Armeijassa pidin ampumisesta.
Kirjurina, toimistorottana en tosin juurikaan ollut tekemisissä aseiden kanssa. Muistan silti, miten hyvältä aseen mattamusta metalli tuntui kädessä. Teknisesti viimeistelty laite on funktionaalisen kaunis. Ampumisessa sinänsä liittyy aivan oma mielentilansa. Maalitauluun osuminen vaatii koko kehon ja mielen hallintaa ja tyyntä keskittymistä. Agressiivisen räiskimisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
En kuitenkaan suin surminkaan lähtisi harrastamaan ampumista, vaikka se kivaa olisikin. Tuliaseilla on vain yksi varsinainen tarkoitus: tappaminen. Rynnäkkökivääriä ja pistooliaseita yhdistää vielä se, että ne on suunniteltu nimenomaan ihmisen tappamiseen. Maalitaulutkin olivat Upinniemessä ihmisen ylävartalon muotoiset, napakymppi taisi olla keskellä rintaa.
Olen vakaasti sitä mieltä, että siviili ei tee ampuma-aseilla mitään. Metsästys on siinä rajoilla, mutta muuten on sitä parempi, mitä vähemmän maailmassa ja Suomessa lojuu tuliaseita. Ainut ase, jolla kukaan ei vahingossakaan ammu ketään, on sellainen jota ei ole olemassa.
Helsingissä ei muuten taida olla metsästyksellekään laillisia paikkoja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti