaukseni kolmosjokerille – joka siis olisi pikaraitiotie – kulkisi ensin Kivenlahdesta Kauklahden asemalle, sieltä Kehä III:n vartta seuraten Tikkurilaan ja edelleen Mellunmäkeen ja Vuosaareen. Ripeällä toimeenpanolla linja saataisiin ainakin osaksi toimimaan samaan aikaan Kehäradan valmistumisen kanssa.
Jos vielä saisimme yhtenäisen pääkaupunkiseudun todellisuutta vastaavan julkisen liikenteen tasatariffin, niin meidän kehästadilaisten elämä alkaisi asettua jollakin lailla yhdenvertaiseksi cityhelsinkiläisten kanssa.
keskiviikko 27. elokuuta 2008
Pyörätiet ja pyöräilijän vapaus
Helsingin Vihreiden yleiskokous venähti eilen sen verran pitkään, että ilta ehti jo käydä pimeäksi. Onneksi olin sentään sen verran aamulla ymmärtänyt, että olin ottanut ajovalon mukaan. Pimeässä on minusta oikeastaan hauska ajaa. Silloin saa vauhdin hurman paljjon pienemmällä nopeudella kuin päivällä, kun näkökenttä kapenee ja maisemasta vilistää jalkojen alta vain pieni kaistale kerrallaan.
Ajoimme Eskon kanssa kahdestaan toisiamme kirittäen Hakaniemestä Koillis-Helsinkiä kohti. Vertailimme samalla ajokokemuksiamme. (Pyöräillessä jutteleminen on sinänsä vähän ongelmallista, koska siinä joutuu ajamaan rinnakkain, ja se ei aina käy päinsä. Siksi keskustelumme oli ajoittain vähän pätkittäistä.)
Totesimme samaa kuin Ode Soininvaara pyöräilyblogissaan, että pyörätiet hidastavat usein menoa lähes kohtuuttomasti. Muistelin 1970-lukua, jolloin pyöräteitä oli paljon vähemmän kuin nykyään. Silloin ajoin Helsingissä paljon ajoradalla, keskellä kaistaa ja autojen vauhtia. Kerran ajoin auton peräänkin, mutta älkää kertoko sitä äidille... Kun pyöräteitä sitten tuli, meno muuttui turvallisemmaksi, mutta myös hitaammaksi.
Olen yhä vakaammin sitä mieltä, että pyöräilijänkin täytyy noudattaa liikennesääntöjä. Liikenteessä joustavuus tarkoittaa usein ennustamattomuutta, joka edelleen tarkoittaa yllättäviä liikkeitä ja ennen pitkää onnettomuuksia. Eskon kanssa olimme kuitenkin samaa mieltä siitä, että meidän nopeiden pyöräilijöiden paikka olisi usein ajoradalla mieluummin kuin pyöräteillä, missä hitaampi liikenne haittaa meitä ja me sitä.
Puolivakavissani esitän mullistavaa uudistusta: entäpä jos polkupyöränsä voisi halutessaan rekisteröidä mopoksi? Silloin mopokilpien kanssa voisi ihan luvallisesti ajaa ajoradalla. Vilkkaampien ja vaarallisempien väylien rinnalla on jo nyt mopokyltein varustetut pyörätiet, joten siellä voisi sitten mopopyöräilijäkin turvallisesti kiitää.
Parasta polkupyörän mopokilvissä tietysti olisi se, että ne voisi halutessaan ruuvata irti ja ryhtyä tavalliseksi pyöräilijäksi ;-)
Ajoimme Eskon kanssa kahdestaan toisiamme kirittäen Hakaniemestä Koillis-Helsinkiä kohti. Vertailimme samalla ajokokemuksiamme. (Pyöräillessä jutteleminen on sinänsä vähän ongelmallista, koska siinä joutuu ajamaan rinnakkain, ja se ei aina käy päinsä. Siksi keskustelumme oli ajoittain vähän pätkittäistä.)
Totesimme samaa kuin Ode Soininvaara pyöräilyblogissaan, että pyörätiet hidastavat usein menoa lähes kohtuuttomasti. Muistelin 1970-lukua, jolloin pyöräteitä oli paljon vähemmän kuin nykyään. Silloin ajoin Helsingissä paljon ajoradalla, keskellä kaistaa ja autojen vauhtia. Kerran ajoin auton peräänkin, mutta älkää kertoko sitä äidille... Kun pyöräteitä sitten tuli, meno muuttui turvallisemmaksi, mutta myös hitaammaksi.
Olen yhä vakaammin sitä mieltä, että pyöräilijänkin täytyy noudattaa liikennesääntöjä. Liikenteessä joustavuus tarkoittaa usein ennustamattomuutta, joka edelleen tarkoittaa yllättäviä liikkeitä ja ennen pitkää onnettomuuksia. Eskon kanssa olimme kuitenkin samaa mieltä siitä, että meidän nopeiden pyöräilijöiden paikka olisi usein ajoradalla mieluummin kuin pyöräteillä, missä hitaampi liikenne haittaa meitä ja me sitä.
Puolivakavissani esitän mullistavaa uudistusta: entäpä jos polkupyöränsä voisi halutessaan rekisteröidä mopoksi? Silloin mopokilpien kanssa voisi ihan luvallisesti ajaa ajoradalla. Vilkkaampien ja vaarallisempien väylien rinnalla on jo nyt mopokyltein varustetut pyörätiet, joten siellä voisi sitten mopopyöräilijäkin turvallisesti kiitää.
Parasta polkupyörän mopokilvissä tietysti olisi se, että ne voisi halutessaan ruuvata irti ja ryhtyä tavalliseksi pyöräilijäksi ;-)
sunnuntai 24. elokuuta 2008
Sarasvuon pottuduunit
Valtakunnanajattelija jari Sarasvuo Helsingin Sanomien talousliitteessä sunnuntaina 24.8:
"Työnantajana arvostan myös sitä, että menee rehelliseen, pienipalkkaiseen ja pottumaiseen duuniin. Jos siivoat puoli vuotta sairaalaa, saat kokemuksen, jota arvostat myös itse. Se lisää sitä paitsi käsittämättömän paljon lukumotivaatiota."
No joo. Koulu- ja opiskeluaikanani tein kesätöitä monenlaisissa duuneissa varastomiehenä, telakan kuljetusmiehenä ja sekatyömiehenä rakennuksilla. Olen Sarasvuon kanssa samaa mieltä, että nuo työt ovat tuoneet minulle kokemuksia, jotka ovat olleet arvokkaita myös varsinaisessa ammatissani opettajana. Opintojeni etenemisen kannalta olisin tosin voinut tehdä noina kesinä jotain fiksumpaakin.
Mutta se "no joo": duunariperheessä kasvaneena tuo "pottumainen" jotenkin särähtää korvaan. Jari hei, oletko tullut miettineeksi, että moni siivoaa sairaalaa ei vain puoli vuotta, vaan puoli ihmisikää? Suurin osa niistä kansalaisista, jotka siivoavat sairaalamme, lakaisevat katumme ja keittävät perunamme, tekevät työtään vailla vaihtoehtoa siirtyä johonkin "vähemmän pottumaiseen" kun kokemus on tullut saaduksi. Moni jopa viihtyy laitoshuoltajan työssään.
Toisaalta Sarasvuo kehuu duunariammatteja "rehellisiksi". Heti samassa lauseessa hän kuitenkin antaa ymmärtää, että nuo rehelliset työt ovat niin pottumaisia, että puoli vuotta riittää. Kumpaa mieltä hän opikeastaan on?
Niin kauan kuin me kouluja käyneet ja määrääviin asemiin päässeet nimittelemme työläisammatteja "pottumaisiksi" tai "paskaduuneiksi", on kai turha toivoa oleellista parannusta siivoojan tai vaihetyöntekijän työoloihin. Jos ruumiillinen työ ei yhtäkkiä olisikaan terveyttä nakertavaa, huonosti palkattua ja ihmisarvoa alentavaa, niin voi kauhistus, mistä meidän opiskeleva nuorisomme sitten hankkisi avartavat kokemuksensa?
Otetaanpa vielä kerran uusiksi nuo kokemukset duunariammateista. Kesäni raskaassa, likaisessa ja meluisassa työssä telakalla opettivat minut arvostamaan ruumiillista työtä. Muistan noilta ajoilta myös monta silloista työtoveria. Avartavaa oli nähdä ja oivaltaa, että yhteiskunnan ja elämän syvällinen ymmärtäminen - viisaudeksikin sitä kai voi sanoa - ei ole kiinni opillisesta sivistyksestä. Yhtä viisaita ja yhtä typeriä työtovereita minulla on ollut telakalla kuin sittemmin koulussa tai yliopistossa.
Toivottavasti Sarasvuo ei ihan oivalla, mitä hänestä ajatellaan pottumaisissa duuneissa. Jos nyt yleensä vaivaudutaan ajattelemaan.
"Työnantajana arvostan myös sitä, että menee rehelliseen, pienipalkkaiseen ja pottumaiseen duuniin. Jos siivoat puoli vuotta sairaalaa, saat kokemuksen, jota arvostat myös itse. Se lisää sitä paitsi käsittämättömän paljon lukumotivaatiota."
No joo. Koulu- ja opiskeluaikanani tein kesätöitä monenlaisissa duuneissa varastomiehenä, telakan kuljetusmiehenä ja sekatyömiehenä rakennuksilla. Olen Sarasvuon kanssa samaa mieltä, että nuo työt ovat tuoneet minulle kokemuksia, jotka ovat olleet arvokkaita myös varsinaisessa ammatissani opettajana. Opintojeni etenemisen kannalta olisin tosin voinut tehdä noina kesinä jotain fiksumpaakin.
Mutta se "no joo": duunariperheessä kasvaneena tuo "pottumainen" jotenkin särähtää korvaan. Jari hei, oletko tullut miettineeksi, että moni siivoaa sairaalaa ei vain puoli vuotta, vaan puoli ihmisikää? Suurin osa niistä kansalaisista, jotka siivoavat sairaalamme, lakaisevat katumme ja keittävät perunamme, tekevät työtään vailla vaihtoehtoa siirtyä johonkin "vähemmän pottumaiseen" kun kokemus on tullut saaduksi. Moni jopa viihtyy laitoshuoltajan työssään.
Toisaalta Sarasvuo kehuu duunariammatteja "rehellisiksi". Heti samassa lauseessa hän kuitenkin antaa ymmärtää, että nuo rehelliset työt ovat niin pottumaisia, että puoli vuotta riittää. Kumpaa mieltä hän opikeastaan on?
Niin kauan kuin me kouluja käyneet ja määrääviin asemiin päässeet nimittelemme työläisammatteja "pottumaisiksi" tai "paskaduuneiksi", on kai turha toivoa oleellista parannusta siivoojan tai vaihetyöntekijän työoloihin. Jos ruumiillinen työ ei yhtäkkiä olisikaan terveyttä nakertavaa, huonosti palkattua ja ihmisarvoa alentavaa, niin voi kauhistus, mistä meidän opiskeleva nuorisomme sitten hankkisi avartavat kokemuksensa?
Otetaanpa vielä kerran uusiksi nuo kokemukset duunariammateista. Kesäni raskaassa, likaisessa ja meluisassa työssä telakalla opettivat minut arvostamaan ruumiillista työtä. Muistan noilta ajoilta myös monta silloista työtoveria. Avartavaa oli nähdä ja oivaltaa, että yhteiskunnan ja elämän syvällinen ymmärtäminen - viisaudeksikin sitä kai voi sanoa - ei ole kiinni opillisesta sivistyksestä. Yhtä viisaita ja yhtä typeriä työtovereita minulla on ollut telakalla kuin sittemmin koulussa tai yliopistossa.
Toivottavasti Sarasvuo ei ihan oivalla, mitä hänestä ajatellaan pottumaisissa duuneissa. Jos nyt yleensä vaivaudutaan ajattelemaan.
keskiviikko 20. elokuuta 2008
Kalenteriruokaa!
Suomessa on taatusti maailman paras kouluruoka. Saavutuksen arvoa hieman tosin himmentää se, että ilmaista kouluruokaa ei kovin monessa maassa tunneta - mutta vain vähän.
Kouluruoan perinteiden ansiota varmaankin on se, että meillä on myös erinomainen työpaikkalounasperinne. Työpaikkalounaan saa tuettuun hintaan, ja se on yleensä maukasta. Mikä parasta, työpaikkakuppiloista saa ravinto-opillisesti hyvää ruokaa - aivan kuten koululainenkin oppilasravintolastaan, jos vain täyttää lautasensa ohjeiden mukaan. Yläasteikäisistä kaikki eivät täytä, mutta se on oma juttunsa se.
Kun yhteiskunnan tai työnantajan järjestämä ruokailu on niinkin laajaa kuin se nyt on, se myös ohjaa ruokatottumuksiamme. Kun lounasruoan suolaisuutta on vähennetty, on kotiruokakin muuttunut vähäsuolaisemmaksi, ja niin edelleen. Oikeastaan juuri siksi pysähdyin tänään koulun gulassi- eikun kebabpatojen äärellä miettimään.
