Nyt alkaa jo riittää.
Olemme Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunnassa järjestelmällisesti heikentäneet vammaisten saamia etuisuuksia. Vähensimme kuukausittaisten matkojen määrää. Olimme hamppaattomia, kun budjettisovulla perustellen vaikeavammaisilta vietiin heille aikaisemmin myönnetyt ilmaiset HSL:n matkaliput.
Kävimme HSL:n johtokunnan kanssa rakentavaksi kokemani keskustelun vammaisten matkalippualennuksista. Tulos: HSL esittää kaikkien invalidialennusten poistamista. Samalla vauhdilla se esittää myös lastenvaunujen kanssa matkustajan ilmaislippujen poistamista metrosta, joten kurmotus kohdistuu aika tasapuolisesti kaikkiin liikuntarajoitteisiin.
Joulukuussa kirjasimme lautakunnan tahdon siitä, että perheiden saamaa tukea ei heikennetä. Erityisesti halusimme silloin turvata erityislastenvahtipalvelun jatkumisen niille, jotka sitä tarvitsevat. Ilmaisimme myös selvästi, että emme salli yhdenkään sellaisen vammaisen palauttamista yhdisteltyihin kuljetuksiin, jotka nyt on vamman erityislaadun vuoksi siitä irrotettu. Kyse oli esimerkiksi sokeista, joiden ei voi edellyttää seisoskelevan kymmeniä minuutteja oudossa kadunkulmassa odottelemassa joskus saapuvaa kimppakyytiä.
Lautakuntavuotemme alkoi nyt showlla, jossa oli vaikea pysyä juonessa mukana. Joulukuussa tekemämme kirjaukset oli poistettu, koska nyt ne olikin tulkittu lainvastaisiksi. Sama taistelu siis uudestaan. Nyt kummastelen tosissani, miksi virastolle on niin vaikeaa ymmärtää lautakunnan enemmistön selkeää tahtoa: emme salli kenellekään enää uusia heikennyksiä, ennen kuin olemme saaneet tarkat ja luotettavat selvitykset niiden vaikutuksesta sekä budjettii että asiakkaitten arkeen.
Neuvo: älä yritä lukea näitä asioita pöytäkirjoista. Sinne ne on kirjoitettu sellaisella salakielellä, että pitkä lautakuntakokemuskaan ei auta loppuun asti ymmärtämään, mistä loppujen lopuksi päätettiin.
Syystä tai toisesta Helsingin vammaispalvelut ovat olleet naapurikuntiin verrattuna kalliita. Rakennemuutokset ovat siten väistämättömiä. Nyt vain ollaan siinä täysin kestämättömässä tilanteessa, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevien vaikeavammaisten helsinkiläisten arkea kurjistetaan oikealta, vasemmalta ja edestä yhtä aikaa. Tähän kyykytyspolitiikkaan pitää saada stoppi. Kokonaisnäkemystä tarvitaan viimeistään siinä vaiheessa, kun matkalippujen hinnoista lopullisesti päätetään.
Mutta se särki:
Ostin kaksi kiloa tuoretta särkeä, alle kolme euroa kilo. Suomustin, perkasin, leikkasin pois päät ja evät. Otin mädin talteen ja panin pakastimeen. Palataan siihen, kun päästään lähemmäksi bliniaikaa. Ladoin särjet painekattilaan, lorautin valkoviinilaatikosta nestettä, ripottelin päälle suolaa, rouhin vähän mustapippuria ja heitin vielä muutaman kokonaisen maustepippurin sekaan. Sitruunan puolikas sattui lojumaan tiskipöydällä, joten puristin siitä mehut särkien päälle ennen kuin suljin kattilan kannen. Keittelin pari tuntia pienimmällä lämmöllä.
Tuli maukasta. Särjen kammotut ruodot ovat pehmenneet, ja maku on täyteläisen pehmeä. Nyt pitää vielä miettiä, missä muodossa kannan kalat ruokapöytään.
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
torstai 15. tammikuuta 2015
Oikeus omaan tietokoneeseen
Politiikassa päätökset syntyvät joskus oudossa järjestyksessä, ja monasti niiden merkitys selviää vasta jälkeenpäin. Tänään Helsingissä saatettiin tehdä kauaskantoinen päätös Kallion virastotalon pienessä kokoushuoneessa.
Tehtiin nimittäin uusi linjaus, jonka mukaan lukion opiskelijalla on oikeus hankkia toimeentulotuella henkilökohtainen tietokone. Aikaisemman linjauksen mukaan oppikirjoihin on voinut saada tukea, mutta tietokonetta ei ole pidetty välttämättömänä. Esityksestäni sote-lautakunnan 1. jaosto palautti yksimielisesti hakijan oikaisuvaatimuksen valmisteltavaksi uudelleen niin, että hänelle myönnetään tukea yo-tutkintolautakunnan vaatimukset täyttävän tietokoneen hankintaan.
Tasa-arvon kannalta tämä päätös on tärkeä. Jos arvostetun helsinkiläisen lukion oppilaalla ei ole perheen köyhyyden vuoksi omaa tietokonetta kotona, saavat hänen keskiluokkaisemmat opiskelutoverinsa ikään kuin puoli ratakierrosta etumatkaa jo lähdössä.
Kenties vielä merkittävämpää on, että heitimme kouluille ja opetusvirastolle pallon kiinni otettavaksi. Jos voidaan luottaa siihen, että jokaisella opiskelijalla on oma tietokone, voidaan tukea aikaisempaa selvästi paremmin sitä, että opiskelija omistaa oman oppimisprosessinsa. Omasta tietokoneesta nimittäin pidetään parempaa huolta kuin koulun lainavehkeistä, sen käyttö opitaan syvällisemmin ja sitä käytetään opiskelussa vastuullisemmin.
Arvelen, että tämä linjaus ennen pitkää myös säästää riihikuivaa rahaa. Vaikka osa oppilaista tarvitseekin toimeentulotukea, suurimmalle osalle tästä ei käytännössä koidu lisäkustannuksia – vai kuvitteleeko joku, että nykyteineille ei ostettaisi omaa pelikonetta, vaikka koulussa olisi kaupungin läppärit? Koulut voivat käyttää rahansa ja osaamisensa johonkin tähdellisempään kuin tietokoneiden hankintaan. Sitäpaitsi julkiset hankintamenettelyt takaavat, että kaupungin ostamat laitteet ovat vanhentuneet jo sillä hetkellä, kun ne saadaan käyttöön.
Pallo tulee, onko kopin ottajia?
Tehtiin nimittäin uusi linjaus, jonka mukaan lukion opiskelijalla on oikeus hankkia toimeentulotuella henkilökohtainen tietokone. Aikaisemman linjauksen mukaan oppikirjoihin on voinut saada tukea, mutta tietokonetta ei ole pidetty välttämättömänä. Esityksestäni sote-lautakunnan 1. jaosto palautti yksimielisesti hakijan oikaisuvaatimuksen valmisteltavaksi uudelleen niin, että hänelle myönnetään tukea yo-tutkintolautakunnan vaatimukset täyttävän tietokoneen hankintaan.
Tasa-arvon kannalta tämä päätös on tärkeä. Jos arvostetun helsinkiläisen lukion oppilaalla ei ole perheen köyhyyden vuoksi omaa tietokonetta kotona, saavat hänen keskiluokkaisemmat opiskelutoverinsa ikään kuin puoli ratakierrosta etumatkaa jo lähdössä.
Kenties vielä merkittävämpää on, että heitimme kouluille ja opetusvirastolle pallon kiinni otettavaksi. Jos voidaan luottaa siihen, että jokaisella opiskelijalla on oma tietokone, voidaan tukea aikaisempaa selvästi paremmin sitä, että opiskelija omistaa oman oppimisprosessinsa. Omasta tietokoneesta nimittäin pidetään parempaa huolta kuin koulun lainavehkeistä, sen käyttö opitaan syvällisemmin ja sitä käytetään opiskelussa vastuullisemmin.
Arvelen, että tämä linjaus ennen pitkää myös säästää riihikuivaa rahaa. Vaikka osa oppilaista tarvitseekin toimeentulotukea, suurimmalle osalle tästä ei käytännössä koidu lisäkustannuksia – vai kuvitteleeko joku, että nykyteineille ei ostettaisi omaa pelikonetta, vaikka koulussa olisi kaupungin läppärit? Koulut voivat käyttää rahansa ja osaamisensa johonkin tähdellisempään kuin tietokoneiden hankintaan. Sitäpaitsi julkiset hankintamenettelyt takaavat, että kaupungin ostamat laitteet ovat vanhentuneet jo sillä hetkellä, kun ne saadaan käyttöön.
Pallo tulee, onko kopin ottajia?
perjantai 9. tammikuuta 2015
Vihreät ja Malmin tulevaisuus
Malmin lentokentän kohtalo on herättänyt paljon keskustelua ja suuria tunteita. Koillis-Helsingin Vihreiden piirissä punoimme siitä lausuman, jota siteeraan nyt tässä:
Malmin lentokentän toiminnan jatkumista ei ole enää realistista toivoa eikä vaatia. Sen kohtalo on jakanut mielipiteitä vihreiden niin kuin muittenkin kesken, mutta valtion vetäytyminen Malmilta on tosiasia, jota vastaan ei kannata taistella. Nyt meistä on viisasta vaikuttaa kaavoitukseen niin, että tulos on paras mahdollinen.
Malmin lentokenttäalueen rakentaminen nyt yleiskaavaluonnoksessa esitetyllä tavalla vahvistaa Malmin ja koko Koillis-Helsingin kaupunkirakennetta. Kasvava väestöpohja tuo paremmat edellytykset niin kaupallisille kuin muillekin palveluille.
Pidämme erittäin tärkeänä, että nyt luonnostellut pikaraitiotiet toteutetaan. Raideliikenneyhteys Jakomäkeen ja siitä itään sitoo sen nykyistä oleellisesti paremmin kaupunkirakenteeseen. Tehokas joukkoliikenne on välttämätön myös siksi, että olemassa oleva katuverkko ei kykene palvelemaan oleellisesti suurempaa asukasmäärää.
Malmin lentokentän ympäristö on viheralueena tärkeä senkin vuoksi, että koillisissa kaupunginosissa ei muuten juuri ole luonnonmukaisia kaupunkimetsiä. Näiden viheralueiden luontoarvot tulee selvittää ennen kuin päätetään rakennettavien alueiden laajuudesta. Kaavaluonnoksessa on Tattarisuon puoleinen metsä esitetty säilytettäväksi, mutta myös lentokentälle tyypilliset avoimet niityt tulisi säilyttää riittävän laajoina. Alueen kiistattomasti arvokkain luontokohde on Longinojan laakso, joka on puskurivyöhykkeineen säilytettävä kyllin leveänä vihersormena.
Kaavoituksen painopisteen on oltava tehokkaassa kerrostalorakentamisessa toisaalta lentokenttärakennusten ympäristössä, toisaalta joukkoliikenneväylien ja nykyisten kerrostaloalueiden tuntumassa. Näin voidaan varmistaa sekä joukkoliikenteen kannattavuus että mahdollisimman laajat viher- ja virkistysalueet. Rakentamisessa ja liikennejärjestelyissä tulee myös ottaa huomioon nykyisten asuinkorttelien omaleimaisuus.
Kaavoituksessa on varmistettava myös yritystoiminnan edellytykset. On tuettava paitsi alueen sisäisiä palveluja, myös muita työpaikkoja. Tattarisuon pienteollisuusaluetta on mahdollista kehittää vahvaksi työssäkäyntialueeksi, jota hyvät joukkoliikenneyhteydet vain parantavat.
Malmin lentokentän toiminnan jatkumista ei ole enää realistista toivoa eikä vaatia. Sen kohtalo on jakanut mielipiteitä vihreiden niin kuin muittenkin kesken, mutta valtion vetäytyminen Malmilta on tosiasia, jota vastaan ei kannata taistella. Nyt meistä on viisasta vaikuttaa kaavoitukseen niin, että tulos on paras mahdollinen.
Malmin lentokenttäalueen rakentaminen nyt yleiskaavaluonnoksessa esitetyllä tavalla vahvistaa Malmin ja koko Koillis-Helsingin kaupunkirakennetta. Kasvava väestöpohja tuo paremmat edellytykset niin kaupallisille kuin muillekin palveluille.
Pidämme erittäin tärkeänä, että nyt luonnostellut pikaraitiotiet toteutetaan. Raideliikenneyhteys Jakomäkeen ja siitä itään sitoo sen nykyistä oleellisesti paremmin kaupunkirakenteeseen. Tehokas joukkoliikenne on välttämätön myös siksi, että olemassa oleva katuverkko ei kykene palvelemaan oleellisesti suurempaa asukasmäärää.
Malmin lentokentän ympäristö on viheralueena tärkeä senkin vuoksi, että koillisissa kaupunginosissa ei muuten juuri ole luonnonmukaisia kaupunkimetsiä. Näiden viheralueiden luontoarvot tulee selvittää ennen kuin päätetään rakennettavien alueiden laajuudesta. Kaavaluonnoksessa on Tattarisuon puoleinen metsä esitetty säilytettäväksi, mutta myös lentokentälle tyypilliset avoimet niityt tulisi säilyttää riittävän laajoina. Alueen kiistattomasti arvokkain luontokohde on Longinojan laakso, joka on puskurivyöhykkeineen säilytettävä kyllin leveänä vihersormena.
Kaavoituksen painopisteen on oltava tehokkaassa kerrostalorakentamisessa toisaalta lentokenttärakennusten ympäristössä, toisaalta joukkoliikenneväylien ja nykyisten kerrostaloalueiden tuntumassa. Näin voidaan varmistaa sekä joukkoliikenteen kannattavuus että mahdollisimman laajat viher- ja virkistysalueet. Rakentamisessa ja liikennejärjestelyissä tulee myös ottaa huomioon nykyisten asuinkorttelien omaleimaisuus.
Kaavoituksessa on varmistettava myös yritystoiminnan edellytykset. On tuettava paitsi alueen sisäisiä palveluja, myös muita työpaikkoja. Tattarisuon pienteollisuusaluetta on mahdollista kehittää vahvaksi työssäkäyntialueeksi, jota hyvät joukkoliikenneyhteydet vain parantavat.
tiistai 30. joulukuuta 2014
Sote-politiikan ruohikkopalot
Nyt ollaan puolessavälissä. Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto on toiminut kaksi vuotta, ja saman ajan on sote-lautakunta sitä ohjannut. Puolivälistä voi puhua, koska lautakuntakautta on vielä toiset kaksi vuotta jäljellä. Toisaalta on myös tarkoitus, että kahden vuoden kuluttua koko virasto siirtyisi uudelle sote-organisaatiolle, mikä se sitten lieneekään.
Vihreiden näkökulmasta tunnelma on nyt kaksijakoinen. Perimmältään tuntuu, että lokakuussa vahvistettu palvelulinjaus on juuri sitä, mitä me olemme halunneetkin: tehokkaita palveluja niille, jotka niitä eniten tarvitsevat, ja sen täydennykseksi hyviä apuneuvoja oman hyvinvoinnin ylläpitoon niille, jotka siihen kykenevät.
Toisaalta meillä on usein ollut sellainen vaikutelma, että pyrkiessään leikkaamaan kustannuksia virasto on keskittynyt heikentämään kaikkein huono-osaisimpien kohtelua. Juuri joulun alla saimme torjutuksi vammaisten lasten erityislastenvahtituen poistamisen ja joitakin muita "vammaisten kyykytyksiä".
Politiikan tekeminen on muuttunut nopeatempoisemmaksi, etten sanoisi jopa tempoilevaksi. Asioita nousee esiin ja kasvaa ennalta arvaamattomiin mittasuhteisiin, usein siksi että joku on tarkoituksella tai ohimennen nostanut ne keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Uusien epäkohtien noustessa keskusteluaiheiksi vanhat katoavat ja unohtuvat – paitsi tietenkin niiltä, joita ne suoranaisesti koskevat. Kun virasto, se suuri ja mahtava, reagoi puheenaiheisiin hitaasti, kankeasti ja virkavelvollisuuden määräämän vaitiolovelvollisuuden verhon takaa, huomaamme me lautakunnan jäsenet tämän tästä ikään kuin vastaavamme ja selittävämme asioita virkamiesten puolesta. Kun meidän vastuullamme pitäisi olla suurten linjojen johtamisen, tuntuu usein kuin sen sijaan rientäisimme sammuttamaan roihahtelevia ruohikkopaloja.
Kun lautakunnan tehtäviä pysähtyy miettimään, on helppo todeta että maallikot on asetettu kovien haasteiden eteen. Tällä (ihan muun alan) koulutuksella ja elämänkokemuksellako pitäisi osata asettaa terveydenhoidon ja sosiaalityön rautaisille ammattilaisille oikeat pitkän ajan suuntaviivat? Viimeisillä vapaa-ajan tuntoen rippeilläkö pitäisi ehtiä perehtymään toiminnan ja palvelun laatuun terveysasemilla, lastensuojelussa, päihdetyössä, neuvoloissa, vanhusten kotipalveluissa ja kaikessa muussa, mitä 15 000 työntekijää päivittäin tekee?
Ei pidä. Ei tarvitse. Vaikka juridisesti kannammekin itse vastuun, ei tästä hommasta tulisi mitään ilman joukkoistamista. Viraston toiminnan valvominen onnistuu, kun saamme palautetta työntekijöiltä ja kaupunkilaisilta. Poliittisten linjojen laatiminen on mahdollista, kun osaamme kysyä nöyrästi neuvoa omilta taustajoukoiltamme.
Haasteisiin palaan myöhemmin. Nyt vuoden vaihtuessa uuteen kiitän kaikesta tähän asti saamastamme tuesta.
Terve Stadi!
Vihreiden näkökulmasta tunnelma on nyt kaksijakoinen. Perimmältään tuntuu, että lokakuussa vahvistettu palvelulinjaus on juuri sitä, mitä me olemme halunneetkin: tehokkaita palveluja niille, jotka niitä eniten tarvitsevat, ja sen täydennykseksi hyviä apuneuvoja oman hyvinvoinnin ylläpitoon niille, jotka siihen kykenevät.
Toisaalta meillä on usein ollut sellainen vaikutelma, että pyrkiessään leikkaamaan kustannuksia virasto on keskittynyt heikentämään kaikkein huono-osaisimpien kohtelua. Juuri joulun alla saimme torjutuksi vammaisten lasten erityislastenvahtituen poistamisen ja joitakin muita "vammaisten kyykytyksiä".
Politiikan tekeminen on muuttunut nopeatempoisemmaksi, etten sanoisi jopa tempoilevaksi. Asioita nousee esiin ja kasvaa ennalta arvaamattomiin mittasuhteisiin, usein siksi että joku on tarkoituksella tai ohimennen nostanut ne keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Uusien epäkohtien noustessa keskusteluaiheiksi vanhat katoavat ja unohtuvat – paitsi tietenkin niiltä, joita ne suoranaisesti koskevat. Kun virasto, se suuri ja mahtava, reagoi puheenaiheisiin hitaasti, kankeasti ja virkavelvollisuuden määräämän vaitiolovelvollisuuden verhon takaa, huomaamme me lautakunnan jäsenet tämän tästä ikään kuin vastaavamme ja selittävämme asioita virkamiesten puolesta. Kun meidän vastuullamme pitäisi olla suurten linjojen johtamisen, tuntuu usein kuin sen sijaan rientäisimme sammuttamaan roihahtelevia ruohikkopaloja.
Kun lautakunnan tehtäviä pysähtyy miettimään, on helppo todeta että maallikot on asetettu kovien haasteiden eteen. Tällä (ihan muun alan) koulutuksella ja elämänkokemuksellako pitäisi osata asettaa terveydenhoidon ja sosiaalityön rautaisille ammattilaisille oikeat pitkän ajan suuntaviivat? Viimeisillä vapaa-ajan tuntoen rippeilläkö pitäisi ehtiä perehtymään toiminnan ja palvelun laatuun terveysasemilla, lastensuojelussa, päihdetyössä, neuvoloissa, vanhusten kotipalveluissa ja kaikessa muussa, mitä 15 000 työntekijää päivittäin tekee?
Ei pidä. Ei tarvitse. Vaikka juridisesti kannammekin itse vastuun, ei tästä hommasta tulisi mitään ilman joukkoistamista. Viraston toiminnan valvominen onnistuu, kun saamme palautetta työntekijöiltä ja kaupunkilaisilta. Poliittisten linjojen laatiminen on mahdollista, kun osaamme kysyä nöyrästi neuvoa omilta taustajoukoiltamme.
Haasteisiin palaan myöhemmin. Nyt vuoden vaihtuessa uuteen kiitän kaikesta tähän asti saamastamme tuesta.
Terve Stadi!
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Opettaja on vanhaa viiniä?
Koulussa minulla on jo kauan ollut sellainen tunne, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Miksi oppilaat eivät viihdy maailman parhaassa koulussa? Miksi minä, joka olen pitänyt itseäni innovatiivisena ja valveutuneena, tunnen kadottavani koko ammattitaitoni?
Puolittaisen vastauksen löysinkin, ja sen ovat vahvistaneet monet rautaiset pedagogit. Liian monelle koulua käyvälle nuorelle opetus ja koulumenestys eivät enää anna niin paljon eväitä elämään, että koulunkäynti tuntuisi mielekkäältä. Toisin ilmaistuna koulutus ei tuota heille riittävästi lisäarvoa.
Tässä vastauksessa ei ole muuta suurempaa vikaa kuin se, että se siirtää ratkaisun avaimet koulumaailman ulkopuolelle. Siksipä se ei riitäkään.
Valaistuin lisää epätodennäköisessä paikassa: illallisella kosovolaisessa ravintolassa (ne muuten ovat järjestään ihan järjettömän hyviä, mutta se ei kuulu tähän). Kun katselin pöydällä olevaa viinikarahvia ja juomalasia, melkein kuulin kuinka palat päässäni loksahtivat paikalleen. Meidän ihmisten maailma hakee uutta asentoa, ja sen mukana opetuksen peruskuvio on jälleen kerran muuttumassa.
Silloin kun kävin koulua — enimmäkseen 1960-luvulla — asetelma oli vielä se, että opettajalla oli tieto, jota hänen tuli annostella oppilaaseen. Keskipisteessä oli opettaja, jonka menetelmällisiä taitoja piti kehittää. Mallioppitunti oli eräänlainen didaktinen temppurata.
Suuri oppimiskäsityksen muutos käytiin sitten läpi 1990-luvulla, kun saatiin ammattikunta oivaltamaan että kyse ei olekaan opetuksesta vaan oppimisesta. Keskipisteeseen nousi nyt oppimisprosessi. Koska oppiminen on ihmisten vuorovaikutusta, kehitettiin yhteistoiminnallisen oppimisen malleja. Niissä kuitenkin säilyi se, mitä kutsutaan agenttisuhteeksi: opettaja tietää edelleen oppilasta paremmin, mitä ja miten tämän tulee oppia.
Seuraavan mullistuksen keskellä elämme nyt. Opettajalla on yhä oppilasta syvällisempi kokonaisnäkemys, eikä vuorovaikutuksen idea ole kadonnut minnekään. Oppilaan rooli on kuitenkin muuttunut. Kaikki tiedon lähteet ovat paremmin kuin koskaan ennen suoraan hänen ulottuvillaan, ilman opettajaa auktoriteettina tai agenttina. Siinä missä opettaja ennen vartioi tietoa, voi nyt sanoa että oppilas omistaa tiedon. Koska hän omistaa sen, hänellä on myös viimeinen sana siihen, miten sitä hankitaan ja omaksutaan.
Nyt keskipisteessä on oppilas tavalla, joka on uutta ihmiskunnan historiassa. Hiukan pelkään, että vanhat tavat ovat meidän vanhojen koirien selkäytimessä liian tiukassa osataksemme kyllin nopeasti muuttaa toimintaamme, mutta nuorten opettajien on syytä ajatella ammattinsa kulmakivet toisin kuin kukaan on ymmärtänyt heille opettaa.
Puolittaisen vastauksen löysinkin, ja sen ovat vahvistaneet monet rautaiset pedagogit. Liian monelle koulua käyvälle nuorelle opetus ja koulumenestys eivät enää anna niin paljon eväitä elämään, että koulunkäynti tuntuisi mielekkäältä. Toisin ilmaistuna koulutus ei tuota heille riittävästi lisäarvoa.
Tässä vastauksessa ei ole muuta suurempaa vikaa kuin se, että se siirtää ratkaisun avaimet koulumaailman ulkopuolelle. Siksipä se ei riitäkään.
Valaistuin lisää epätodennäköisessä paikassa: illallisella kosovolaisessa ravintolassa (ne muuten ovat järjestään ihan järjettömän hyviä, mutta se ei kuulu tähän). Kun katselin pöydällä olevaa viinikarahvia ja juomalasia, melkein kuulin kuinka palat päässäni loksahtivat paikalleen. Meidän ihmisten maailma hakee uutta asentoa, ja sen mukana opetuksen peruskuvio on jälleen kerran muuttumassa.
Silloin kun kävin koulua — enimmäkseen 1960-luvulla — asetelma oli vielä se, että opettajalla oli tieto, jota hänen tuli annostella oppilaaseen. Keskipisteessä oli opettaja, jonka menetelmällisiä taitoja piti kehittää. Mallioppitunti oli eräänlainen didaktinen temppurata.
Suuri oppimiskäsityksen muutos käytiin sitten läpi 1990-luvulla, kun saatiin ammattikunta oivaltamaan että kyse ei olekaan opetuksesta vaan oppimisesta. Keskipisteeseen nousi nyt oppimisprosessi. Koska oppiminen on ihmisten vuorovaikutusta, kehitettiin yhteistoiminnallisen oppimisen malleja. Niissä kuitenkin säilyi se, mitä kutsutaan agenttisuhteeksi: opettaja tietää edelleen oppilasta paremmin, mitä ja miten tämän tulee oppia.
Seuraavan mullistuksen keskellä elämme nyt. Opettajalla on yhä oppilasta syvällisempi kokonaisnäkemys, eikä vuorovaikutuksen idea ole kadonnut minnekään. Oppilaan rooli on kuitenkin muuttunut. Kaikki tiedon lähteet ovat paremmin kuin koskaan ennen suoraan hänen ulottuvillaan, ilman opettajaa auktoriteettina tai agenttina. Siinä missä opettaja ennen vartioi tietoa, voi nyt sanoa että oppilas omistaa tiedon. Koska hän omistaa sen, hänellä on myös viimeinen sana siihen, miten sitä hankitaan ja omaksutaan.
Nyt keskipisteessä on oppilas tavalla, joka on uutta ihmiskunnan historiassa. Hiukan pelkään, että vanhat tavat ovat meidän vanhojen koirien selkäytimessä liian tiukassa osataksemme kyllin nopeasti muuttaa toimintaamme, mutta nuorten opettajien on syytä ajatella ammattinsa kulmakivet toisin kuin kukaan on ymmärtänyt heille opettaa.
torstai 20. marraskuuta 2014
10023
Pääkaupunkiseudun yhteisen terveysneuvonnan loppuminen on typerä asia. Palvelun taso heikkenee, eikä kaupunkien omiin neuvontapalveluihin palaaminen tuo edes säästöjä. Jos
asiassa haluaa jonkin valonpilkahduksen nähdä, niin Helsingissä on tämän seurauksena käynnistetty uuden neuvontapalvelun hankinta. Se tarjoaa hyvän mahdollisuuden päivittää asiakaspalvelut tälle vuosituhannelle. Kestää kuitenkin hyvän aikaa saada kaupunkilaiset vakuuttumaan palvelun paranemisesta, jos ensin loppuu yksi niistä palveluista, jotka on koettu luotettaviksi ja joita on opittu käyttämään.
Tämäkin tapaus osoittaa, että metropolialueella tarvitaan yhteistä päätöksentekoa. Nyt
kaupunkien keskeinen kissanhännänveto, jota hienosti myös osaoptimoinniksi
kutsutaan, estää järkevän yhteistyön ja heikentää asukkaitten turvaa.
Puhelinneuvonnassa ei saa syntyä katkoksia. Käyttäjien kokemukset kertovat ykskantaan, että apua tarvitsevan ei voi edellyttää etsivän, mihin päivystykseen milloinkin pitää
soittaa. Sen vuoksi on vain kohtuullista vaatia, että yksi helposti löydettävä ja muistettava
terveysneuvonnan puhelinnumero säilyy.
asiassa haluaa jonkin valonpilkahduksen nähdä, niin Helsingissä on tämän seurauksena käynnistetty uuden neuvontapalvelun hankinta. Se tarjoaa hyvän mahdollisuuden päivittää asiakaspalvelut tälle vuosituhannelle. Kestää kuitenkin hyvän aikaa saada kaupunkilaiset vakuuttumaan palvelun paranemisesta, jos ensin loppuu yksi niistä palveluista, jotka on koettu luotettaviksi ja joita on opittu käyttämään.
Tämäkin tapaus osoittaa, että metropolialueella tarvitaan yhteistä päätöksentekoa. Nyt
kaupunkien keskeinen kissanhännänveto, jota hienosti myös osaoptimoinniksi
kutsutaan, estää järkevän yhteistyön ja heikentää asukkaitten turvaa.
Puhelinneuvonnassa ei saa syntyä katkoksia. Käyttäjien kokemukset kertovat ykskantaan, että apua tarvitsevan ei voi edellyttää etsivän, mihin päivystykseen milloinkin pitää
soittaa. Sen vuoksi on vain kohtuullista vaatia, että yksi helposti löydettävä ja muistettava
terveysneuvonnan puhelinnumero säilyy.
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Lähipalvelut 2.0
Helsingin uusi palveluverkko on hyvä uudistus. Erityisesti se
parantaa niiden ihmisten palveluja, jotka tarvitsevat useita eri
sosiaali- ja terveyspalveluja, koska ne kootaan nyt saman katon alle.
Tulevaisuudessa kaupunkilainen voi astua hyvinvointi- ja
terveyskeskukseen, jossa ensimmäinen vastaanottava työntekijä osaa
ohjata hänet kaikkien oikeiden palvelujen pariin. Kalle Könkkölän ja
Suzan Ikävalkon puheenjohtajakausilla 1993-2008 alkuun pannut vihreät
linjaukset saadaan vihdoin viedyksi loppuun asti, kun keskitettyjen
sosiaali- ja terveyspalvelujen täydennykseksi aletaan tosimielessä
kehittää myös jalkautuvia palveluja niitä täydentämään. Näin on
tarkoitus saada vihdoin muutos aikaisempaan politiikkaan, jossa aidot
lähipalvelut aina lopulta pyyhittiin pois budjetista.
Palveluverkkosuunnitelma perustuu kolmenlaisiin palvelukeskuksiin, joissa kaikissa yhdistetään sosiaali- ja terveyspalvelut: hyvinvointi- ja terveyskeskuksiin, perhekeskuksiin ja lähinnä vanhuksille tarkoitettuihin monipuolisiin palvelukeskuksiin. Koska muutokset ovat suuria, on järkevää että niitä ensiksi pilotoidaan ja vasta sitten päätetään lopullisesta palveluverkosta. Tässä vaiheessa oleellista on siis sitoutua palvelumalliin, ei tiettyyn asemien määrään. Nyt on konkreettisesti päätetty vain siirtää Herttoniemen ja Vallilan terveyskeskusten palvelut vuonna 2018 Kalasatamaan, joka on ensimmäinen hyvinvointi- ja terveyskeskuksen pilotti. Kallion kohdalla päätös tehtäneen kahden viikon päästä. Paljon julkisuudessa ollutta Kallion lakkauttamista jo ennen Kalasataman valmistumista ei kannata kukaan.
Jos Kalasataman palvelukonsepti lunastaa lupauksensa, se laajenee vähitellen kattamaan koko kaupungin. Lähivuosina ei kuitenkaan ole näköpiirissä muutoksia muiden kuin nyt mainittujen terveysasemien toiminnassa.
Kaupunkilaiset ovat oikeutetusti huolissaan siitä, että palvelut karkaavat liian kauas. Siksi vaadimme, että ennen Kalasataman tai muiden pilottien aloittamista on lautakunnalle tuotava konkreettinen esitys siitä, miten palveluita saa myös läheltä: miten toteutetaan suunnitelmaan oleellisesti kuuluvat jalkautuvat, sähköiset ja kotiin vietävät palvelut. Ilman näiden toteutumista suunnitelmassa ei voi edetä. Voisiko esimerkiksi Herttoniemen kirjastosta saada palveluita? Entä asukastaloista? Koululaisten hammastarkastuksia voitaisiin tehdä kouluissa, minkä lisäksi sinne voitaisiin jalkauttaa muitakin lapsiperheiden tarvitsemia palveluja. Erityisesti vanhusten ja muiden vaikeasti liikkuvien kohdalla palveluita on vietävä sinne, missä he ovat. Myös kotiin.
Lähipalvelut ovat myös erityisen tärkeitä ihan pienten lasten vanhemmille. Tästä syystä perhekeskuksien ohella tulee olemaan lähineuvoloita erityisesti alle 1-vuotiaille lapsille. Kannatamme sitä, että näitä on mahdollisimman monessa paikassa. Tässäkin tapauksessa palveluja pitää jalkauttaa: terveystarkastuksia päiväkoteihin, tukea leikkipuistoihin ja neuvolakäyntejä koteihin. Haluamme myös, että vielä kertaalleen tutkitaan, voisiko perhekeskuksen pilotin aloittaa jossain muualla kuin Kalliossa ja jo ensi vuonna.
On selvää, että suunnitelma ei voi toteutua, jos ihmisillä on vaikea liikkua uusille asemille. Jokainen muutos on suunniteltava huolella joukkoliikenteen kanssa. Uusille asemille on varmistettava esteetön ja helppo joukkoliikenneyhteys tarvittaessa uusien joukkoliikenneyhteyksien turvin. Esimerkiksi Lauttasaaresta ei voi lakkauttaa missään tapauksessa terveyskeskusta ennen metron valmistumista.
Tämän tekstin ovat allekirjoittaneet Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunnan vihreät jäsenet.
Palveluverkkosuunnitelma perustuu kolmenlaisiin palvelukeskuksiin, joissa kaikissa yhdistetään sosiaali- ja terveyspalvelut: hyvinvointi- ja terveyskeskuksiin, perhekeskuksiin ja lähinnä vanhuksille tarkoitettuihin monipuolisiin palvelukeskuksiin. Koska muutokset ovat suuria, on järkevää että niitä ensiksi pilotoidaan ja vasta sitten päätetään lopullisesta palveluverkosta. Tässä vaiheessa oleellista on siis sitoutua palvelumalliin, ei tiettyyn asemien määrään. Nyt on konkreettisesti päätetty vain siirtää Herttoniemen ja Vallilan terveyskeskusten palvelut vuonna 2018 Kalasatamaan, joka on ensimmäinen hyvinvointi- ja terveyskeskuksen pilotti. Kallion kohdalla päätös tehtäneen kahden viikon päästä. Paljon julkisuudessa ollutta Kallion lakkauttamista jo ennen Kalasataman valmistumista ei kannata kukaan.
Jos Kalasataman palvelukonsepti lunastaa lupauksensa, se laajenee vähitellen kattamaan koko kaupungin. Lähivuosina ei kuitenkaan ole näköpiirissä muutoksia muiden kuin nyt mainittujen terveysasemien toiminnassa.
Kaupunkilaiset ovat oikeutetusti huolissaan siitä, että palvelut karkaavat liian kauas. Siksi vaadimme, että ennen Kalasataman tai muiden pilottien aloittamista on lautakunnalle tuotava konkreettinen esitys siitä, miten palveluita saa myös läheltä: miten toteutetaan suunnitelmaan oleellisesti kuuluvat jalkautuvat, sähköiset ja kotiin vietävät palvelut. Ilman näiden toteutumista suunnitelmassa ei voi edetä. Voisiko esimerkiksi Herttoniemen kirjastosta saada palveluita? Entä asukastaloista? Koululaisten hammastarkastuksia voitaisiin tehdä kouluissa, minkä lisäksi sinne voitaisiin jalkauttaa muitakin lapsiperheiden tarvitsemia palveluja. Erityisesti vanhusten ja muiden vaikeasti liikkuvien kohdalla palveluita on vietävä sinne, missä he ovat. Myös kotiin.
Lähipalvelut ovat myös erityisen tärkeitä ihan pienten lasten vanhemmille. Tästä syystä perhekeskuksien ohella tulee olemaan lähineuvoloita erityisesti alle 1-vuotiaille lapsille. Kannatamme sitä, että näitä on mahdollisimman monessa paikassa. Tässäkin tapauksessa palveluja pitää jalkauttaa: terveystarkastuksia päiväkoteihin, tukea leikkipuistoihin ja neuvolakäyntejä koteihin. Haluamme myös, että vielä kertaalleen tutkitaan, voisiko perhekeskuksen pilotin aloittaa jossain muualla kuin Kalliossa ja jo ensi vuonna.
On selvää, että suunnitelma ei voi toteutua, jos ihmisillä on vaikea liikkua uusille asemille. Jokainen muutos on suunniteltava huolella joukkoliikenteen kanssa. Uusille asemille on varmistettava esteetön ja helppo joukkoliikenneyhteys tarvittaessa uusien joukkoliikenneyhteyksien turvin. Esimerkiksi Lauttasaaresta ei voi lakkauttaa missään tapauksessa terveyskeskusta ennen metron valmistumista.
Tämän tekstin ovat allekirjoittaneet Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunnan vihreät jäsenet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
