Tietotekniikka kuuluu kaikille

Kalle Juuti kirjoittaa tieto- ja viestintätekniikan opetuksesta koulussa (Vieraskynä 7.2.) Hän kiinnittää huomiota tärkeään asiaan: nuoret oppivat tietotekniikkaa sattumanvaraisesti, epäsystemaattisesti ja yrityksen ja erehdyksen kautta.

Reilut kaksikymmentä vuotta sitten olin Juutin edeltäjänä käynnistämässä tietotekniikan opettajien koulutusta Helsingin yliopistossa. Tilanne oli silloin aivan toinen kuin nyt: tietokoneet olivat juuri tulleet kotien, koulujen ja konttorien työpöydille eikä juuri kenelläkään ollut käytännön kokemusta siitä, mihin niitä tulisi käyttää tai miten niiden käyttöä tulisi opettaa. Ohjelmisto oli varsin vaatimatonta 2010-luvun mittapuun mukaan – eikä Internetistä tai mobiiliviestinnästä ollut vielä aavistustakaan.

Silloin valitsimme etenemisstrategian, jossa tietotekniikka tuotiin valinnaisaineeksi yläasteille ja kaikki opettajat pyrittiin saamaan jonkin tasoisen tietotekniikan opetuskäytön koulutuksen piiriin. Idealistisena päämääränä oli tietotekniikan integroiminen kouluopetukseen. Ajattelimme, että 2000-luvulla tarvitaan lopulta tietotekniikan didaktiikkaa yhtä vähän kuin 1980-luvulla lyijykynän pedagogiikkaa.

Ei se sittenkään mennyt niin kuin Strömsössä. Tietokoneet ovat arkipäiväistyneet, ja mobiiliviestintä on läpäissyt yhteiskunnan tavalla, joka olisi kaksikymmentä vuotta sitten ollut mahdoton ennustaa. Kouluopetusta tarkkailemalla sitä ei kuitenkaan uskoisi. Aivan liian monen oppilaan taidot riittävät juuri ja juuri artikkelin tulostamiseen Wikipediasta, ja aivan liian moni älytaulu saa toimia kalliina piirtoheittimenä. Vielä vuosituhannen vaihteessa kehiteltiin kunnianhimoisia tietostrategioita opettajien taitotasoineen, mutta viimeiset kymmenen vuotta tunnutaan jo liu’utun samalla vauhdilla ilman uusia panostuksia opettajien didaktisiin taitoihin.

1980-luvun visioista lähimpänä toteutumistaan on ajatus koulusta avoimena oppimisympäristönä. Internet avaa tiedon väylät kaikkialle, sikäli kuin tietokoneluokkaan pääsee ja suodatinohjelmat sallivat. Avoin Internet-ympäristö on samalla haaste, johon emme toistaiseksi ole osanneet vastata. Edellisellä vuosituhannella koneella oli muutama hyötyohjelma ja kenties jokunen kömpelö peli, joten tylsäänkin tehtävään oli helppo keskittyä. Nyt opettaja joutuu kilpailemaan pelisivustojen, iltapäivälehtien ja sosiaalisen median kanssa, jotta opetustuokiosta tietokoneiden ääressä saataisiin irti muutakin kuin viihdearvoa. Opetus uhkaa ajautua lumepuuhasteluksi, jonka hyöty oppimiselle muuttuu helposti miinusmerkkiseksi: niin käy, jos ainut oppilaan oppima asia on harhainen käsitys hänen omista tietoteknisistä taidoistaan.

Juutin huomioista tärkein on se, että nuoret joutuvat käytännössä opettelemaan tietotekniset perustaitonsa itse. Se tarkoittaa raadollisesti sitä, että tässäkin suhteessa yhteiskunta eriarvoistuu. Se, mitä koulussa opitaan, riippuu siitä, mitä kotona on opittu. Jos kotoa ei saa tukea tietotekniikan systemaattiselle oppimiselle, ei sitä ole luvassa koulussakaan. Tietotekniset taidot uhkaavat keskittyä hyvin koulutetuille ja hyvin toimeen tuleville.

Tietotekniikan perustaitojen ja -käsitteiden oppiminen tulee taata jokaiselle nuorelle. Se ei ole mahdollista ilman siihen varattuja oppitunteja ja tarkoin mietittyjä oppisisältöjä. Se ei ole mahdollista ilman toisaalta kaikkien opettajien didaktisten taitojen jatkuvaa päivittämistä ja toisaalta tietotekniikan aineenopettajien kouluttamista. Olisiko nyt oikea hetki tarttua asiaan, kun vaalit ovat käsillä, seuraavan hallitusohjelman luonnokset kabinettien työpöydillä – ja perusopetuksen tuntijakokin sopivasti palautettuna pöydälle?

Perusopetuksen tuntijako, luovuus ja teoreettisuus

Perusopetuksen tuntijakoa ollaan uudistamassa, yllättävän pian edellisen uuden tuntijaon jälkeen. Kun viimeksi vähennetiin valinnaisuutta ja lisättiin yhteisten oppiaineitten osuutta, on nyt koulujärjestelmän luontaisen heiluriliikkeen mukaisesti vuorossa valinnaisuuden lisääminen. Erityisesti Lankisen mallissa sanotaan haluttavan vahvistaa taito- ja taideaineiden asemaa.

Vihreässä langassa haastateltu luokanopettaja toteaa, että "lapset väsyvät, kun koulu on niin teoriapainotteinen. Oppilaat nauttivat, kun voivat ottaa rennommin taideaineiden tunnilla". Näihin kahteen lauseeseen sisältyy minun ymmärrykseni mukaan isoja, pahoja ja valitettavan yleisesti hyväksyttyjä väärinkäsityksiä.

Toimin 80- ja 90-lukujen taitteessa matemaattisten aineiden opettajakouluttajana. Meillä oli silloin yksi missio ylitse muiden: matematiikan ja luonnontieteiden opetuksen työtavat oli saatava muuttumaan monipuolisemmiksi. En ole koskaan täysin ymmärtänyt, mitä suuri yleisö tarkoittaa puhuessaan näiden aineiden "teoreettisuudesta". Ainakin meidän pyrkimyksenämme oli, että kaikilla vuosiluokilla oppilaat saisivat pelkän pänttäämisen lisäksi myös tehdä käsillään, puhua, liikkua ja piirtää niin matematiikkaa kuin luonnontiedeaineitakin. Olen harjoittelukoulussa ollut läsnä lukuisilla "teoreettisen" matematiikan tunneilla, joilla oppilaat ovat nauttineet ja ottaneet rennosti. Ovat he siinä sivussa myös oppineet, havaintojeni mukaan jopa syvällisesti.

Edustamieni fakta-aineiden "tylsä teoreettisuus" ei ole peräisin aineiden sisällöstä, vaan tavasta opettaa niitä. Jos vaikkapa matematiikkaa on aikaa opettaa niin, etteivät aineen sisällöt hengitä niskaan, voidaan työskentely rakentaa niin luovaksi ja rennoksi kuin halutaan. Toisaalta myös kuvataide tai musiikki voivat monelle oppilaalle olla tylsiä ja piinallisia.

Minusta näyttää, että tuntijakoesityksen valmistelijat ovat yhä vielä saman mekaanisen oppimiskäsityksen ja tiukan ainejakoisen opetuksen vankeja, joka on luonnehtinut heidän omaa opintietään. Eikö vihdoin voisi olla aika laatia myös tuntijaot modernin oppimisnäkemyksen mukaisesti?

Mitä on vihreä sosiaali- ja terveyspolitiikka?

Mitä on vihreä sosiaali- ja terveyspolitiikka?

Joissakin taannoisissa vaaleissa Johanna Sumuvuorella oli napakka vaalilause, jonka melkein omin itselleni: Vapaus, vihreys, tasa-arvo. Olen tätä slogania pyöritellyt mielessäni monissa yhteyksissä ja todennut että kas: noista kolmesta sanasta voi johtaa yllättävän paljon. Mitä ne voisivat merkitä sosiaali- ja terveyspolitiikan kannalta?

VAPAUS

Vapaus tarkoittaa minulle demokraattista päätöksentekoa, erityisesti avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Mattivanhaslainen ”keskeneräisistä asioista ei keskustella” –asenne on myrkkyä demokratialle. Päinvastoin: kun on kysymys kansalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista, on heitä pyrittävä aktiivisesti kuulemaan jo valmisteluvaiheessa.

Vapaus tarkoittaa toisaalta myös vapautta valita. Yhden vaihtoehdon holhousmalli on tältä kannalta yhtä huono vaihtoehto kuin vapaat palvelumarkkinat, joilta saa mitä haluaa – rahalla.

VIHREYS

Vihreydestä tulee ensimmäisenä mieleen ympäristönäkökulma. Se ei kuitenkaan suoraan anna minulle hirveästi tarttumapintaa terveyspolitiikkaan. Ajattelen, että ympäristön huomioon ottaminen sisältää tärkeän vihreän periaatteen, että emme voi sälyttää laskua kenenkään muun maksettavaksi. Terveyspolitiikassa se voisi tarkoittaa, että pyrimme tukemaan kaikkia sellaisia toimia, jotka auttavat ihmisiä pitämään yllä terveyttään ja yleistä hyvinvointiaan. Useimmat kansantautimmehan olisivat varsin helposti ehkäistävissä jo sillä, että katsoisimme vähän tarkemmin, mitä panemme suuhumme.

TASA-ARVO

Tasa-arvo merkitsee yksinkertaisesti ihmisten yhdenvertaisuutta. Alueellinen yhdenvertaisuus, sosiaalinen yhdenvertaisuus ja sukupuolten välinen yhdenvertaisuus ovat lähes itsestään selviä. Vihreät ovat myös pitäneet esillä vaivaisten asiaa ja esteettömyyttä samoin kuin maahanmuuttajataustaisten väestöryhmien asemaa. Väestön ikääntyessä on muistettava, että myös vanhukset ovat täysivaltaisia kansalaisia, joita on kuultava heitä itseään koskevissa asioissa.

Tasa-arvo kytkeytyy suoraan vapauden ja demokratian vaatimuksiin: Vihreät ovat olleet valppaina tukemassa kansalaisten omaa aktiivisuutta ja suoraa kansalaisdemokratiaa, mistä on pidettävä vastedeskin kiinni.

Mikä tässä kaikessa on nimenomaan vihreän politiikan ja ajattelun ydintä? Aivan äärimmilleen tämän kaiken tiivistän:

Vihreät pyrkivät edistämään kaikkea, mikä tukee ja edistää ihmisten omaa elämän- ja terveyden hallintaa.

Löysät pois?

Tein tänään lähes kaksi tuntia matkaa kotoani töihin. Kesäkelillä Suutarilasta Kauklahteen ajaa polkupyörällä noin tunnissa ja vartissa. Ylisummaan olen viime viikot kuluttanut enemmän aikaa työmatkoilla kuin oppitunneillani koulussa.

Vuodenvaihteen kireät pakkaset yhdessä lumipyryjen ja hotelliin törmänneen junan kanssa aiheuttivat pahoja vaikeuksia junaliikenteelle. Sen ymmärrän, ja uskon jokaisen järki-ihmisen suhtautuvan ymmärryksellä VR:n vaikeuksiin. Nyt ymmärrykseni alkaa olla loppuun käytetty.
Viikonlopun lumisateen jälkeen Helsingissä ovat vallinneet aivan tavalliset talviolosuhteet. Ei erityisen kireitä pakkasia, okei yksi pyrypäivä, mutta tänään keskiviikkona ei mitään sellaista, mihin Suomessa ei olisi osattu varautua siitä lähtien, kun mannerjäätikön reuna väistyi ja ensimmäiset hylkeenpyytäjät meloivat paikalle haapioillaan.

Kirjoitin jokin aika sitten blogissani resurssien optimoinnista. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että vähän joka alalla on “vedetty löysät pois”. Väitän, että muun muassa VR:n ongelmat johtuvat enemmän tästä kuin luonnonilmiöistä. Junaliikenne on lisääntynyt niin, että raiteille ei juurikaan enemmän junia mahdu kuin nyt on aamuruuhkassa liikkeellä. Samaan aikaan - oletan - niin kaluston määrä, henkilöstö ja huoltotoimet on viritetty tiukasti normaalitilanteen mukaan. Kun sitten tapahtuu jotakin poikkeavaa, ei olekaan ylimääräisiä junanvaunuja, luutaukkoja puhdistamaan vaihteita tai edes ketään, jolla olisi aikaa keskittyä kuuluttamaan myöhästymisistä.

Vanha hokema on ollut, että kunnan tai valtion töissä yksi nojaa lapioon ja viisi katselee vierestä. Se ei ole anää aikoihin pitänyt paikkaansa. Julkisen talouden menoja on leikattu 90-luvun lamasta lähtien. Tähän on sitten tultu: junien aikataulut eivät pidä, puut kaatuvat sähkölinjoille, paloautot eivät pääse kadunvarsien lumikasojen ohi eivätkä kodinhoitajat ehdi kuin käydä tervehtimässä kotona asuvia vanhuksia.

Tämän me olemme valinneet leikkaamalla julkisista menoista löysät pois.

Palveluverkko ja terveyspalvelut

Kaupunkilaisia puhuttanut ”Pajusen lahtauslista” on lähiviikkojen aikana lautakuntien käsiteltävänä. Etenkin lähiöissä sana ”palveluverkko” on alkanut kuulostaa palvelujen lakkauttamisen synonyymiltä Työryhmän esityksessä pistääkin silmään se, että kaupunginosien palvelukokonaisuuksien sijaan on ikään kuin kaivettu esiin kunkin toimialan vanhat suunnitelmat ja lueteltu sitten ne peräkkäin.

Kun nyt ei ole edes yritetty tarkastella palveluja yli toimialarajojen, syntyy aika outoja asetelmia. Koillisista kaupunginosista on esitetty suljettavaksi useita kirjastoja ja kouluja ynnä vielä Puistolan terveysasema. Pahimmillaan siis suhteellisen pienten säästöjen vuoksi lamaannutettaisiin kokonaisten kaupunginosien lähipalvelut.

Ei tällaisessa ole mitään järkeä. Yhtä hyvin koillisessa, idässä, pohjoisessa kuin lännessäkin asuvat kaupunkilaiset ymmärtävät hyvin, miten suuri merkitys on sellaisilla lähipalveluilla kuin kirjasto, koulu, leikkipuisto tai terveysasema. Pelkän palvelujen karsimisen sijaan pitäisikin nyt toden teolla miettiä, miten turvataan niidenkin lähiöiden elinkelpoisuus, joiden asukkaista suuri osa on vanhoja tai työttömiä.

Helsingin terveysasemaverkostoa on pohdittu pitkään. Edellisen valtuustokauden suunnitelmissa olikin terveysasemien vähentäminen sekä lännessä että koillisessa. Nyt esitetään palveluverkon kehittämisen nimissä Puistolan terveysasemaa lopetettavaksi. Ehkä vanhoja suunnitelmia kuitenkin kannattaisi tarkastella uudelleen. Ensinnäkin koillisen suunnitelmat ovat pohjautuneet Malmin lentokentän rakentamiseen – joka nyt ei ihan vähään aikaan näytä toteutuvan. Toiseksi minusta tuntuu, ettemme ole ottaneet kyllin vakavasti väestön ikääntymistä. Lapsiperheiden ja vanhusväestön tarpeet ovat yhtenevät siinä, että terveysasemaa tarvitaan ja että sinne pääsy ei saa olla pitkien bussimatkojen päässä.

Palveluverkkokeskustelu on erinomainen tilaisuus nostaa esiin periaatteellinen keskustelu siitä, mitkä palvelut ovat kaupunkilaisille tärkeitä. Tässä on myös erinomainen mahdollisuus siirtyä alamaisajattelusta kaupunkilaisten todelliseen kuulemiseen. Siksi myös terveyspalvelujen karsimiset tulee nyt palauttaa perusteellisempaan käsittelyyn, jossa palvelujen käyttäjätkin saavat sanoa sanansa.

Resurssien optimointi

Resurssien optimointi kuulostaa tosi kivalta. Kukapa konsultti ei sitä tarjoaisi lääkkeistä ensimmäisten joukossa, kun pitää neuvoa, miten yrityksen toimintaa tehostetaan tai pannaan julkisen sektorin menot kuriin.

Kuitenkin luulen, että juuri tuo resurssien optimointi on ollut osallisena moniin kommelluksiin.

Alkuvuoden pakkasissa aloin vähitellen epäillä, että VR:lle kalustoa toimittaneet yritykset ovat erehtyneet luulemaan Helsinkiä Tanskan pääkaupungiksi. Miten on mahdollista, että junat eivät nyt kulje, jos sattuu tulemaan lunta ja pakkasta? Saatiin, meinaan, sentään talvisodassakin sen aikaisilla vehkeillä tavara ja ihmiset kulkemaan.

Olisiko niin, että kun kaluston ja ratojen kunnossapito on viritetty normaaliolojen mukaan, niin sitten yllättävissä sääoloissa ei enää kyetäkään venymään, vaan liikenne seisahtuu tykkänään? Samahan on näkyvissä lentomatkustajien matkatavaroitten käsittelyssä. Totta kai alihankkijan kannattaa palkata työvuoroihin mahdollisimman vähän väkeä, varsinkin jos sen ei tarvitse maksaa sanktioita silloin kun laukut eivät liiku. Kun sitten sattuu niin, että matkatavarat ruuhkautuvat ja samaan aikaan työntekijöitten motivaatio on matalalla, niin tietenkin homma menee kokonaan jumiin.

Helsingissä on vuodenvaihteen yli keskusteltu ”Pajusen lahtauslistasta”. Paljon keskustelua on syntynyt muun muassa kouluverkosta. Kouluissa kun on vajaakäyttöä, joka näkyy siinä että luokkatiloja on tyhjänä (tai luokissa on tyhjiä pulpetteja, mistä voi päätellä että opetusryhmät ovat epätaloudellisen pieniä).

Koulun näkökulmasta ”optimaalinen resursointi” on kuitenkin lähes painajaismainen tilanne. Jos kouluun otetaan oppilaita tilojen käytön kannalta ihanteellisesti, joustovara katoaa. Oppilaaksiottoalueelle kesken vuoden muuttavat oppilaat kaatavat koko systeemin, koska opetusryhmät ovat jo täynnä. Ilman uusia oppilaitakin aito valinnaisuus kärsii, koska suosituimmat valinnaisaineryhmät tulevat täyteen – eikä ”liian pieniä” ryhmiä voida perustaa.

Ennen vanhaan sanottiin, että kunnan hommissa yksi nojaa lapioon ja neljä katselee päältä. Mene tiedä. Oli siinä ainakin se viisaus, että tosipaikan tullen löytyi viisi lapiomiestä.

Ei peruspalvelujen lahtausta

Alkuviikosta moni helsinkiläinen sai aamuteensä väärään kurkkuun tavatessaan listaa mahdollisesti lakkautettavista kaupungin palvelupisteistä. Koillis-Helsingin alueelta tällä kaupunginjohtajan toimeksiannosta laaditulla listalla on mm. kahdeksan koulua, kolme kirjastoa ja kolme Terveyskeskuksen toimipistettä.

Koillisen näkökulmasta lista on huolestuttava. Lähipalvelut ovat erityiset tärkeitä tällä alueella, joka on keskustan palveluista kaukana ja useimmiten hankalien liikenneyhteyksien päässä. Koillisessa on useita kaupunginosia, joilla työttömyys ja sosiaalisen tuen tarve ovat selvästi suurempia kuin Helsingissä keskimäärin. Sekin on vankka syy huolehtia muidenkin palveluiden kuin alkoholijuomien anniskelun saatavuudesta.

Koillisen kirjastoja listalla on peräti kolme: Pukinmäki, Tapulikaupunki ja Puistola. Jokainen näistä on korvaamattoman tärkeä etenkin lähialueensa lapsille ja nuorille, jotka eivät ilman aikuisten apua matkusta seuraavaksi lähimpiin kirjastoihin. Kouluista huomio kiinnittyy Soinisen kouluun, jota taas kerran esitetään lakkautettavaksi huolimatta uudesta koulurakennuksesta ja pedagogisesti mietitystä toimintaympäristöstä. Puistolan terveysaseman sulkeminen johtaisi merkittäviin vaikeuksiin etenkin Jakomäen asukkaille, joita sen laboratorio nyt palvelee ja joille korvaava palvelu on hankalan matkan päässä. Aivan Puistolan aseman vieressä sijaitsevan terveysaseman sulkeminen on liikenneyhteyksienkin kannalta käsittämätöntä.

Vaikeassa taloudellisessa tilanteessa säästöt ovat väistämättömiä. Ne eivät kuitenkaan saa kohdistua lähiöiden peruspalveluihin tavalla, joka olisi omiaan lisäämään nykyisiä ongelmia ja aiheuttamaan uusia.