Miksi ihmeessä olemme ensimmäiset koulupäivät syöneet mauttomimmasta päästä riisiä, kun kotimainen peruna olisi nyt parhaimmillaan? Missä ovat avomaankurkut? Tai uuden sadon porkkanoista tehty raaste? En nyt edes vitsaile tuoreista marjoista tehdystä kiisselistä, sillä tiedän etteivät ruokarahat riitä jälkiruokaan. Sääli.
Laitosruoka on opettanut meidät tekemään kotiruokammekin aineksista, joita saa tasalaatuisina ympäri vuoden. Norjan lohta ja pussisalaattia. Ravintola-annokset eivät järkyttävistä hinnoistaan huolimatta ole sen kummempia. Kala on pakastettu jossakin Intian valtamerellä, ja ties minkä vuosikerran perunat on soseutettu ja pursotettu mitäänsanomattomaksi päkerrykseksi, joka varmuuden vuoksi tarjotaan purkista otetun punaviinikastikkeen maustamana.
Laitosruokakin voisi olla vuodenaikaruokaa. Kalenteriruokaa. Kesällä ja alkusyksystä syödään hyvää perunaa ja säästetään pastat kevätpuolelle, jolloin peruna alkaa jo herätä kevääseen ja maistua kitkerältä. Syksyllä tarjotaan lisukkeeksi tuoreita herneitä ja papuja. Kesällä jälkiruoka tehdään marjoista, syksyllä omenista ja keväällä raparperista. Kun kaikkea pitää olla saatavilla aina, joudutaan turvautumaaan pakasteisiin ja tuontiruokaan - yleensä tuoretta sesonkiruokaa mauttomampaan.
Samalla se ruoka voisi niin kotona, koulussa kuin työpaikallakin olla luomua ja lähiruokaa.
Kouluruoan perinteiden ansiota varmaankin on se, että meillä on myös erinomainen työpaikkalounasperinne. Työpaikkalounaan saa tuettuun hintaan, ja se on yleensä maukasta. Mikä parasta, työpaikkakuppiloista saa ravinto-opillisesti hyvää ruokaa - aivan kuten koululainenkin oppilasravintolastaan, jos vain täyttää lautasensa ohjeiden mukaan. Yläasteikäisistä kaikki eivät täytä, mutta se on oma juttunsa se.
Kun yhteiskunnan tai työnantajan järjestämä ruokailu on niinkin laajaa kuin se nyt on, se myös ohjaa ruokatottumuksiamme. Kun lounasruoan suolaisuutta on vähennetty, on kotiruokakin muuttunut vähäsuolaisemmaksi, ja niin edelleen. Oikeastaan juuri siksi pysähdyin tänään koulun gulassi- eikun kebabpatojen äärellä miettimään.
Miksi ihmeessä olemme ensimmäiset koulupäivät syöneet mauttomimmasta päästä riisiä, kun kotimainen peruna olisi nyt parhaimmillaan? Missä ovat avomaankurkut? Tai uuden sadon porkkanoista tehty raaste? En nyt edes vitsaile tuoreista marjoista tehdystä kiisselistä, sillä tiedän etteivät ruokarahat riitä jälkiruokaan. Sääli.
Laitosruoka on opettanut meidät tekemään kotiruokammekin aineksista, joita saa tasalaatuisina ympäri vuoden. Norjan lohta ja pussisalaattia. Ravintola-annokset eivät järkyttävistä hinnoistaan huolimatta ole sen kummempia. Kala on pakastettu jossakin Intian valtamerellä, ja ties minkä vuosikerran perunat on soseutettu ja pursotettu mitäänsanomattomaksi päkerrykseksi, joka varmuuden vuoksi tarjotaan purkista otetun punaviinikastikkeen maustamana.
Laitosruokakin voisi olla vuodenaikaruokaa. Kalenteriruokaa. Kesällä ja alkusyksystä syödään hyvää perunaa ja säästetään pastat kevätpuolelle, jolloin peruna alkaa jo herätä kevääseen ja maistua kitkerältä. Syksyllä tarjotaan lisukkeeksi tuoreita herneitä ja papuja. Kesällä jälkiruoka tehdään marjoista, syksyllä omenista ja keväällä raparperista. Kun kaikkea pitää olla saatavilla aina, joudutaan turvautumaaan pakasteisiin ja tuontiruokaan - yleensä tuoretta sesonkiruokaa mauttomampaan.
Samalla se ruoka voisi niin kotona, koulussa kuin työpaikallakin olla luomua ja lähiruokaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
