Kolmosjokeri, NYT!

YTV:n hallitus on vahvistanut Vantaan linjastosuunnitelman, joka sisältää Kehäradan rakentamisen Vantaankoskelta Tikkurilaan (HS 30.8.). Tämän pääuutisen ohessa suunnittelupäällikkö Outi Janhunen vilauttaa myös mielenkiintoista jokeria: kolmoskehää myötäilemään kuuluu kaavaillun uutta jokerilinjaa. Ajatus on erinomainen, ja olen haaveillut ”kolmosjokerista” monasti työmatkoillani Koillis-Helsingistä Espoon länsilaidalle.

Onko kolmosjokeri kuitenkaan oikeasti toteutumassa? Kun puhutaan ”kaavailuista” ja siitä, että pikaraitiotie ”saattaa olla” ajankohtainen ”kauempana tulevaisuudessa”, niin epäilyt heräävät. Suorastaan kauhea on se ajatus, että Kehä III:n bussilinjat suunnitelmien mukaan katoavat, mutta jokeriyhteys jää rakentamatta. Minun mielestäni kolmosjokerin suunnitteleminen pitäisi aloittaa heti, ja alusta pitäen mieluummin pikaraitiotienä. Väliaikainen bussijokeri jää liian helposti pysyväksi ratkaisuksi, joka myös liian helposti jää Kehä III:n lisääntyvän muun autoliikenteen jalkoihin – tai sitten kiemurtelee rinnakkaisteitä niin, että nopean poikittaisyhteyden idea katoaa.

Pääkaupunkiseudun liikenne perustuu yhä auringonsädemalliin, jossa kaikki tiet vievät keskustaan ja jossa reunalta toiselle pääsee joukkoliikenteellä parhaiten keskustan kautta. Cityhelsinkiläisiltä päättäjiltä tuntuu jääneen huomaamatta, että seudun kehitys on osittain suunnittelusta riippumatta kulkenut toiseen suuntaan. Kehäteiden tuntumaan on syntynyt paitsi asuinalueita, myös työpaikkoja ja liikekeskuksia. Leppävaara, Lommila, Varisto, Myyrmäki, Kartanonkoski tai Tikkurila ovat monille helsinkiläisillekin jo luontevampia asiointipaikkoja kuin keskusta. Yhä useampi sekä asuu että käy työssä tässä kehäinvälisessä Helsingissä.

Joukkoliikenteen pakottaminen kiertämään keskustan tai Pasilan kautta on järjetöntä, jos suorakin väylä on olemassa. Kaiken lisäksi se johtaa sekä keskustan että kehäteiden ruuhkautumiseen: keskustassa on tungosta turhan kauttakulkuliikenteen vuoksi, ja kehät tukkeutuvat, koska houkutus oman auton käyttöön on suuri.

Joukkoliikenteen auringonsädemallista tulisi ripeästi siirtyä kärrynpyörämalliin, jossa tehokas, raideliikenteeseen perustuva liikenne toimii paitsi myös itä-länsisuunnassa. Jokerilinja 550:n suosio osoittaa, että liikenteelle on jo nyt kysyntää.

Oma unelmalinjaukseni kolmosjokerille – joka siis olisi pikaraitiotie – kulkisi ensin Kivenlahdesta Kauklahden asemalle, sieltä Kehä III:n vartta seuraten Tikkurilaan ja edelleen Mellunmäkeen ja Vuosaareen. Ripeällä toimeenpanolla linja saataisiin ainakin osaksi toimimaan samaan aikaan Kehäradan valmistumisen kanssa.

Jos vielä saisimme yhtenäisen pääkaupunkiseudun todellisuutta vastaavan julkisen liikenteen tasatariffin, niin meidän kehästadilaisten elämä alkaisi asettua jollakin lailla yhdenvertaiseksi cityhelsinkiläisten kanssa.

Pyörätiet ja pyöräilijän vapaus

Helsingin Vihreiden yleiskokous venähti eilen sen verran pitkään, että ilta ehti jo käydä pimeäksi. Onneksi olin sentään sen verran aamulla ymmärtänyt, että olin ottanut ajovalon mukaan. Pimeässä on minusta oikeastaan hauska ajaa. Silloin saa vauhdin hurman paljjon pienemmällä nopeudella kuin päivällä, kun näkökenttä kapenee ja maisemasta vilistää jalkojen alta vain pieni kaistale kerrallaan.

Ajoimme Eskon kanssa kahdestaan toisiamme kirittäen Hakaniemestä Koillis-Helsinkiä kohti. Vertailimme samalla ajokokemuksiamme. (Pyöräillessä jutteleminen on sinänsä vähän ongelmallista, koska siinä joutuu ajamaan rinnakkain, ja se ei aina käy päinsä. Siksi keskustelumme oli ajoittain vähän pätkittäistä.)

Totesimme samaa kuin Ode Soininvaara pyöräilyblogissaan, että pyörätiet hidastavat usein menoa lähes kohtuuttomasti. Muistelin 1970-lukua, jolloin pyöräteitä oli paljon vähemmän kuin nykyään. Silloin ajoin Helsingissä paljon ajoradalla, keskellä kaistaa ja autojen vauhtia. Kerran ajoin auton peräänkin, mutta älkää kertoko sitä äidille... Kun pyöräteitä sitten tuli, meno muuttui turvallisemmaksi, mutta myös hitaammaksi.

Olen yhä vakaammin sitä mieltä, että pyöräilijänkin täytyy noudattaa liikennesääntöjä. Liikenteessä joustavuus tarkoittaa usein ennustamattomuutta, joka edelleen tarkoittaa yllättäviä liikkeitä ja ennen pitkää onnettomuuksia. Eskon kanssa olimme kuitenkin samaa mieltä siitä, että meidän nopeiden pyöräilijöiden paikka olisi usein ajoradalla mieluummin kuin pyöräteillä, missä hitaampi liikenne haittaa meitä ja me sitä.

Puolivakavissani esitän mullistavaa uudistusta: entäpä jos polkupyöränsä voisi halutessaan rekisteröidä mopoksi? Silloin mopokilpien kanssa voisi ihan luvallisesti ajaa ajoradalla. Vilkkaampien ja vaarallisempien väylien rinnalla on jo nyt mopokyltein varustetut pyörätiet, joten siellä voisi sitten mopopyöräilijäkin turvallisesti kiitää.

Parasta polkupyörän mopokilvissä tietysti olisi se, että ne voisi halutessaan ruuvata irti ja ryhtyä tavalliseksi pyöräilijäksi ;-)

Sarasvuon pottuduunit

Valtakunnanajattelija jari Sarasvuo Helsingin Sanomien talousliitteessä sunnuntaina 24.8:

"Työnantajana arvostan myös sitä, että menee rehelliseen, pienipalkkaiseen ja pottumaiseen duuniin. Jos siivoat puoli vuotta sairaalaa, saat kokemuksen, jota arvostat myös itse. Se lisää sitä paitsi käsittämättömän paljon lukumotivaatiota."

No joo. Koulu- ja opiskeluaikanani tein kesätöitä monenlaisissa duuneissa varastomiehenä, telakan kuljetusmiehenä ja sekatyömiehenä rakennuksilla. Olen Sarasvuon kanssa samaa mieltä, että nuo työt ovat tuoneet minulle kokemuksia, jotka ovat olleet arvokkaita myös varsinaisessa ammatissani opettajana. Opintojeni etenemisen kannalta olisin tosin voinut tehdä noina kesinä jotain fiksumpaakin.

Mutta se "no joo": duunariperheessä kasvaneena tuo "pottumainen" jotenkin särähtää korvaan. Jari hei, oletko tullut miettineeksi, että moni siivoaa sairaalaa ei vain puoli vuotta, vaan puoli ihmisikää? Suurin osa niistä kansalaisista, jotka siivoavat sairaalamme, lakaisevat katumme ja keittävät perunamme, tekevät työtään vailla vaihtoehtoa siirtyä johonkin "vähemmän pottumaiseen" kun kokemus on tullut saaduksi. Moni jopa viihtyy laitoshuoltajan työssään.

Toisaalta Sarasvuo kehuu duunariammatteja "rehellisiksi". Heti samassa lauseessa hän kuitenkin antaa ymmärtää, että nuo rehelliset työt ovat niin pottumaisia, että puoli vuotta riittää. Kumpaa mieltä hän opikeastaan on?

Niin kauan kuin me kouluja käyneet ja määrääviin asemiin päässeet nimittelemme työläisammatteja "pottumaisiksi" tai "paskaduuneiksi", on kai turha toivoa oleellista parannusta siivoojan tai vaihetyöntekijän työoloihin. Jos ruumiillinen työ ei yhtäkkiä olisikaan terveyttä nakertavaa, huonosti palkattua ja ihmisarvoa alentavaa, niin voi kauhistus, mistä meidän opiskeleva nuorisomme sitten hankkisi avartavat kokemuksensa?

Otetaanpa vielä kerran uusiksi nuo kokemukset duunariammateista. Kesäni raskaassa, likaisessa ja meluisassa työssä telakalla opettivat minut arvostamaan ruumiillista työtä. Muistan noilta ajoilta myös monta silloista työtoveria. Avartavaa oli nähdä ja oivaltaa, että yhteiskunnan ja elämän syvällinen ymmärtäminen - viisaudeksikin sitä kai voi sanoa - ei ole kiinni opillisesta sivistyksestä. Yhtä viisaita ja yhtä typeriä työtovereita minulla on ollut telakalla kuin sittemmin koulussa tai yliopistossa.

Toivottavasti Sarasvuo ei ihan oivalla, mitä hänestä ajatellaan pottumaisissa duuneissa. Jos nyt yleensä vaivaudutaan ajattelemaan.

Kalenteriruokaa!

Suomessa on taatusti maailman paras kouluruoka. Saavutuksen arvoa hieman tosin himmentää se, että ilmaista kouluruokaa ei kovin monessa maassa tunneta - mutta vain vähän.

Kouluruoan perinteiden ansiota varmaankin on se, että meillä on myös erinomainen työpaikkalounasperinne. Työpaikkalounaan saa tuettuun hintaan, ja se on yleensä maukasta. Mikä parasta, työpaikkakuppiloista saa ravinto-opillisesti hyvää ruokaa - aivan kuten koululainenkin oppilasravintolastaan, jos vain täyttää lautasensa ohjeiden mukaan. Yläasteikäisistä kaikki eivät täytä, mutta se on oma juttunsa se.

Kun yhteiskunnan tai työnantajan järjestämä ruokailu on niinkin laajaa kuin se nyt on, se myös ohjaa ruokatottumuksiamme. Kun lounasruoan suolaisuutta on vähennetty, on kotiruokakin muuttunut vähäsuolaisemmaksi, ja niin edelleen. Oikeastaan juuri siksi pysähdyin tänään koulun gulassi- eikun kebabpatojen äärellä miettimään.

Miksi ihmeessä olemme ensimmäiset koulupäivät syöneet mauttomimmasta päästä riisiä, kun kotimainen peruna olisi nyt parhaimmillaan? Missä ovat avomaankurkut? Tai uuden sadon porkkanoista tehty raaste? En nyt edes vitsaile tuoreista marjoista tehdystä kiisselistä, sillä tiedän etteivät ruokarahat riitä jälkiruokaan. Sääli.

Laitosruoka on opettanut meidät tekemään kotiruokammekin aineksista, joita saa tasalaatuisina ympäri vuoden. Norjan lohta ja pussisalaattia. Ravintola-annokset eivät järkyttävistä hinnoistaan huolimatta ole sen kummempia. Kala on pakastettu jossakin Intian valtamerellä, ja ties minkä vuosikerran perunat on soseutettu ja pursotettu mitäänsanomattomaksi päkerrykseksi, joka varmuuden vuoksi tarjotaan purkista otetun punaviinikastikkeen maustamana.

Laitosruokakin voisi olla vuodenaikaruokaa. Kalenteriruokaa. Kesällä ja alkusyksystä syödään hyvää perunaa ja säästetään pastat kevätpuolelle, jolloin peruna alkaa jo herätä kevääseen ja maistua kitkerältä. Syksyllä tarjotaan lisukkeeksi tuoreita herneitä ja papuja. Kesällä jälkiruoka tehdään marjoista, syksyllä omenista ja keväällä raparperista. Kun kaikkea pitää olla saatavilla aina, joudutaan turvautumaaan pakasteisiin ja tuontiruokaan - yleensä tuoretta sesonkiruokaa mauttomampaan.

Samalla se ruoka voisi niin kotona, koulussa kuin työpaikallakin olla luomua ja lähiruokaa.

Opetus ja sen laatu I

Monissa opettajainkokouksissa ja vanhenpainilloissa puhuttaneen taas tähän aikaan vuodesta opetuksen laadusta. Tai jos ei pitkästi puhuta, niin mainitaan kuitenkin. Mitä "laadulla" tarkoitetaan, ja kuinka moni puhuja todella ymmärtää mistä puhuu?

Sanalla "laatu" on suomen kielessä perin myönteinen kaiku. "Laadukas" opetus on varmasti hyvää, eikö niin?

Valitettavasti tässä kuitenkin yleensä sotketaan kaksi eri asiaa. Laadusta puhuminen on opetuksessa omaksuttu teollisuudesta, missä laadulla on oma täsmällinen, mutta hiukan arkikielelle vieras merkityksensä. Tuote on tasalaatuinen, jos sen ominaisuudet ovat aina luotettavasti suurin piirtein samanlaiset. Asiakas tietää silloin mitä saa. Nykyaikaisen teollisuuden uranuurtajiin kuuluneen Henry Fordin kerrotaan kolunneen romukauppoja tutkiakseen hajonneita T-mallin Fordeja. Mikä häntä kiinnosti? Ei suinkaan se, mitkä osat hajosivay ensimmäisenä, vaan se, mitkä osat jäivät ehjiksi. Tämän selville saatuaan hän määräsi oitis heikentämään niiden laatua. Miksi jonkin kampiakselin pitäisi suotta jäädä ehjäksi muuten romuksi ajettuun autoon?

Laatu siis tässä mielessä merkitsee ainoastaan ennustettavuutta. Vähän niin kuin IKEAn kirjahylly: ei sen kukaan kuvittele kestävän muuttamista ja uudelleen kokoamista, mutta ei se ole tarkoituskaan. Asiakas tietää jo ostaessaan, mitä saa.

Kouluun siirrettynä laatu voisi siis tarkoittaa samalla tavalla ennustettavuutta. Oppilas tietää suurin piirtein, mitä oppitunnilla tapahtuu. Huoltajan ei tarvitse miettiä, saako nuori koulussa kelvollista ruokaa tai reagoiko koulu oppilaan tupakointiin. Opettajan ei tarvitse joka tunnilla erikseen keskustella, pidetäänkö kännykät äänettöminä vai ei.

Voisiko laatu merkitä jotain muutakin?

Ekologista grillaamista?

Grillaaminen on kesällä kivaa. Kuulun ehdottomasti puuhiilipuolueeseen ja vierastan kaasugrillejä. Sähkögrilliä olen jonkun kerran kokeillut, mutta ei niiden teho oikein tahdo riittää. Sitäpaitsi ajatus ydinvoimalla grillaamisesta ei viehätä, varsinkaan kun mausta jää puuttumaan se jokin.

Puuhiiliin vain liittyy ekologinen ongelma: ne tehdään puusta. Se puu pitää hakata jostakin. Yhtenäistyvässä ja halvan kuljetusenergian maailmasssa on yhä todennäköisempää, että marketista ostetut grillihiilet on valmistettu josssakin tropiikissa tai ainakin jossain, missä suhtautuminen metsäluontoon ei välttämättä ole niin vastuullista kuin meillä (no joo, onko se sitten Suomessakaan...).

Löysin grillihiilituotteen, josta sain myönteisiä viboja. Olen nyt kokeillut kookospähkinänkuoresta valmistettuja brikettejä. Ne ovat aika lailla vaikeampia saada syttymään kuin tavalliset hiilet, mutta palavat sitten kyllä tosi pitkään. Lisäksi ajattelen, että näitten kookosbrikettien valmistaminen tuottaa paljon hyvää paikan päällä.

Kookosviljelmillä Thaimaassa, Indonesiassa tai Sri Lankassa työskentelee paljon ihmisiä euron tai parin päiväpalkalla. Brikettien valmistaminen toisi paikallisille lisätyötä. Jos sen voisi vielä organisoida osuustoiminnallisesti, niin vautsi. Reilun kaupan grillibriketit?

Tyhjät kookospähkinänkuoret ovat kaiken lisäksi tällä haavaa iso terveysriski, sillä ne ovat yksi tärkeimmistä dengue-kuumetta levittävien hyttysten pesimäpaikoista. Nyt kuoret ovat hyödytöntä jätettä, joka heitetään maastoon, mutta briketttien valmistamista varten niitä todennäköisesti kannattaisi jopa kerätä kotitalouksistakin. Jos tällä tavoin todella saataisiin kuoret pois asutuksen liepeiltä, voisivat dengue-kuumetapaukset ihan oikeasti vähentyä.

Taidanpa siirtyä puutarhaan sytyttelemään brikettejä.

Kiskoja ja kärrynpyöriä

Tein viikonloppuna turistimatkan Porvooseen. Turhaa polttoainettahan siinä tietysti paloi, kun ensin risteiltiin J.L. Runebergilla vesiteitse ja sitten palattiin rautateitse museolättähatun kyydissä. Kivaa kuitenkin.

Kiskobussin kyydissä katselin itäuusmaalaisia maisemia ja pohdiskelin, että hyvä rata ihan turhaan makaa käyttämättömänä. Entä jos laittaisimmekin Keravan ja Porvoon välisen radan kuntoon säännölliselle henkilöliikenteelle? Juna on niin paljon kumipyöräneuvoja nopeampi menopeli, että rautatien varrelle voisi mainiosti rakentaa montakin uutta taajamaa. Nyt jo pääkaupungissa käydään töissä Porvoosta, Keravalta ja kauempaakin - mikä ettei tuolta ratavarrestakin.

Jos vielä hiukan jatkan tätä ajatusleikkiä, niin Helsingin metrolinjaa voisi ehkä jatkaa uuden Itä-Helsingin ohitse Sipooseen ja edelleen niin, että se lopulta kohtaisi Porvoon-radan. Silloin saisimme mainion kärrynpyörän, jonka varrelle mahtuisi asumaan ja jonka keskellä ja ympärillä silti voisi säilyttää Sipoonkorven ja paljon muuta ihanaa uusmaalaista luontoa.

Kun rakentamisen paine Sipoon ja Porvoon suuntaan joka tapauksessa kasvaa, niin parempihan tällainen raidekärrynpyörä olisi kuin se villisti laajeneva asfalttiväylien verkko, jota autoliikenne vaatii.

Kyy

Kyy metsäpolun vierellä säväyttää aina kivasti. Tieto sen myrkkyrauhasten sisältämästä tehoaineesta saa suhtautumaan kunnioittavasti muuten aika pieneen matelijanreppanaan. Niinpä kyytä tulee katsottua rauhallisesti ja hosumatta, jolloin ehtii nähdä, miten kaunis kuviointi sillä on suomuisessa ruumiissaan.

Suomujen vuoksi moni kuvittelee käärmeitä kylmiksi ja niljakkaiksi. Kyystä en ymmärrettävästi ole tätä voinut testata, mutta otaksun sen olevan samalla tavalla pehmeä ja lämmin kuin joskus käteen ottamani rantakäärme. Sillä taas on yllättävän voimakas, hiukan kalamainen ominaishaju, joka viipyy käsissä pitkään käärmeen vapaaksi päästämisen jälkeenkin.

Lämmin metsäpolku paljaiden varpaiden alla, kyy vieressä sammalikolla ja käpylintujen ruokailuäänet kuusen latvassa pään päällä - siinä lyhyesti tunnelman perusainekset elokuisena sunnuntaina Luukin ulkoilualueella. Pääkaupunkia ympäröivät metsät ovat aarre, jota pitää varjella. Luukin miniaarniometsän salaisuus on tietenkin se, että se on suhteellisen kauan saanut olla vailla tehokasta nykyaikaista metsänhoitoa. 1800-luvun loppupuolen metsäpalon jäljiltä siellä täällä törröttää vieläkin hiiltyneitä kantoja, vain yksinäisen tukkireen hiljakseen lahoavat jäänteet muistuttavat puita joskus täältäkin kaadetun.

Helsingin keskuspuiston metsät ovat nekin helmi asutuksen ja liikenteen keskellä. Erämaan tuntua on sielläkin - mutta vain paikoin. Jostakin oudosta syystä Helsingissä on yllättäen pidetty tärkeänä metsän "hoitamista" ja "uudistamista", ikään kuin tarkoitus olisi tuottaa kuitupuuta teollisuudelle eikä virkistystä kaupunkilaisille.

Jospa sittenkin tulisimme toimeen hiukan vähemmällä hoitamisella? Jospa sittenkin jättäisimme uudet ulkoiluväylät raivaamatta ja nykyiset leventämättä latukoneen mentäviksi? Jospa antaisimme Haltiavuoren metsien rauhassa kasvaa ja vanhentua, niin että edes jokin tulevista sukupolvista voisi sielläkin kulkea hakkuuaukkoihin törmäämättä?

Parhaassa tapauksessa voisi sitten sielläkin pysähtyä ihailemaan elokuista kyytä.

Laitisen kauppa

Lapsena asuin Länsi-Pakilassa. Siitä on jo sen verran kauan, että juuri kellään naapurustossa ei ollut autoa, vaikka lapsiperheitä asuikin lähes joka talossa. Olen myöhemmin ymmärtänyt 60-luvun taitteen olleen suuren muutoksen alkua, joka merkitsi vuokralla ja hartiapankkitaloissa suvien työläisperheiden väistymistä tiilitaloja rakentavan nousevan keskiluokan tieltä - ja teiden päällystämistä kasvavan autopopulaation ajella.

Halkosuontien päässä naapuritalossa oli Laitisen kauppa, joka lapsen muistikuvien mukaan oli kuin pienoistavaratalo liha- maito- ja sekatavaraosastoineen. Aukioloajatkin olivat silla tavoin joustavat, että maitoa sai vaikka joulupäivänä, jos kehtasi käydä koputtamaan takaovea. Kauppiasperhe kun tietysti asui yläkerrassa.

Laitisen kaupan lisäksi kävelyetäisyydellä korkeintaan parin - kolmen korttelin päässä oli pari muutakin kauppaa: se, jonka edessä tuntemattoman koiran kerrotaan nuolleen munkkisokerit poskiltani, ja se, jonka kauppiaan nuorison kanssa muutaman vuoden vanhempi isosiskoni ystävystyi lopulta vuosikymmenien ajaksi. Vähän kauempana Pakilantiellä olivat vielä ainakin Isrikin kauppa, josta mummuni kerran osti minulle muovisen leikkilintuhäkin vinkuvine papukaijoineen, sekä jostakin oudosta syystä Rusina-Elannoksi kutsumani osuuskauppa.

Nyt saa ruokakauppoja etsiä Pakilantieltäkin.

Kun 50-luvun Suomessa ihmisillä ei ollut autoja eikä jääkaappeja, kaupan keskusliikkeiden oli pakko pitää yllä tiheää kauppaverkkoa. Samasta syystä vielä nytkin Venäjän kaupungit ovat taynnä pieniä magazineja, joista maatuskat voivat käydä ostamassa päivittäiset leipänsä ja smetanansa. Palvelutiskiltä. Nyky-Suomessa sen sijaan kauppa on taitavasti ulkoistanut sekä varastot asiakkaiden jääkaappeihin ja pakastimiin että kuljetuksen asiakkaiden omiin autoihin. Siinä missä vuonna 1960 yksi kuorma-auto toi maidot ja makkarat Laitisen kauppaan ja asiakkaat kantoivat ne lähikortteleihin, ajaa nyt 50 Mazdaa ja Audia hakemaan samat tavarat - eikä enää edes Pakilantieltä, vaan kenties jostain Kannelmäen tai Leppävaaran megamarketista.

Eihän tässä ole mitään järkeä. Meidät on narrattu yhä pidemmille ostosmatkoille ja käytännössä pakotettu lisäämään autoliikennettä. Henkilökohtaisen vapautemme nimissä me olemme siihen suostuneet pysähtymättä ajattelemaan, että kaupan laistaminen omista velvoitteistaan on samalla merkinnyt ympäristörasituksen lisäämistä.

Se pääministerin "puutarhakaupungeista" tällä kertaa.

Laitisen kauppaa vain tulee joskus ikävä.

Pääministerin sähköautot

Pääministeri Matti Vanhanen julistautuu jälleen kerran "puutarhakaupunkimallin" kannattajaksi (HS 6.8.). Esi- ja pikkukaupunkien todellisuus kuitenkin kertoo sukkuloinnista ja sukaroinnista, jota suomalaisten on päivittäin harjoitettava päästäkseen ensin työpaikalleen ja sen jälkeen markettikeskuksiin ostoksille. Voikin kysyä, mihin perustuu äkillinen innostus sähköautojen tukemiseen. Vanhanen on tietenkin oikealla asialla siinä, että sähköautoihin siirtyminen vähentäisi terveydelle haitallisia pienhiukkaspäästöjä - mutta miten on energian laita?

Sähkössä energialähteenä on se hämäävä ominaisuus, että se näyttää tulevan ikään kuin tyhjästä. Töpseli seinään, akku täyteen ja taas mennään. Pääministerinkin täytyy kuitenkin muistaa, että sähkökin tuotetaan jossakin. Sähköautoihin siirtyminen tuo mieleen sanonnan ojasta ja allikosta. Polttomoottorissa poltettava bensiini on korvattava lisäämällä energiantuotantoa voimalaitoksissa. Jostain niidenkin energia on otettava. Kun päästöjä ei voi lisätä, niin mitä sitten? Rakennammeko lisää ydinvoimaa? Vai rakennetaanko sittenkin vesivoimaa uusien tekoaltaiden varaan, niin kuin Jyrki Katainen jo ehti vihjata?

Sähköautot ovat kirkkaasti parempaa tekniikkaa kuin saastuttavat polttomoottoriautot. Tämä tosiasia ei saa kuitenkaan hämärtää sitä, että kaikenlainen autoliikenne kuluttaa ainoan maapallomme uusiutumattomia energiavaroja. Jos voisimme edullisesti tuottaa tarvittavan sähkön itse aurinkoenergialla, niin kuin kirjailija Risto Isomäki on visioinut, tilanne olisi toinen. Kilpailukykyistä teknologiaa ei kuitenkaan ole vielä näkyvissä. Siksi meillä ei oikeasti ole muuta vaihtoehtoa kuin vähentää autoliikennettä. Siihen ei sukkuloivalla pääministerillämme kuitenkaan näytä olevan rohkeutta.

Jos tyydytään korvaamaan polttomoottorit sähkömoottoreilla vähentämättä samalla tarvetta liikkua autolla, ongelmat vain siirretään seuraaville hallituksille ja tuleville sukupolville. Vanhasen tukema puutarhakaupunkisukkulointi valitettavasti vain päinvastoin lisää autoilun tarvetta hajauttaessaan asumisen, työpaikat ja kaupan etäälle toisistaan.

Kolmosjokeri

Kehä kolmosta aletaan pian taas perusparantaa. Ruuhkien perusteeella se on epäilemättömän perusteltua. Mutta, mutta: on jotensakin kummallista, miten kivuttomasti ja määrärahoja pihtaamatta liikenneinvestoinnit menevät läpi, kun yksityisautoilun etuja halutaan edistää. Eihän kolmoskehän ruuhkautuminen loppujen lopuksi johdu muusta kuin lisääntyneestä autoliikenteestä, josta iso osa on nimenomaan henkilöautoja.

Kehä III:n ruuhkautumisesta kärsii myös joukkoliikenne. Kehää pitkin ajavat bussit ovat usein piinallisen paljon myöhässä pysäkeille präntätyistä aikatauluista. Jos bussi jo valmiiksi kulkee parinkymmenen minuutin vuorovälein ja sitten vielä on useita minuutteja myöhässä, ei seisominen räntäsateessa ja liikenteen metelissä hirveästi houkuta.

Kolmoskehälle tarvitaan ehdottomasti panostusta joukkoliikenteeseen ja sen sujumiseen. Väylälle varattuun tilaan mahtuisivat vallan hyvin myös bussikaistat - tai yhtä hyvin pikaraitiotie! Silloin Kehää pitkin voisi liikennöidä Kolmosjokeri Vuosaaresta Kauklahteen.

Oma lehmäni on syvällä Kehä III:n ojassa, sillä työmatkani suuntautuvat Suutarilasta Kauklahteen. Kun Kehällä ei ole nopeaa joukkoliikennettä, joudun kulkemaan kolmella julkuneuvolla pasilan kautta koukaten. Samassa ojassa on kuitenkin paljon niitä, joiden työpaikka on Kehän varrella. Nostokurkien määrästä päätellen työpaikkoja siirtyy koko ajan tänne susirajan tuntumaan. Sen lisäksi Kolmosjokeri palvelisi isoa joukkoa kehäinvälisen metropolialueen asukkaita, jotka haluavat tai joiden on pakko asioida Kehä III:n varren liikkeissä ja kauppakeskuksissa.

Haluamme pikaraitiotien tai vähintään jokeribussikaistat Keha III:lle.