Terveisiä metsästä. Vaikka vankasti työssä käyvään väestönosaan kuulunkin, ja kaiken lisäksi vakinaisessa kunnan virassa, niin tänään maanantaina pääsin viettämään päivän Nuuksiossa.
En aio kertoa missä, koska olen suomalainen ja niin ollen varjelen marja-ja sieniapajiani. Kerron kuitenkin, ähäkutti, että parin pysähdyksen aikana poimin neljä litraa erinomaisia puolukoita. Niiden pysähdysten välillä keräsin korini täyteen vasta maasta nousseita kehnäsieniä, joiden seuraksi raavin sammalikosta muutaman herkkutatin, suppilovahveroita, vaaleita orakkaita ja (nam) mustavahakkaita.
Viihdyn metsässä. Pääkaupunkiseudulla edes Nuuksio ei ole täysin suojassa teknomelulta, mutta pienemmissäkin metsissä puut ihmeen tavalla suodattavat moottoriteiden ja muiden melunlevittimien äänet pois niin, että ainakin hetkittäin pääsee kuuntelemaan hiljaisuutta.
Urbaanin hälyn jälkeen on aina yhtä hämmästyttävää huomata, millaista meteliä korviin kantautuu omasta suusta, joka purekelee voileipää. Vasta kun on päättänyt evästaukonsa, voi herkistää aistinsa kuuntelemaan lammen vastarannalta kuuluvaa tiaisparven piiskutusta.
Sekä Nuuksio, Sipoonkorpi, Haltiavuori että mitättömämmätkin lähimetsät ovat tärkeitä muun muassa siksi, että ne ovat hiljaisia. Mitä kiireisempää ja aktiivisempaa elämää ihminen elää, sitä tärkeämpää on, että hänellä on halutessaan pääsy hiljaisuuden vyöhykkeelle. Mieluummin niin, ettei hänen sinne mennessään tarvitse autoillaan lisätä yleistä melutaakkaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti