Tehdään Helsingistä Euroopan lintupääkaupunki!

 

Tehdään Helsingistä Euroopan lintupääkaupunki! 

Mitä se voisi käytännössä tarkoittaa? Vähimmillään lintupääkaupungin titteli kiinnittäisi huomion siihen, että Helsingissä on runsaampi ja monimuotoisempi linnusto kuin missään muussa Euroopan suuressa kaupungissa. Kansainvälisesti arvokkain alue on Helsingin edustan saaristo, jolla pesii monia uhanalaisia lintulajeja ja joka on muodostunut tärkeäksi talvehtimisalueeksi allille. Tämän maailmanlaajuisesti vaarantuneen vesilinnun koko maailman kannasta ehkä jopa sadasosa talvehtii tai levähtää täällä. Aivan toisenlaisia elinympäristöjä ovat laajat vanhat metsät Haltialassa ja Östersundomissa. Lintuharrastajille tutuin kohde lienee Vanhankaupunginlahti, joka sekin on sitä ympäröivine peltoineen nimetty kansainvälisesti arvokkaaksi linnustoalueeksi.

Lintupääkaupungiksi julistautuminen edellyttää ennen muuta suojelua. Tärkeistä linnustoalueista on vielä Mätäjoen varsi Kannelmäestä pohjoiseen vailla rauhoittamista. Viikin ja Haltialan peltojen tärkeyttä näkee toistuvasti kyseenalaistettavan. Pikaraitiotien valmistuminen lisää painetta Viikin peltojen rakentamiseen, mutta lintupääkaupunki ei kehtaisi sellaisia kaavapäätöksiä tehdä. Puolustusvoimilta vapautunut Isosaari on säilynyt upeana lintukohteena, jota kuitenkin sinne esitetty mökkimatkailu vaarantaisi.

Lintupääkaupungissa pitää tietenkin tarkastella kaikkea maankäyttöä myös linnuston kannalta. Se on luonnon monimuotoisuudelle pelkästään hyväksi, sillä runsas lintulajisto kertoo rikkaasta elinympäristöstä, jossa muutkin lajit menestyvät. Tässä on hyvät markkinat myös kaupunkilaisdemokratialle. Lintuharrastus on suosittua, ja hyvät lintupaikat on helppo selvittää harrastajaverkoston avulla.

Lintupääkaupunki houkuttelee myös matkailijoita. Parhaiden lintupaikkojen lintulavat ja -tornit ovat jo nyt parhaina muuttoruuhkapäivinä ahtaita. Niitä on voitava laajentaa ja parantaa. Esteettömiä katselulavoja pitää saada lisää. Itselleni yksi yllättävimmistä ”lintutorneista” on Löylyn terassi Hernesaaressa, mistä voi lähes läpi talvenkin seurata alliparvien pyrähtelyä simpukkamatalikoillaan. Ohjattuja linturetkiä Suomenlinnan valleille? Pysyvä linnustonäyttely Etelärantaan? Turisteille linturisteilyjä saaristoon?

Valkoposkihanhi. Kaupunkilinnuksi asettunut kaunis ja säyseä tundraniittyjen lintu kelpaisi vaikka lintupääkaupungin maskottilinnuksi. Hätyyttelyn ja vihapuheen sijaan Helsingissä pitää vakavasti miettiä, miten hanhien ja muiden kaupunkilintujen kuten kalalokkien kanssa eletään sovussa ja rauhassa rinnakkain. Lintupääkaupunki kunnostaa niittyjä hanhien ruokailumaastoksi. Parhaimmillaan silloin saadaan sekä nurmikot rauhoitetuksi ihmisille että lisää luonnonniittyjä muidenkin lajien elää ja viihtyä. Ihmisetkin voivat paremmin kaupungissa, jossa linnut viihtyvät.

Kuntavaalit 2025

 

Olen ehdolla Helsingin valtuustoon kuntavaaleissa 2025.

Tunnuslauseeni on: Viisaasti vihreä!

Viisautta on puolustaa kaupunkiluontoa, julkisia terveyspalveluja, vanhusten oikeutta ihmisarvoiseen elämään ja laadukasta opetusta varhaiskasvatuksesta vapaisiin aikuisopintoihin.

Olen toiminut luottamustehtävissä vuodesta 2006 muun muassa sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä, kaupunginhallituksen varajäsenenä, HUS:n valtuutettuna ja sen tarkastuslautakunnan varapuheenjohtajana. Parhaillaan osallistun varajäsenenä HUS-yhtymän hallituksen toimintaan.

Pandemia Alastalon salissa

Kun Covid sulki meidät kaikki kodin seinien sisään, käytin tilaisuutta hyväkseni ja otin käteeni kirjan. Omaksi viihdykkeekseni ja iloksi muille kirjoitin myös lähes säännöllisesti sosiaaliseen mediaan lukupäiväkirjaa. Irralliset päivitykset olen koonnut tähän.

 

Luin Volter Kilven suurteosta yleensä noin luvun päivässä. Tästä se lähtee, pysyttele vanavedessä! Olen onnistunut urakassani, jos tämä kooste innostaa sinut avaamaan kirjan ja lukemaan itse.

 

 

Alastalon salissa, päivä 2

 

Eilen aloitin ja luin luvut 1 ja 2. Pukkila saatiin kävelytetyksi porstuasta salin perälle. Näissä luvuissa viritetään tilanne (parkin varustaminen) ja kuvataan pääpiirteittäin pitäjän isojen isäntien luonne ja keskinäiset valtasuhteet.

Tänään oli Härkäniemen vuoro seistä piippuhyllyn luona valitsemassa sopivaa peliä itselleen. Luku 3 on pitkä ja intensiivinen, joten jätin suosiolla sen loppupuolen odottamaan. Tässä luvussa viritetään se kaari, joka kirjan lopussa laukeaa ratkaisuksi, ja samalla maalataan lukijalle yleiskuva kustavilaisten talonpoikaisretareiden noususta vaurauteen.

 

 

Alastalon salissa, päivä 4

 

Päivä sujahti tyhjässä lastissa eilen, kun migreenin-pentele määräsi lukemisen vaivalloiseksi kuin olisi märkää ruuhenrohjoa vastatuuleen soutanut.

Kolmas luku pääsi lopulta tänään loppuunsa kuten Härkäniemi piippunsa nautintoihin. Tässä tuli selväksi Pukkilan Pihlmanin ja Alastalon Mattssonin ero. Piippua valitessaan ja kaikenlaisia miettiessään myös tulee jäyhä Härkäniemi, poikamies, vanhapoika, miten sen nyt sitten sanoo, itselleen paljastaneeksi myös herkän, romanttisen ja kauneutta ymmärtävän sielunsa. Ei hän vaimotta ole, koska ei naisista ymmärtäisi, vaan koska ymmärtää ja arvostaa heitä ehkä vähän liiankin paljon. Vaimon valinta vain vaatii vähän enemmän liukasta mieltä ja kieltä ja hiukkasen vähemmän vakaata harkintaa kuin kelvollisen piipun noukkiminen hyllyltä.

 

 

Alastalon salissa, päivä 5

 

Neljännessä luvussa Pukkilaa korventaa vietävästi, kun kahden manttaalin Langholma saapuu saliin. Nöyryytys se on hänelle, ja pahin nöyryytys se että hänen oma niskansa omasta tahdostaan taipuu toisen edessä.

Vaivihkaa tässä Langholmaa tervehtiessä tulee kuvatuksi koko Kustavin talollisten luonnollinen järjestys. Saamme kuulla myös muutaman kustavilaiselle puheenparrelle vieläkin ominaisen sutkauksen, joilla hymy suupielissä ja naurunpoikanen poskilla tuikataan puukonkärjellä toista juuri siihen paikkaan, josta hänet saa nolatuksi omassa ja toisten mielissä.

Luku päättyy kuulosteltaessa kahvikuppien helinää prikalla keittiön puolella.

 

Alastalon salissa, päivä 5

 

Livahti lauantainen päivä kirjan kansia avaamatta, kun riitti muutakin iloa ja liikettä niin ulkona kuin pirtissäkin. Sunnuntain siloksi sain kuitenkin selätetyksi viidennen luvun.

Vanhapoika Härkäniemi katselee ja tuumailee niin nuorta Siviää kuin Alastalon emäntää Eevastiinaa. Lukijalle alkaa käydä selväksi, että parempi on setämiehen pitääkin pirttinsä mekonhelmoista puhtaana. Tässä luvussa viritellään myös nuorenparin naimakauppoja, jotka eivät ole Alastalon liiketoimillekaan merkitystä vailla.

Alkaa lukijaa hienokseltaan epäilyttää, että tiiviin sananladonnan eduksi tämän Kilven lukeminen ei taida olla. Katsotaanpas nyt, mihin tämän Kilpi- ja koronaeristyksen mittaan vielä joudutaankaan.

 

 

Alastalon salissa, päivä 6

 

Tottahan silloin pitää valpastua tarkastamaan, millaisia juonenvonkaleita silloin liikkuu, kun kynäilijä itse mukamas väittää, että kuudetta lukua tarvisisi lukea ollenkaan. Huoleton silloin soutaa ruuhensa ohi apajan, mutta jos tämän romaanin aikoo ihan tosissansa perata, pitää erityisesti pysähtyä tutkimaan, mitä siiman päässä tällä kohdalla potkii.

Kuudes luku alkaa loisteliaalla lounaissuomalaisen kursailun ja patistelun kuvauksella. Kun isäntää ei hoksata oikealla tavalla patistella saliin, hän kääntyy kannoillaan ja käskee perheensäkin kotiin vaikka kylän parhaista hääpidoista. Ja ettei ahneeksi luultaisi, puraisee Lahdenperä sokeripalastakin vain puolet kahvikuppinsa ja palauttaa toisen puolen astiaan.

Patistelulla ja kursailemisella, samoin kuin lehmäkarjan tavalla käydä hiljakseen ja välillä toisaalle unohtaen kohti meheviä iltalaitumia, tässä tietysti kuvataan kaupankäyntiä. Kun isoja kauppoja tehdään, ei sovi heti mennä suoraan asiansilmään, vaan silloin pitää johdatella vaivihkaa tunnelmaaniin, että juttu ikään kuin omasta luonnostaan ja tahdostaan hakeutuu soveliaaseen ja sille ennalta luotuun uomaan.

Samalla tässä on ladottu puut ja sytykkeet taitavasti niin, että ne voidaan seuraavassa luvussa roihahtaa täyteen liekkiin. Varrotaanhan vain.

 

 

Alastalon salissa, päivä 7

 

Alastalon ajanlasku poikkeaa siinä määrin tästä tuntemastamme ajan juoksusta siinä määrin, ettei ole aihetta puuttua siihen, kuinka monta päivää olen ”oikeasti” käyttänyt kirjan lukemiseen. Kirjahan on muodollisesti yhteen iltapäivään sijoittuva tajunnanvirtakertomus, jossa kuitenkin käydään läpi tapahtumia henkilöiden lapsuuden ajoista alkaen. Olkoon siis jokainen yhteen lukuun käytetty lukemisaika sama kuin yksi Alastalon päivä.

Seitsemäs luku sijoittuu sivujen määrän mukaan teoksen kultaisen leikkauksen pisteeseen, ja sen mukaisesti se on myös johtoteeman kaaren lakipiste. Luku päättyy Alastalon tyytyväiseen myhäilyyn Eevastiinan kahvin ja sämpylöiden upotessa talonpoikien vatsakumpuihin, millä tietenkin myös kuvataan, kuinka Alastalon parkkiaikeet uppoavat heidän päänuppiinsa pullan ja yhteisten tarinoiden myötä.

Luvussa kerrotaan väliin aivan hengästyttävällä tavalla tapahtuma, johon senpäiväisen kokouksen keskeiset osalliset ovat aikanaan olleet myös osallistumassa. Silloin Alastalon tilannetaju auttoi häntä toimimaan sekä oman että koko kylän etujen mukaisesti, ja sen muisteleminen vahvistaa hänen ääneen lausumattoman johtoasemansa, huolimatta siitä, ettei hän manttaalein laskettuna sellaista olisi ansainnutkaan.

Tarina on sinänsä lyhyesti kerrottu: tullikapteeni Blomqvist miehineen on Alastalossa juuri silloin, kun Härkäniemi kumppaneineen kaartaa laivallaan kotilahdelle ruumassaan säkkikaupalla salakuljetettua ja engelsmannin silmien alta puijattua sokeria. Pulmasta selvitään juottamalla tullikapteeni ja (melkein) koko hänen miehistönsä tukkihumalaan - kaiken lisäksi huonolla salakuljetetulla rommin tapaisella. Pukkila, joka on silloin myös paikalla, joutuu surkeaksi epäonnekseen kaatamaan hänkin kitaansa tuota samaa viinanroskaa, jota on onnistunut visusti välttelemään. Kas: näin pohjustetaan sitä, että lopuksi Pukkila joutuu kuin joutuukin nielemään sen karvaan liemen, jota Alastalo nytkin on hänelle keitellyt. Tullikapteenia juotellessa on Härkäniemen porukalla aikaa kantaa kiireen vilkkaa laittomat säkit Alastalon aittaan, suolasäkkien alle.

Ensimmäinen hämmästys tässä tulee minulle siitä, että ennen tämän lukemista kuulin nuorena miehenä täsmälleen saman tarinan hiukan erilaisena versiona kustavilaiselta appiukoltani. Hän nimittäin seilasi joskus laivoilla, jotka ohittivat likeltä hänen syntymäkylänsä Etelä-Vartsalassa, ja toimitti juonessa mukana olleille pojille pirtua heittämällä silloin tällöin hyvän lastin mereen heidän sieltä nopeilla veneillä tullin alta pois korjattavaksi. Eräällä laivalla oli hänen kertomansa mukana ollut ongelma kapteenista, joka ei katsonut sivutienestejä hyvällä silmällä - jolloin ongelma ratkaistiin juottamalla ensin hyvissä ajoin kapteeni humalaan. Vieläkään en ole varma, tapahtuiko tämä todella vai toistettiinko siinä saariston salakuljettajien vanhaa sankaritarinaa. Huimaa joka tapauksessa.

Vielä huimempaa on se, miten Kilpi kuljettaa tarinaa myös muuttamalla henkilöiden käyttämää kieltä. Virkaminässään ja selvin päin ollessaan tullikapteeni nimittäin puhuu tärkeillen ”hoono soomi”, mutta romminrapa karistaa vähitellen sen puheenparren ja paljastaa sen alta, että hän on alkujaan täysin suomenkielinen poika Rymättylästä. Henkeä salpaavalla tavalla Kilpi piirtää näkyviin Blomqvistin humalaisen tokkuraisuuden asteen liu’uttamalla hänen vuorosanojaan ruotsinvoittoisesta asialliseen yleissuomeen ja siitä edelleen syvää umpihumalaa heijastelevaan Rymättylän murteeseen. Kauneimmillaan tämä tekniikka on luvun loppuhetkillä, jolloin tullikapteeni tajuissaan olemisensa viime hetkillä onnistuu hetkeksi lähes pinnistäytymään tolkkuihinsa, mutta liukuu lopulta taas täyteen rommintokkuraan. Tämä kaikki kerrotaan yhdessä pitkässä monologissa, jonka murre ja aksentti lause lauseelta muuttuvat, aaltoina syvenevää tokkuraa ilmentäen. En ole muualla suomalaisessa kirjallisuudessa tavannut yhtä mestarillista tapaa kuljettaa kieltä.

 

 

Alastalon salissa, päivä 8

 

Edellinen luku oli hengästyttävä jännityskertomus, jonka juonta tässä jatketaan vähän niin kuin hiihtäessä hyvän alamäen jälkeen vielä tasatyönnöin lykitään lisää vauhtia ennen kuin siirrytään taas vakaisiin tasamaan vuoropotkuihin. Tullikapteenin puijaamista toistetaan, mutta tällä kertaa Härkäniemi kertookin Alastalon täpärästä pelastumisesta sen jälkeen, kun hän oli onneensa ja nokkeluuteensa liiaksi luottavaisena tullut sokeritoppalasteineen seilanneeksi suoraan tullikapteenin rysän perukoille.

Tälläkin on tietysti osansa siinä voimainkoetuksessa, jolla parkkia varustetaan. Alastalon olikin hyvä saada vähän hyppysilleen, jottei liivien alla mahankupura pullistuisi liikaa, ja palauttaa mieleensä hiukka nöyryyttä, jotta silmä olisi taas herkempi seuraamaan tuvassa istuvan väen mielenliikkeitä.

Tullikapteeni Blomqvist lipsahtelee taas Rymättylän puheenparteensa, nyt ihan siitä ennenaikaiseksi sittemmin osoittautuvasta ilosta, että pääsee kynimään kanan Alastalon Mattssonin kanssa ja putsaamaan ruumasta sen, mikä kuuluisi kruunulle.

Tässä juonessa on mukana myös nuori Janne Pihlman, jonka kosiopelejä Alastalon kauniin Siviän kanssa näin pohjustellaan.

 

 

Alastalon salissa, päivä 9

 

Tässä luvussa edetään taas tasaista käyntiä ja ajetaan savun leijua piipusta poskeen ja poskesta parran peitoksi sen jälkeen, kun pullakahvit saatiin liivinnappien alle ja hurjimmat jutunmuistelukset päätökseen. Kun nuotio on hyvin rakennettu ja valmisteltu, ei sen syttymiseen tarvita pihinää eikä puhinaa, vaan yksi ainoa tulitikun raapaisu ja liekin asetus kiehisen alle. Nyt lausutaan parkki-sana ääneen, ja niin kuin nuotiossa tarttuu valkea ensin pienimpään ja kuivimpaan kiehiseen houkutellakseen lopulta paksuimman tervaksen tulitanssiin, on nyt lausujana Karjamaan Eenokki, jolta yleensä ei kuulla kuin sana tai kaksi vuodessa, ja silloinkin hetkellä jota ei kukaan olisi osannut arvata. Lahdenperän lietsottua lämpöä kalikoihin saadaan lopulta kuulla ratkaiseva liekin paukahdus itsensä Langholman suusta.

Volter Kilpi liikuttaa nyt tarinaa toinen toistaan värikkäämpien kielikuvien kautta. Milloin nostetaan köysillä sianruhoa katosta roikkumaan, milloin on pässi lammaslaumaa johdattamassa, milloin lyödään hirsikertaa sammalten päälle tai lyödään viikatteella Saran ensimmäisiä heiniä lakoon. Näitä kun malttaa jäädä makustelemaan, saa mainion kuvan elämästä toistasataa vuotta sitten. Tapahtumat sijoittuvat hiukan hänen omaa lapsuuttaan varhaisempiin aikoihin, ehkä jonnekin Krimin sodan aikoihin 1850-luvulla. Hämmästyttävän monelta osin tuon saariston kesäinen elämä soljuu vieläkin samantapaisena vieläkin, vaikka joitakin maalaiselämään liittyviä sanoja ja toimituksia voikin 2000-luvulla syntyneen jo vaikea hahmottaa.

 

 

Alastalon salissa, päivä 10

 

Puolessavälissä. Monta herkullista tarinanpoikasta taas, niin mereltä kuin rekihangilta. Sellaista kukkotappelua tässä luvussa pidetään, että ainakin minua lukijana alkaa jo vähän nolottaa. Aikuiset miehet toisiaan mollaamassa sellaiseen meininkiin että ”isälläs oli pidempi kun sinua teki”.

Pukkila tässä vielä yrittää ärhennellä, mutta salissa aletaan jo odotella totilaseja ja niiden myötä jo iltapäivän asiaan pääsemistä.

 

 

Alastalon salissa, päivä 11

 

Eepoksen päästyä puoleen alkaa tapahtua. Heti alkuun möläyttää Langholma, että voitaisiin ryhtyä sopimaan parkkiosuuksista, ja siitäkös tulee Herman Mattssonille kiirus saada totitarjoilu alkuun. Siitä hoputuksesta epäilemättä keskustellaan vielä vieraitten lähdettyä, sillä Eevastiina ei ole emäntiä säyseimmästä päästä, ja juuri nyt olisi muutakin tekemistä kuin kantaa totivesiä patriarkaatille.

Eepoksissa tärkeimpiä teemoja tavataan toistaa-toistaa kunnes asia on tullut selväksi-selväksi*, ja niin tässäkin taas käytetään totilasien täyttämistä hyväksi kuvattaessa sekä isäntien keskinäistä arvojärjestystä että heidän ominaispiirteitään. Niitä muuten tarvitaan, kun varmistetaan että kukin ottaa niskoilleen juuri hänelle kuuluvan osuuden parkista, ja juuri siksi tarvitaan vielä tämä totilasien täyttäminen ja tyhjentäminen ennen kuin ruvetaan kuudestoistaosista puhumaan.

Tietysti Pukkila saa nenilleen tässäkin, vaikka osaakin napata kouraansa konjakkipullon rommikarahvin sijaan. Toisia näet houkuttaa rommin helakka puna, josta näkee että lasissa on muutakin kuin Alastalon kaivovettä, mutta visumpi osaa arvostaa Ranskan rypäleiden kultaa.

*Tätä et kirjaa lukematta ymmärrä-ymmärrä. Valitan.

 

 

Alastalon salissa, päivä 12

 

Jahkailun taiteeksikin tätä voisi sanoa. Älköönkä tätä ymmärrettäkö moitteeksi; jahkailu on taito ja taiteenlaji, jonka joko osaa tai sitten ei. Oopperassa tarvitaan välisoittoja ja jos jonkinmoisia juonen sivukoukeroita, joilla tunnelmaa vuoroin tiivistetään ja vuoroin harvennetaan, jotta suurten tähtien suurissa aarioissaan edistämä, useimmiten varsin yksinkertainen, ellei peräti yksioikoinen pääjuoni saadaan viedyksi oikeassa tunnelmassa kaikkien jo ennalta tietämään päätökseen.

Totilasit on nyt saatu miehille kouraan ja itse Alastalon Mattsson keinutuolinsa kaarten väliin nostamaan viimein maljaa merkiksi ainakin muille kuin itaralle Krooklalle, joka on jo ehtinyt kastella viiksikarvansa toisen tarjoamaan juomaan. Nyt on olevinaan rauhallinen tyvenen hetki, jolloin on aikaa syventyä tunnustelemaan elämän veden virtausta kurkkutorvea pitkin kahvin valmistelemaan vatsalaukkuun, mutta tietystikin nyt koetellaan sitä, kuka malttaa katsella, mistä päin tuuli kohta yltyy taas puhaltamaan, ja kuka erehtyy malttamattomuuttaan jo ennen aikojaan aukomaan naamataulunsa pukspröötin alaista sanamyllyä.

Kerrataan siis taas kerran, mikä kenenkin osa tässä salissa ja kylässä on. Pukkila aikoo suuria ja kampittaa jälleen itsensä. Alastalo ei nyt itse voi muuta kuin odottaa apua uskollisiltaan. Härkäniemen tehtäväksi on tässä libretossa kirjoitettu virittää kuultavaksi seuraava tarina tarinassa. Seuraavassa luvussa kuullaankin kertomus, jonka jokainen salissa olija on takuulla kuullut jo useammankin kerran, mutta jolla on nyt oma tarkkaan harkittu tarkoituksensa.

 

 

Alastalon salissa, päivä 13

 

Sivumäärällä mitattuna kunnioitettava urakka tämä luku 13, mutta tarina etenee nyt niin vauhdikkaasti ja mukaansa tempaavasti, ettei sitä malta jättää kesken. Härkäniemen kertoma tarina retari Vaasan-Villestä ja fregatti Albatrossin uskomattomasta matkasta on täynnä pieniä yksityiskohtia ja pieniä tarinantynkiä, joista jokaisesta taitava kynänkäyttäjä kirjoittaisi romaanin. Kuin huomaamatta jokainen niistä sysii perustarinaa eteenpäin. Romaanin rakenne tuo (kuulemma) mieleen Decameronen, mutta tämän Albatrossin tarinan äärimmilleen viety liioittelu taas muistuttaa intialaisten Ramayanasta. Kilpi on todennäköisesti kuitenkin ammentanut tyylikeinojaan antiikin tarinoista, tokkopa on Ramasta ja Sitasta ja Lankan demonikuningas Ravanasta kuullutkaan.

Asiaan, öhöm, sanoi vanhempi lehtori. Retari Ville ottaa uskaliaasti lainaa ja rakennuttaa fregatin valtameriliikenteeseen. Kapteeniksi hän pestaa tarkaksi mieheksi tietämänsä Kallen, Närpiöstä kuten hän on itsekin. Albatrossin kuitenkin katoaa vuosikausia merille, ja Ville alkaa vajota kohti köyhyyttä. Seitsemän vuoden (niin, se liioittelu) jälkeen etäisesti Albatrossia muistuttava lähes umpilaho ja levän peittämä kolmimastoinen ruuhi lipuu mustin ja repaleisin purjein (puhuinko jotain liioittelusta?) satamaan. Osoittautuu, että kapteenilla on lukitussa hytistään kirstukaupalla rahaa vuosien mittaan seilatuista lasteista ja ruumassa kahvisäkkejä niin paljon kuin laivan upoamatta mahtuu. Tällä omaisuudella Ville lopulta varustaa ”fregatin joka satamaan” - ja epäilemättä pysyy kahleissa lopun ikäänsä. Luultavasti saa vielä vaimonkin hommatuksi, vaikka siihen suuntaan Kilpi ei vihjaakaan, asetteleepa vain parissa virkkeessä sanoja siihenkin suuntaan kulkemaan.

Kas! Ei oikeastaan ole yllättävää, että tämäkin luku jakaa romaanin kultaisen leikkauksen suhteessa. Kerronnan kaaren lakipiste on nyt takana niin kuin toivottavasti koronaepidemian huippu, ja nyt laskeudutaan vääjäämättä loppua kohden. Jos joku salissa totilasiaan maistelleista on vielä ollut arvelevalla kannalla, on Härkäniemen kertomus vakuuttanut, että isomman aluksen varustaminen on kannattavaa. ”Eihän kuppi kädessä kaivolla juosta, vaan ammeen kuormalla vesi virstojen takaa haetaan!”(Tämä muuten ei taida heti aueta järvisuomalaisille, jotka eivät ole joutuneet kokemaan kuumaa saariston kesää kaivottomassa saaressa, suolaveden ympäröiminä).

Seuraavassa luvussa aletaankin jo tuoda papereita pöydälle.

 

 

Alastalon salissa, päivä 14

 

Ensimmäisen kultaisen leikkauksen pisteen kohdalla toiminta saatiin käyntiin, toisen pisteen kohdalla päästään jo avaamaan riitingit. Härkäniemen (ja totilasillisten) pehmitettyä kokousväen Alastalo katsoo ajan olevan kypsä ja hakee klahvipiirongista parkin piirustukset tutkittaviksi. Pukkila yrittää osoitella piirustuksista mielestään epäonnistuneita yksityiskohtia, mutta joutuu nielemään sappensa. Lahdenperä puolestaan ei ymmärrä piirustuksista tuon taivaallista, toisin kuin kokenut kippari Härkäniemi, jonka syöttämän kiekon (jos näin moderni metafora sallitaan) laukaisee verkkoon oikeisiin maantekoasemiin rauhallisesti astellut Langholma. Kukas muukaan, siihen tehtäväänhän on Herman Mattsson hänet tänne tilannut. Luvun päätteeksi vetäisee Langholma hanhensulalla kirjoihin kahdeksannen osan parkista.

Kilpi venyttää ja kutistaa kerrontaa ja aikaa mestarillisesti. Dramatiikka ei itse asiassa kovasti eroa jääkiekko-ottelun rakenteesta. Siinäkin kai parhaimmillaan rakennetaan peliasetelmia yhdeksäntoista minuuttia, jotka välillä katkeilevat erilaisiin välikohtauksiin kuten romaani sivujuonelmiin, tunnustellaan eri pelaajien voimia ja heikkouksia, kunnes pitkällisen ja lajia erityisesti harrastamattoman mielestä puuduttavan tylsän mailanrapsuttelun jälkeen Harlamov syöttää Firsoville ja släm! kiekko on maalissa ennen kuin Pukkila, tarkoitan siis maalivahti, ennättää toppauksissaan liikahtaa.

Ottelu on oikeastaan jo ratkennut, mutta katsellaan nyt vielä, kuinka loputkin maalit tehdään.

 

 

Alastalon salissa, päivä 15

 

Tässä on taas sellainen luku, jossa rakennetaan ainakin kolmea asiaa rinnakkain. Parkin kirjoja allekirjoitetaan, ja vuorossa on vähän kankeammin riipustustaitoinen Karjalaan Eenokki, jolta näyttää kestävän hänen nimensä piirtäminen hanhensulalla paperiin kauemmin kuin sukkelammalta saran kyntö kevätsäillä. Tapahtumien tyvenessä on Pukkilalla aikaakaan kerran kiihdyttää mielensä ja kielensä sapekkaaseen juoksuun, ja isompikin tihutyö on vähällä päästä valloilleen hänen sohaistuaan Siviän nimen muun joutavan jutunpareen nimeen. Siitäkös isä-Mattsson pillastuu, pilkkaa Pukkilan kuljettavan Evald-poikaansa näytillä ja jos vaikka mitä, ja eikös silloin astu sisään Siviän itse koko seitsentoistavuotiaassa punaposkisuudessaan, voi pahus ja sen vietävä että pitikin lähteä laukalle tämän suunsoiton.

Parempi etten liikaa selosta, mutta se kolmas juonensäie on tietysti tämän samaisen Siviän lemmenasioiden valmistelu, sillä onhan senkin suhteen jotakin tänä samana iltapäivänä vireillä.

 

 

Alastalon salissa, päivä 16

 

Tässä luvussa mennäänkin aika kuumilla kivillä, kun Pukkilan ja Alastalon vääjäämätön, mutta silti yllättävä yhteenoton rähäys oli jo upottaa koko parkin ennen kuin sen honkapuita oli edes ehditty metsästä mitata. Tämän maalaamiseen Kilpi käyttää taas deus ex machinaansa Härkänientä, joka saa ähistä näppeihinsä Siviän lattialle jättämän tulisen kuuman totivesimaljan.

Tunnelma asettuu, ja kertojanääni siirtyy näkijästä ja kokijasta toiseen niin kuin kamera liukuisi salissa kuvakulmasta toiseen, jos tämä olisi elokuva eikä kirja. Aika osaava saisi muuten olla se ohjaaja, joka tämän kirjan siirtäisi valkokankaalle. En osaa muuta siitä rainasta ajatella kuin että sen täytyisi olla mustavalkoinen. Vain silloin katsoja voisi mielensä sopukoissa nähdä kaikki tarinan värit, kuten lukijakin tavoittaa tarinan koko vauhdin vasta osatessaan kurkistella joskus raskaan puoleisten virkkeiden taakse ja sivuille.

 

 

Alastalon salissa, päivä 17

 

Vauhti kiihtyy ja luvut lyhenevät niin, että kaksikin päivää mahtuu yhteen. Nyt otetaan vikkeliä askelia, kun Alastalon Mattsson saa hoputeltua kenetkäs muun kuin Petter Filemon Pihlman-Pukkilan vuorollaan kirjoittamaan nimensä parkkikirjaan. Yhtä kiivaasti on nyt Pukkilan isäntä todistamassa aina kannattaneensa parkin varustamista pitäjään kuin vasta äsken oli sitä henkeen ja vereen vastustamassa.

Kirjaa on vielä toistasataa sivua jäljellä. Viimeinenkin vaarna on nyt naputettu kiinni, ja parkista tulee todellinen. Lukijaa alkaa nyt jännittää, miten kirjailija vie juttua tästä eteenpäin ja mikä on sen varsinainen loppuratkaisu, kun tämä Pukkilasta saatu niskalenkki selvästikään ei sitä ole. Toki parkkirahoistakin on vielä alle puolet koossa.

 

 

Alastalon salissa, päivä 18

 

Nyt piti tarkistaa riippumattomista lähteistä, mitä Härkäniemi pohtii. Naimattomana isäntänä ja kipparina hänellä on aikaa fundeerata asioita vähän enemmän kuin naapureillaan yleensä, ja taitaa sitäpaitsi olla jo poikavuosien peruja se tarpeettomien asioitten ajatteleminen. Athanasioksen uskontunnustuksen löysin, ja varsin omintakeisella tavalla Härkäniemi näkee veneen ja minkä tahansa vesialuksen Athanasioksen pergamentille piirtämän kolminaisuuden kuvana. Enpäs enempää kerrokaan, jotta säilyy tämän lukijalla uteliaisuus itse kirjaa kohtaan. Toteanpa vain, että vakaan ja luotettavan Malakias Afrodite Härkäniemen otsaluun alla ajatukset kulkevat syvemmissä vesissä ja liitävät kirkkaammissa korkeuksissa kuin vastapäiselle istumapenkille näkyy.

Härkäniemen merkattua kahdeksannen osan ”jakamattomasta parkista”, athanasiolaisittain ilmaistuna, on puolet parkista koossa.

 

 

Alastalon salissa, päivä 19

 

Tarina alkaa vähitellen jo haalistua kuin vanha sarkamantteli, minkä kirjailija itsekin tällä kohden tunnustaa. Lahdenperän vuoro kirjoittaa parkkiosuutensa, mikä ei kaikista varmaankaan kuulosta erityisen värikkäältä tai mielenkiintoiselta tapahtumalta kerrottavaksi, mutta tämä ulkoisesti mitättömimmästä päästä oleva luku osoittautuu tähän ja varmaan loppuunkin asti hauskimmaksi. Loppuhuipentuma kuuluisi oikeastaan kaikkien tulevien, nykyisten ja täysinpalvelleitten matematiikanopettajien velvoitelukemiston osaksi, mutta enpä kiusallanikaan nyt sitä paljasta. Tietenkin Lahdenperä pohdiskelee monenmoisia, ja niistä pohdinnoista roiskahtelee erinäisiä mieltä kutkuttavia tarinanpoikasia. Pitäjänkuulun Friisin elämästä olisi voinut kirjoittaa kokonaisen romaanin, ellei useampiakin, ajattelee näitä roiskahduksia lukiessaan.

Näillä paikkeilla tulin miettineeksi, miten Alastalon salista saisi elokuvan. Ideaksi tuleville ohjaajaneroille: ottaisin elokuvan keskushenkilöksi Härkäniemen, joka tuntuu asettuvan aina akseliksi ja laakeriksi sille pyörälle, jota Alastalo kulloinkin vierittelee. Kaikin puolin kiintoisa hahmo ja henkilöistä monitahoisin.

 

Alastalon salissa, päivä 20

 

Pitäjässä pitää olla järjestys, ja se tarkoittaa että isommat talot tulevat ennen pienempiä ja isompien talojen isännät ennen vähäisempiä. Kun mahtavat ovat saaneet kirjoittaa isommat parkkiosansa, pääsevät pienemmätkin piirtämään pienemmät pukstaavinsa. Tässä luvussa alkaa jo vilistä niitä, jotka ovat saaneet istua seinänvierustoilla. Löytyypä sekin, jonka talo on juoponvelkojen vastineeksi oikeastaan jo Langholman taskussa ja jonka parkkiosakin nyt saa Langholmasta takuumiehensä.

Kilven likipitäen elokuvallinen tapa leikata näkökulmaa ja kertojanääntä eestaas tulee oikeuksiinsa. Näitä pienempiä isäntiä seuratessa saa myös lukea sen, miten Pukkila ja Alastalo, nuo ääripäiden ääripäät, kuhunkin suhtautuvat.

Parkinosista alkaa vähitellen syntyä kokonainen kolmimastoinen, vaikka kertakirjoittamat nyt kutistuvatkin. Neljä toinenneljättäosaa on kuitenkin yksi kahdeksasosa, eikä niitäkään kahta enempää tarvita neljännekseen.

 

 

Alastalon salissa, päivä 21

 

Nyt täytyy pitää suu supussa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa. Tarinaa on pidemmän aikaa uitettu hiljakseen ja siivoin mielenhyrinöin. Tämä luku alkaa huikealla liki sivun mittaisella virkkeellä, jolla vähimmin mahdollisin teon- ja laatusanoin kuvataan taas puolen tusinaa pienimmän mahdollisen parkinosan kirjoittajaa, ja lukija alkaa jo odottaa rauhallista astelua piirongille saapaspari kerrallaan. Sitten päästään Pukkilan pään sisään, seuraamaan sitä kuinka hän seuraa erään nuoremman miehen houkuttelua osaansa kirjoittamaan, ja jopas loikkaakin salin äänetön dramatiikka uudelle ja arvaamattomalle tasolle. Laivanosaansa pääsee Alastalon ja Langholman kuiskuttelemana Jata-Fiinan Janne, Pukkilan Pihlmannin entisen piian avioton poika, jolle Fiina mokoma on mennyt merkkauttamaan sukunimeksi Pihlmannin, ja josta kaiken lisäksi näyttää tulevan Siviän sulhanen ja isäntänsä Alastalon vävypoika.

Lyhyesti: Janne Pihlman, perämiehen pätevyyden hankkinut entinen tyhjätasku ja Alastalon renkipoika, kirjoittaa parkinosan, joka kääntää Pukkilaa enemmän kuin tuo osasi odottaakaan.

 

 

Alastalon salissa, päivä 22

 

Toiseksi viimeinen luku. Vähän kauemmin tässä urakassa on mennyt kuin tuo 23 päivää, kun ei näin tihuvalti asetettuja sanoja oikein jaksa sulattaa lukua enempää päivässä eikä joka päivä ole löytynyt aikaa tai muuta asettelua Alastalon lukemiseen.

Tämän luvun lopussa alkaa jo kuulua kolinaa ja löyhähdellä paistin tuoksua tuvan puolelta, ja eikös kohta käydä jo piippuhyllyäkin kohti. Siitä kuitenkin tuonnempana. Tässä saa Pukkilan Evald viimein myös merkitä laivaosansa, vaikkakin hävettävän pienen. Ei taida Evald, Petter Pihlmannin laillinen poika ja perillinen, muutenkaan olla kovin ison parkkiosan väärti, vaikka isä häntä kovasti yrittääkin eteenpäin tuuppia. Toista on Janne Pihlmannin kanssa, josta näyttää tulevan peräti päällikköä tulevalle parkille.

Karvastelee, karvastelee Pukkilan mieltä, mutta minkäs sille mahtaa. Tässä käy ilmi sekin, että iso osa Pukkilan näkyvästä vauraudesta on velkarahalla maksettua, ja lainanhakumatkoilta nousee nyt mieleen muutamia ajatusten peräkamariin piilotettuja nöyryytyksiä.

Herkullinen kuvaus on tässä myös syntymäitaran Krooklan talosta ja huushollista. Rahaa on rauta-arkussa, jonka lukot ovat ”ainoat voidellut paikat koko talossa”, mutta muuten on talo ympäröivine metsineen ilmestyksellisessä rappion ja luhistumisen tilassa.

Huikeaa päätöslukua odotellaan.

 

 

Alastalon salissa, päättöraportti (tai: päivä 23)

 

Alastalon salissa muistuttaa rakenteeltaan jotakin Mahlerin tai Sibeliuksen sinfoniaa, mikäli nyt jotain uskallan konserttimusiikistakin olla ymmärtävinäni. Se on on pitkä ja vihkiytymätömälle helposti myös pitkästyttävä. Heti sen alkutahdit kaiuttavat ilmaan teeman, joka kantaa läpi teoksen. Mukaan tulee matkan varrella myös toisia teemoja, jotka vuorottelevat, voimistuvat ja heikkenevät eri soitinyhdistelmin. Finaalia kohden teemat punoutuvat henkeä salpaavalla tavalla yhteen, kunnes viimeiset sävelet jäävät soimaan kuulijan mielessä luoden vaikutelman että juuri näin se on, juuri näin sen piti olla eikä toisin voisi ollakaan.

Kilpi vaatii lukijaltaan paljon. Ensilukemalta vähäinen yksityiskohta saattaa pulpahtaa muutaman sadan sivun jälkeen uudelleen pintaan kuin karien lomassa sukelteleva hylje, ja silloin on hyvä muistaa mihin se liittyi ja missä yhteydessä se kerrottiin. Merkittävä sivujuoni on esimerkiksi Janne Pihlmannin tarina, joka häivähtää ensimmäisissä luvuissa kuin ohimennen, mutta osoittautuu sitten keskeisen tärkeäksi niin parkin, Alastalon kuin (ja varsinkin) Pukkilan osalta. Pisin kerronnallinen kaari ulottuu Härkäniemen piipunvalinnasta viimeisille henkosille parkkikirjan piironkiin piilottamiseen ja Eevastiinan pitopöydän välissä. Helmikoristeinen ”maaherran piippu”, jota Härkäniemi arvelee liian komeaksi kenenkään saapuvilla olevan hampaisiin, saa kuin saakin suunsijansa isännän lopulta asettuessa keinutuoliinsa mahti-isäntä Langholman viereen tuon piipun savuja puhallellen. Pitäjä on kuin onkin saanut uuden mahtimiehen.

Osoituksena siitä, miten runsaasti Kilvellä on materiaalia mielessään ja käytössään, on viimeisen luvun ohimennen kirjoitettu kuvaus, tai oikeastaan tulevaisuuden näky, siitä miten parkkia rakennetaan pitäjässä. Lukija saa selkoa erilaisista ja eri vuodenaikoihin sijoittuvista työvaiheista ja samalla havainnollisen kuvan siitä, miten monta miestä ja naista sen rakentaminen työllistää, alkaen talvisesta tukkisavotasta aina ulkoluotojen äijänkäppyröihin, jotka kuukausien mittaan veistivät, karaisevat ja tervaavat katajaisia vaarnoja honkalankkuihin lyötäväksi.

Viimeiset, tyynet tahdit: sopuisaa, ovien läpi kuultua puheensorinaa, kun miehet ovat istuneet pöytään ja paistit ja salaatit on kauhottu lautasille. Salissa on rauha ja hiljaisuus, ja auringon säteet valaisevat viistosti sen viivasuoraan asetellut puhtaat matot. Totilasit kimaltavat odottamassa aterian jälkeisiä virvoituksia ennen matkaa kotiin toisille luodoille, vähäisempien saleihin ja tupiin.

 

Mitä hanhi maksaa?

 

Metsähanhella menee huonosti. Suomessa pesii noin 1000-2500 paria, jotka kuuluvat taigametsähanheksi nimettyyn alalajiin. Kuvan hanhi on tundrametsähanhi, joita pesii hiukan runsaammin joukoin Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa. Tämä yksilö viihtyi pitkään Kartanonhaan nurmikoilla Mätäjoen rantamilla kesällä 2018.

Helsingissä näkee yleisemmin merihanhea, joka on kookkaampi ja vaaleampi ja jolla on silmiinpistävä kiilamainen ”porkkananokka”. Metsähanhiparvia pysähtyy lepäilemään huhtikuussa, kun lumi sulaa pelloilta.

Metsähanhi on taantunut voimakkaasti varsinkin Etelä-Suomessa.syynä pidetään ennen muuta soiden raivaamista turpeen tuotantoon. Metsähanhi pesii mieluiten avoimilla aapa- ja rimpisoilla, joita on runsaasti kuivattu turvetuotannon alta. Joskus on epäilty voimakkaasti lisääntyneen ja aggressiiviseksi tiedetyn joutsenen syrjäyttävän metsähanhen pesimäpaikoiltaan, mutta tutkimus ei tue näitä arveluja.

Sosiaalisen median vihapuheympäristössä on pöyristelty rahoja, joita käytetään valkoposkihanhille tarkoitettuihin ruokailupeltoihin. Puhutaan kuitenkin pienistä summista, jos niitä verrataan turpeen tuotantoon ja yleensä soiden ojittamiseen suunnattuihin tukiin. Soilla pesivien lintujen kannan heikentämistä on siis tuettu moninkertaisesti verrattuna arktisten hanhien suosimiseen.

Helsingin hanhistrategiasta puuttuvat vielä lintuniityt, joilla niin kaupunkilais- kuin maalaishanhetkin saisivat vuodenaikaan katsomatta levätä ja ruokailla rauhassa. Kyllä nekin vielä tänne saadaan lintujen ka kaupunkilaisten iloksi, jahka tehdään ensin Helsingistä Euroopan lintupääkaupunki.

Jäänreunan lintu

 

Helsingin Eiranrannassa ui parvi pienehköjä vesilintuja, tiiviisti kylki kyljessä. Välillä koko parvi sukeltaa lähes yhtä aikaa pulpahtaakseen sitten korkinkevyenä taas pinnalle. Keskitalvella ne olivat hiljaisia, sukeltelivat vain hyisessä vedessä ruokaansa hakemassa, mutta nyt maaliskuussa lajin paljastaa jo kirkas laulu: "aa-alli, aa-aa-aalli". Kun aurinko pilkahtaa harmaitten pilvien välistä, näkyy joukko mielikuvituksellisen kirjavia lintuja, joilla pyrstössä sojottaa pitkiä jouhimaisia sulkia piiskan tavoin. Kaikki yksilöt ovat valkean, ruskean ja mustan kirjavia, mutta koska höyhenpuku vaihtuu koko ajan vuodenajan mukaan, ovat kaikki sekä saman että erilaisen näköisiä, vähän niin kuin kyytöt laitumella.

 

Allit viihtyvät tässä paikassa oletettavasti siksi, että siinä on matalikko, jolla elää suuri määrä simpukoita. Isompien ja pulleampien serkkujensa haahkojen tavoin allit ovat talvella täysin riippuvaisia sinisimpukoista. Seafood-noutopöytänsä ne jakavat niin, että allit napsivat pienempiä simpukoita, kun taas vantterat haahkat tarvitsevat suurempia.

 

Ilmastonmuutos tuottaa allillekin ongelmia. Mahdollisesti muutokset allin pesimäseuduilla pohjoisen tundran järvillä ovat pudottaneet Itämerellä talvehtivien allien määrän puoleen entisestä, minkä vuoksi laji on luokiteltu vaarantuneeksi. Vielä niitä kuitenkin täällä tärkeimmällä talvehtimisalueellaan ui reilut neljä miljoonaa. Suomen Lapin panos maailman allikantaan lienee 1500-2000 paria.

 

Talvien leudontuessa allit ovat alkaneet talvehtia pohjoisempana kuin ennen. Helsingin edustallakin alliparvet ovat läpi talven tavallinen näky. Samaan aikaan kuitenkin suuremmat sademäärät pienentävät Itämeren suolapitoisuutta, jolloin sinisimpukat menestyvät huonommin. Ehkä parin vuosikymmenen kuluttua allit ovat taas vetäytyneet Itämeren eteläosiin lihavampien simpukkavesien aalloilla kellumaan.

 

Helsingin edustan matalikot ovat toinen Helsingin kahdesta kansainvälisesti arvokkaasta linnustoalueesta. Juuri niillä allit viihtyvät. Onneksi kevätmetsästyksen aika alkaa olla jo mennyttä, mutta syksyisin alleja vielä metsästetään. Pieni sorsanrääpälehän se on saaliiksi, hyvä kun puolen kilon painoinen, mutta kelpaa monelle saalisreppuun. Entisinä aikoina sankat alliparvet toivat saariston asukkaille keväin syksyin tervetullutta purtavaa ruokapöytään, mutta lajin muutenkin taantuessa voi miettiä sen metsästyksen mielekkäästi. Helsinki tekisikin viisaasti, jos se suojelisi koko vesialueensa kaikelta metsästykseltä. Sen sijaan pääkaupunki voisi helposti saada mainetta Euroopan lintupääkaupunkina, jossa monille eksoottisia arktisiakin lintuja pääsee helposti ihailemaan.

Helsingistä lintupääkaupunki!

 

Telkkä (Bucephala clangula) – Kuva: Hannu Tuominen 2020

 

Telkkä on Suomessa tavallinen ja runsaslukuinen lintu, joka viihtyy monenlaisissa vesistöissä. Kalevalassa se esiintyy vanhalla nimellään sotka, jolla nykyään tarkoitetaan ihan muita sukeltajasorsia. Sotkan munasta sai kalevalan runoissa alkunsa meidän tuntemamme maailma. Telkkä pesii koloissa, myös ihmisen tekemissä uutuissa, joista sen munia on keväisin poimittu syötäväksikin.  Ehkä siksi juuri telkkä on saanut kunnian tulla mainituksi maailman synnyttäjänä.

Euroopan telkistä melkein puolet, noin 40 prosenttia, pesii Suomessa. Laji ei ole uhanalainen, vaan sen kanta on pysynyt melko vakaana. Meillä on kuitenkin erityinen vastuu niin telkästä kuin monesta muustakin täällä pesivästä tai Suomen kautta muuttavasta vesilinnusta. Sukulaislajeista punasotkan kanta on romahtanut, ja se luokitellaan jo erittäin uhanalaiseksi. Siitä huolimatta sekin on yhä riistalintu, jota surutta paukutellaan syksyisin hengiltä, nykyään jo enemmän metsästäjien huviksi kuin hengenpitimiksi.

Riistalintujen metsästystä täytyy voida arvioida uudelleen. Sorsalintujen kannat ovat huvenneet elinympäristön muutosten vuoksi, mutta metsästys verottaa niitä vielä lisää, täysin tarpeettomasti.

Helsingissä on kaksi Suomen sadasta merkittävimmästä kansainvälisesti arvokkaasta linnustoalueesta: Viikin-Vanhankaupunginlahden alue ja Helsingin edustan matalikot. Pääkaupungilla on kaikki edellytykset profiloitua Euroopan lintupääkaupunkina. Se tarkoittaa muun muassa uhanalaisten vesilintujen pesimä- ja ruokailurauhan takaamista. Kaikki Helsingin vesialueet tulisikin mitä pikimmin rauhoittaa kaikelta metsästykseltä.

Oppivelvollisuus on yhdenvertaisuutta

Puheenvuoroni Vihreiden puoluekokouksessa 2019:

Hallitusohjelmassa on oppivelvollisuuden pidentäminen. Se on hyvä juttu. Kun sitä arvioidaan ja sen toteuttamista suunnitellaan, kannattaa pitää mielessä, että se on ennen muuta yhdenvertaisuushanke. Toisen asteen opintojen kustannukset ovat edelleen pitäneet yllä luokkaeroja. Vihreiden vanha vaatimus aidosti maksuttomasta toisesta asteesta saavutetaan yksinkertaisimmin juuri oppivelvollisuuden kylkiäisenä.

Pidennetty oppivelvollisuus muuttaa varmasti niin lukiota kuin ammatillista toisen asteen koulutusta tavoilla, joista on vielä vaikea sanoa mitään. Kouluista, muun muassa lukioiden rehtoreilta ja opettajilta tuoreeltaan saatua palautetta ja kritiikkiä ei saa leimata muutosvastarinnaksi ja ohittaa. Koulutusjärjestelmän muutokset onnistuvat vain, jos niille saadaan laaja hyväksyntä. Se tarkoittaa, että uudistus täytyy viedä läpi keskustellen ja opetuksen kenttää kuullen - unohtamatta tietenkään niitä nuoria, joiden elämästä on kyse.

Itse pidän kaikkein tärkeimpänä sitä, että nyt on mahdollista tavoittaa aivan uudella tavalla se viisitoista prosenttia ikäluokasta, joka tällä hetkellä jää kokonaan vaille toisen asteen tutkintoa. Nämä nuoret ovat kaikkein suurimmassa syrjäytymisriskissä. Puhumme nyt nuorista, joille kasautuvat kaikki vakavat ongelmat: ihmissuhdevaikeudet, pitkäaikaistyöttömyys, köyhyys, mielenterveysongelmat, somaattiset sairaudet, päihde- ja peliriippuvuus. Tarvitaan monipuolisia ja vahvasti yksilöllistettyjä toimintatapoja, jotta heidät saadaan pysymään kiinni yhteiskunnassa ja mielekkäässä elämässä. Parikin lisävuotta koulun piirissä, tavalla tai toisella, voi monelle olla juuri se ratkaiseva tuki.

Hyvä vasta-argumentti, jota minäkin olen käyttänyt, on ettei auta jatkaa parilla vuodella samaa koulunkäyntiä, jota nuori on yhdeksän vuoden aikana oppinut hylkimään. Eipä tietenkään, mutta ei siitä ole kysymyskään. Kuluneen kevään mittaan opin konkreettisesti kymppiluokan opettajana näkemään, että aivan liian monelta nuorelta puuttuvat ne arjen ja oppimisen taidot, joita tarvitaan jo pelkästään kouluun saapumiseen suurin piirtein päivittäin ja suurin piirtein ajallaan. Tarvitaan etsivän nuorisotyön taitoja, jotta tavoitetaan nekin nuoret, jotka eivät itsenäisesti koulupolkuaan löydä.

Hyvät ystävät, annetaan kaikille nuorille arvo. Pidetään kaikki nuoret mukana.

Lihansyönnin uskossa

Mistä puhumme, kun puhumme lihasta?

Helsingin kaupunginvaltuuston hyväksymä tavoite lihan ja maidon kulutuksen puolittamisesta vuoteen 2025 mennessä on saanut osan varttuneemmista suomalaisista vauhkoontumaan. Tässä, kuten aikaisemmin tunnetuksi tulleessa kasvisruokapäiväkeskustelussa, näyttävät tunteet ohittavan kaikki tosiasiat.

Etsiskelin tilastotietoa suomalaisten lihankulutuksen kehittymisestä. Lihantuottajien omien tilastojen mukaan vuonna 1970 Suomessa kulutettiin 44,2 kg luullista lihaa kansalaista kohden. Vuonna 2015 vastaava kulutus oli 79,4 kg. Kun samalla sivulla kerrotaan kulutuksen kasvavan "maltillista" kolmen prosentin vuosivauhtia, laskin nykyisen kulutuksen olevan todennäköisesti siinä 90 kilogramman tienoilla. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tässä pohdinnassani suuruusluokka riittää. Karkeasti ottaen me syömme lihaa eri muodoissa noin kaksinkertaisesti sen, mitä syötiin 1970-luvun alussa.

Olen ihan sormituntumalla toistellut, että helppo tavoite olisi paluu 1970-luvun ruokavalioon. Liha oli silloin selvästi kalliimpaa kuin nyt, mutta sitä syötiin kaikkien mittarien mukaan rittävästi. Tilastot näyttävät, että kulutuksen puolittaminen tarkoittaisi juuri tätä: paluuta 1970-luvun alun määriin. Tosiasiassa ruokavaliomme olisi huomattavasti monipuolisempi kuin vajaat 50 vuotta sitten, sillä nyt kuluttajan saatavilla on selvästi enemmän tuoreita kasviksia ja erilaisia maukkaita kasviproteiinituotteita. Lihan ja maitotuotteiden kulutuksen puolittaminen todennäköisesti tuottaisi meille nykyistä monipuolisemman ja terveellisemmän ruokavalion. Mikä siis on ongelma?

Kun muuta ei keksitä, voi aina vetää esiin vanhuskortin. Haluamme kuulemma viedä proteiinit vanhusten muutenkin niukalta lautaselta. Hölynpölyä. Mikään vanhuksia koskeva ravintosuositus ei neuvo syömään nimenomaan lihaa – tai edes juomaan maitoa. Proteiinien saanti on välttämätöntä, mutta myös vanhus syö yhtä mielellään esimerkiksi kalaa tai palkokasveja. Sen jälkimmäisen ei tarvitse olla tofua, jos ei sellaisesta tykkää, vaan aivan tavallinen (kasvis-) hernekeitto ajaa saman asian. Maidon voi hyvin korvata vaikkapa kauramaidolla. Vanhusten suurin ravitsemusongelma lienee huonosta ruokahalusta johuva liian vähäinen ravinnonsaanti. Ruokahalua voi parantaa tekemällä ruoasta houkuttelevampaa maustamalla ja lisäämällä siihen väriä kasviksilla.

Kun ajattelen, mitä ruokaa vanhuksille pitää tarjota, mielessäni on ennen muuta se, millaista ruokaa itse haluan syödä sitten, kun en enää jaksa itse valmistaa sitä. Älkää yrittäkö tuputtaa minulle lihaa, kun en nytkään juuri syö sitä. Käyttäkää mausteita, chiliä ja juustokuminaa myöten. Tarjoilkaa minulle joskus hyvää kurpitsacurrya tai herkkutattirisottoa. Paistetut silakatkin ovat hyviä, mutta perunamuhennokseen ei tarvitse panna maitoa tai voita. Muistakaa jättää silakoihin ne rapeat pyrstöt.

Vihreät ovat kuulemma kasvisruokauskovaisia. Pötyä, sanon taas. En taida tuntea yhtään suvaitsematonta vegaaniruoan tuputtajaa, vaan kaikki tuntemani lihastakieltäytyjätkin sallivat yksilöille vapaan oikeuden päättää itse ruoastaan. Uskossa vaikuttavat olevan ne "makkaranpurijat", joille jokainen jonkun jossain syömä kasvisateria on maailmanloppuun verrattava uhka.

Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme lihasta?

Tosi vanhojen päivä

Tänään on penkkaripäivä. Opettajalle se tarkoittaa, että loppupäivä menee hulabaloota vaatiessa, kun ensin katsotaan abishow ja sitten valvotaan pihalla abien lähtöä penkkariajelulle. Huomenna on sitten vanhojen päivä tanssiesityksineen - jota on luokkahuoneen viereisessä liikuntasalissa harjoiteltu viikkokausia.

Näiden perinteiden juuret taitavat olla jo monelta unohtuneet. Tai oikeastaan: miten sellaisen voi unohtaa, mitä ei koskaan ole kokenutkaan? Sallittaneen tosi vanhan muistella.

Kävin oppikouluni Käpylässä, maineikkaassa Hykkylässä. Tai ainakin joskus se oli maineikas, nykypolvi tiennee lähinnä sen jälkeläisen, Helsingin luonnontiedelukion. Perinteinen Hykkylän koulu oli sodan jälkeen rakennettu nelikerroksinen rakennus Mäkelänkadulla. Me kävimme siellä koulua kahdeksan vuotta, jotkut pari vuotta kauemminkin, 11-vuotiaista nassikoista lähes aikuisiksi.

Abiturienttien, silloisten kahdeksasluokkalaisten, luokat olivat ylimmässä kerroksessa. Penkkarit, penkinpainajaiset, olivat heidän viimeinen päivänsä ennen ylioppilastenttikauden alkua. Oppitunteja ei enää ollut, joten luokkahuoneitakaan ei enää tarvittu. Penkkaripäivä oli abeille eräänlainen väärän kuninkaan päivä, jolloin he kiersivät nuorempien oppilaiden luokissa, keskeyttivät kolistellen tunninpidon ja lauloivat sepittämiään pilkkalauluja opettajista. Iltapäivällä he kiipesivät kuorma-auton lavalle ja lähtivät kiertämään kaupunkia.

Abiturientit olivat koulun vanhin ikäluokka. Neljännessä kerroksessa heillä oli etuoikeus olla lähtemättä välitunnilla pihalle kaikkien muiden tavoin. Muutenkin abeja kohdeltiin jo suurin piirtein niin kuin aikuisia ihmisiä. Opettajatkin saattoivat tehdä heidän kanssaan sinunkaupat! Kun abit lähtivät koulusta, heidän luokkahuoneensa vapautuivat. Silloin seitsemäsluokkalaiset kantoivat juhlallisesti tavaransa abeilta vapautuneisiin luokkiin ja ottivat heidän paikkansa ja etuoikeutena vanhimpana ikäluokkana. Jotta tämä tulisi kaikille selväksi, penkkareita seuraavana päivänä seiskaluokkalaiset pukeutuivat arvokkaasti vanhanaikaisiin pukuihin. Pojilla oli frakkeja ja silinterihattuja, tytöillä menneiden vuosikymmenten aikaisia pitkiä pukuja. Vanhojen tansseissa he sitten tanssivat keskenään joitakin vanhanaikaisia tansseja. En muista, että vanhat olisivat niissä tansseissaan esiintyneet kenellekään.

Penkkarit ja vanhojen päivä olivat siis enemmänkin siirtymäriitti kahdelle ikäluokalle. Kolmas siirtymäriitti oli keskikoulun aikainen nahkiaispäovä, jolloin päästiin teinikunnan jäseniksi, mutta siitä ei tässä sen enempää.

Ajat ovat muuttuneet. Sekä penkkareiden etä vanhojen päivän luonne on muuttunut koulujärjestelmän muuttuessa. Jokainen aika luo omat perinteensä.

Afrikkalainen bissap-glögi

Bissap on lansiafrikkalainen hibiscusjuoma, joka nautitaan yleensä kymänä. Se valmistetaan teehibiskuksen kukista ja maustetaan esimerkiksi sitruunaruoholla. Kotilegbani ja minä kuitenkin pidämme bissapista myös kuumana glögin tapaisena juomana:

1 l vettä
2 dl hibiskusteetä
1 tähtianis
1 sitruunaruoho
1 peukalon kokoinen tuore inkivääri
2 dl (tummaa) sokeria
(sodabia tai Koskenkorvaa)

Ainekset sokeria ja alkoholia lukuunottamatta kiehautetaan ja annetaan hautua parikymmentä minuuttia. Siivilöidään, heitetään kiinteät aineet kompostiin ja kuumennetaan uudellen kattilassa sokerin kanssa, kunnes se on liuennut. Voit säätää mausteiden ja sokerin määrää makusi mukaan.

Bissap-glögin voi nautta kuumana sellaisenaan. Se on mainiota myös terästettynä pienellä määrällä maustamatonta aitoa sodabia (beniniläistä palmuviinaa) tai muuta kirkasta viinaa.







Joyeux Noël!

Beniniläinen jouluateria

Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan, mitä länsiafrikkalaisessa Beninissä syödään jouluna. Tämä kokonaisuus on siten jouluun sovitettu, beniniläisvaikutteinen ateria.

Beniniläistetty rosolli
Paistetut keittobanaanit
Paistettu juusto
Tomaattikastike
Paistettu kala
Majoneesia (vege-)


Ohjeet:


Rosolli


Keitettyä perunaa, porkkanaa ja punajuurta
Sipulia
Suolakurkkua
Tuoretta inkivääriä
Tuoretta vihreää chiliä

Valmista rosolli tavalliseen tapaan. Juureksia pitäisi olla melko samanlaiset määrät, noin kuutiosenttimetrin palasiksi pilkottuina. Minusta keitetty punajuuri on rosollissa paljon parempaa kuin etikkaan säilötty, mutta jos olet toista mieltä, teet tietysti makusi mukaan. Sipulisilppua ja suolakurkkukuutioita lisäät makusi mukaan. Tässäkään en käytä etikkaan säilöttyjä kurkkuja, koska etikan maku ei minusta sovi rosolliin. Valmiin rosollin päälle ripottelet sitten hienoiksi suikaleiksi leikattua inkivääriä ja tupretta vihreää chiliä. Inkivääriä menee rosolliannokseen noin peukalon kokoinen määrä, kuorittuna tietenkin. Chilin määrä riippuu ruokailijoiden chilitoleranssista. Voi olla hyvä idea jättäöä osa chilistä erikseen lautasella lisättäväksi.


Paistetut keittobanaanit


Kuori ja paloittele keittobanaanit. Paista ne esimerkiksi wok-pannussa kuumassa öljyssä kauniin ruskeiksi. Ripottele paistettujen palojen päälle vähän suolaa.


Paistettu juusto


Tämä on yritys valmistaa jotakin Grand Popon -kävijöille tutun "pöllijuuston" tapaista. Beninissä se valmistetaan sikäläisestä paimentolaisten tuorejuustosta, joka valmistetaan pastöroimattomasta täysmaidosta ja jota myydään tienvarsilla. Paneerjuusto on Suomessa saatavissa olevista juustoista lähinnä esikuvaa. Paloittele paneer-juusto vähän kalapuikkoja pienemmiksi harkoiksi. Paista ne wok-pannussa kuumassa öljyssä. Ripottele valmiin "pöllijuuston" päälle vähän suolaa.


Tomaattikastike

Purkillinen tomaattimurskaa
2 punasipulia
2 valkosipulinkynttä
Tuoretta korianteria
Oliiviöljyä
1/2 dl valkoviiniä
1 tl sokeria
Suolaa, pippuria

Kuullota kattilan tai wok-pannun pohjalla punasipulisilppu pienessä määrässä (kymäpuristettua) oliiviöljyä. Lisää tomaattimurska, sokeri ja valkoviini. Anna kiehua hiljaisella lämmöllä parikymmentä minuuttia, sekoita silloin tällöin. Lisää silputtu korianteri (määrä maun mukaan) ja mustapippuri. Lisää suolaa jos siltä tuntuu. Anna hautua vielä muutama minuutti.


Paistettu kala

Tarvitset pieniä kokonaisia kaloja. Koska Grand Popossakin tunnetaan lähinnä "merikala" erotukseksi "jokikalasta", ei tässäkään ole niin väliä, mitä kalaa paistat. Koeannokseen tuli pieniä makrilleja, mutta annossiikakin olisi oikein hyvä vaihtoehto.


Ruokailijat voivat näistä aineksista koota mieleisensä kokonaisuuden. Lisukkeina tarjotaan leipää ja salaattia. Vegaanisessa vaihtoehdossa jätetään vain kala ja juusto pois. Halutaessa juuston voi korvata esimerkiksi uppopaistetulla savutofulla.

Betlehemin jouluateria

Jouluna syödään. Meillä Suomessa taidetaan jouluna yleisimmin syödä kinkkua ja sen perinteisiä lisukkeita, laatikoita ja rosollia. Niin meilläkin yritettiin syödä. Käytin paljon rahaa hyvän kinkun ostamiseen ja paljon aikaa perunalaatikon imeltämiseen. Kun lapseni olivat pieniä, alkoi kuitenkin turhauttaa se, ettei kaiken vaivan jälkeen tukeva kinkku-laatikko-illallinen oikein maistunut kenellekään.

Aloin miettiä vaihtoehtoja, ja sitten välähti. Jos kerran jouluateriaa syödään erään perhetapahtuman muistoksi, joka tapahtui Betlehemissä, nykyisen Palestiinan alueella, niin mitähän siellä olisi syöty 2000 vuotta sitten? Lähi-Idän ruokavalio on pysynyt perustaltaan hämmästyttävän samanlaisena siitä alkaen, kun ensimmäiset dokumentit siitä tökittiin saveen nuolenpääkirjoituksena. Vehnärieskoja, oliiveja, vuohen- tai lampaanjuustoa, lampaanlihaa, papuja tai kikherneitä, seesaminsiementahnaa, vihreitä yrttejä... Toisin sanoen Betlehemin jouluaterian on täytynyt muistuttaa nykyaikaista palestiinalaista meze-valikoimaa, sillä varauksella että sellaiset kasvit kuin tomaatti ja paprikat saapuivat vanhaan maailmaan vasta puolitoista tuhatta vuotta myöhemmin.

Seuraavana jouluna valmistinkin meze-pöydän. Opettelin paistamaan pitaleivät, joita ei silloin saanut valmiina mistään. Eivät nykyisetkään valmiit pitaleivät ole kaksisia, joten hyvät leivät täytyy edelleen paistaa itse. Hummustahnan ja "munakoisokaviaarin" baba ghannousin saa melkein valmiina purkissa. Silloin piti mennä Helsingin ensimmäisiin etnisin kauppoihin, mutta nyt niitä löytää jo hyvästä K-supermarketista tai Prismasta. (Muutama vuosi aikaisemmin kaikki vähänkin etnisempi piti hakea Tukholmasta.) Bulgurista on helppo valmistaa tabboulehsalaatti, kunhan löytää tuoretta minttua ja persiljaa. Lampaanlihapyörykät voi paistaa etukäteen ja vaikka pakastaa odottamaan joulua. Hyvää fetajuustoa (sen pitää olla lampaan- tai vuohenmaidosta) ja mustia ja vihreitä oliiveja löytää helposti. Valikoimaa voi täydentää sillä mistä kukin sattuu erityisesti pitämään. Lopputulos voisi olla esimerkiksi tällainen:

Pitaleivät
Salaattia, tomaattiviipaleita, kurkkusuikaleita
Tabbouleh
Hummus
Baba ghannous
Oliiveja
Fetaa (vegaaninen vaihtoehto toimii yllättävän hyvin)
Lammaspyöryköitä
Falafelpyöryköitä
Marinoitua artisokkaa
Marinoituja valkosipulinkynsiä
Mintulla ja valkosipulilla maustettua turkkilaista jogurttia
Vegaanista majoneesia
Keitettyjä kikherneitä
Peperoni-paprikoita
Riisiä
Tomaattikastiketta
Ruokajuomaksi punaviiniä, olutta tai vettä

Jälkiruoaksi:
Jogurttia ja hunajaa
Baklavaa
Turkkilaista kahvia
Joulutorttuja


Meze-valikoima on siitä mainio juhla-ateria, että jokainen voi rakentaa sellaisen annoksen kuin haluaa. Pitaleivän väliin ei loppujen lopuksi mahdu kauhean paljon tavaraa, ja silti sen kanssa askarrellessa tulee sellainen tunne kuin olisi syönyt enemmänkin. Puolivahingossa tulee rakentaneeksi annoksen, jossa pääosassa ovat kasvikset ja eläinperäisiä tuotteita on vain höysteeksi.

Tammikuun ja vegaanihaasteen lähestyessä voi harjoitella rakentamalla täysin vegaanisen mezeannoksen.

Reseptit

Pitaleivät (4-6 leipää)

Jekku on siinä, että nämä leivät kohotetaan kolmasti ja paistetaan nopeasti kuumassa uunissa.

500 g vehnäjauhoja
1/2 tl suolaa
Puoli pakettia hiivaa
3 dl kädenlämpöistä vettä
2 rkl oliiviöljyä

Alumiinifoliota

Taikina alustetaan tavalliseen tapaan liuottamalla hiiva veteen ja lisäämällä sitten suola, öljy ja jauhot. Alustetaan kunnes taikinaan muodostuu sitko ja se irtoaa käsistä. Itse teen taikinan vielä helpommin yleiskoneella. Taikina peitetään ja annetaan sen kohota kaksinkertaiseksi, mihin menee noin 45 minuuttia. Vaivataan jälleen hyvin ja jaetaan taikina 4-6 yhtä suureen osaan. Pyöritellään ne palloiksi ja annetaan kohota liinan alla 20 minuuttia. Sen jälkeen pallot kaulitaan ohuiksi pyöreiksi levyiksi, asetellaan uunipellille ja annetaan taas kohota liinan alla 20 minuuttia. Sillä aikaa huolehditaan, että uuni kuumenee 275 asteeseen.

Kohonneet leivät pannaan uuniin ja paistetaan muutama (8-10) minuuttia, kunnes leipä pullistuu palloksi ja sen pinta saa kauniin vaaleanruskean värin. Ne otetaan uunista ja kääritään heti folioon kymmeneksi minuutiksi. Asetellaan lopuksi koriin ja peitetään liinalla. Lopputuloksena pullistuneet leivät laskeutuvat, mutta paistamisen aikana niihin on revennyt tasku.

Tabbouleh

21/2 dl bulguria
3 hienoksi hakattua shalottisipulia
100 g tuoretta persiljaa (reilu puntti)
1 dl hienoksi hakattua tuoretta minttua
2-3 sitruunan mehu
3 rkl oliiviöljyä
suolaa ja pippuria maun mukaan
salaatinkerä
3 tomaattia, siemenet poistettuna

Laita bulgur kulhoon ja anna sen liota kylmässä vedessä 30 minuuttia. Valuta hyvin ja levitä puhtaalle pyyheliinalle kuivumaan. Silppua persilja, paloittele tomaatit karkeasti ja sekoita kulhossa kaikki muut ainekset paitsi salaatti ja tomaatti. Asettele salaatinlehdet tarjoilulautaselle, kumoa tabbouleh niiden päälle ja koristele tomaatilla.

Hummus

Purkillinen hummusta
Valkosipulinkynsi
Sitruunamehua
Oliiviöljyä
Paprikajauhetta


Ota hummus purkista kulhoon, purista sen joukkoon valkosipulinkynsi ja notkista sitruunamehulla ja oliiviöljyllä. Asettele hummus kulhoon, tee siihen lusikalla pieni kuoppa ja kaada siihen tilkka oliiviöljyä. Ripottele paprikajauhetta koristeeksi.

Baba ghannoush

Valmista purkkitahna kuten hummus.

Lampaanlihapyörykät

Lampaanjauhelihaa
Valkosipulia
Yrttejä (timjamia, rosmariinia, persiljaa)
Suolaa, pippuria
Öljyä paistamiseen

Sekoita jauhelihaan puristettu valkosipuli ja hienoksi silputut yrtit. Vaivaa, kunnes seos on tasainen, ja pyörittele kostutetuin käsin halkaisijaltaan 2-3 cm:n pyöryköiksi. Paista pienissä erissä kuumassa öljyssä tasaisesti pyöritellen.

Falafel

Nykyään saa niin hyviä valmiita falafelpyöryköitä, ettei niitä kannata itse tehdä, ellei halua erityisesti briljeerata. Raaka-aineina ovat kikherneet, bulgur, shalottisipulit, valkosipuli ja yrtit. Tärkein hoksattava niksi on se, että kikherneet liotetaan, mutta niitä ei keitetä ennen jauhamista. Hyviä ohjeita löytynee, kun etsii.

Ympyrä sulkeutuu

Marraskuu 2018

Iltapäivän aurinko polttaa niskaa, punainen pöly värjää sandaalit ja nousee hiestä kosteita sääriä pitkin. Jokaisella askelella kuulen viereltäni kahleiden raskaat kalahdukset ja näen haalistuneina varjoina alastomat mustat miehet, naiset ja lapset, jotka joskus kulkivat tämän saman tien, nimensä menettäneinä kauppatavaroina Ouidah’n orjavarastoista merellä odottaviin tervan hajuisiin laivoihin. Kävelen Ouidah’n kaupungista rannalle, missä orjakaupasta muistuttava portti kohoaa pysähdyttävänä muistomerkkinä. Tänään kuljen tämän tien yksin, jalan, painavat kamerat ironisena muistumana kahleista, joita orjat kantoivat silloin joskus. Nyt eivät vielä ole tulleet matkailijat ilmastoiduissa busseissaan, tänään näkyy vain rannaton meri portista, jolta ei ole paluuta. Tänään suljen oven, josta kerran astuin, tietämättä, mihin se vei.

Helmikuu 1989

Lennän mustasta ja märästä Helsingistä aurinkoisen Karibian paratiisiin. Mieleni on avoin, en tiedä Neitsytsaarista muuta kuin sinisen meren, valkoisen hiekan ja pasaatituulten leyhyttämät kookospalmut. Astun ensimmäisen kerran elämässäni tropiikkiin, mutta lämmin ilma on heti minulle tuttu kuin olisin ikäni sitä hengittänyt. St. Thomas on merkillinen sekoitus amerikkalaista elämäntapaa, vanhaa siirtomaata, turistirihkamakauppoja ja kiireetöntä, ajatonta elämää. Mustat naiset värikkäissä huiveissaan myyvät herkullisia hedelmiä, miehiä istuu leipäpuiden varjossa läiskimässä dominonappuloitaan.

Vähitellen tutustun saarten historiaan alkaen tainoista, jotka kuolivat Kolumbuksen ja hänen seuraajiensa tuomiin tauteihin tai nääntyivät pakkotyöhön, jatkuen kertomuksiin tanskalaisista siirtomaaherroista ja orjuuden päättymiseen. Kauppakujien hulinasta poikkean torille, jota hallitsee katettu koroke, kuin muotinäytöksiin suunniteltu. Sillä catwalkilla esiteltiin myytävät orjat, tutkittiin heidän hampaansa ja hauiksensa sen jälkeen kun heidät oli marssitettu ylös laivojen löyhkäävistä syvyyksistä, ne jotka olivat selvinneet merimatkasta yli Atlantin.

Sokeriplantaasit olivat vaihtuneet purjevenesatamiksi, tanskalaisista olivat jäljellä Kongens Gade ja muut kummalliset kadunnimet, orjien jälkeläiset elivät nyt vapaina länsi-intialaisina. Rommi oli halpaa ja hyvää. Palasin tuon vuoden jälkeen monia kertoja nauttimaan auringosta ja lämpimästä merestä.

Joulukuu 2017

Kuulen hyvästä pienestä näyttelystä Kööpenhaminan kuninkaallisessa kirjastossa. Blind Spots kertoo Tanskan siirtomaa-ajasta, erityisesti Neitsytsaarista. Lennähdän mukavasti aamukoneella ja ehdin juuri sopivasti perille, kun näyttely aukeaa. Katselen kertomusta orjakaupasta, orjatyöstä ja tanskalaisista perheistä, joiden kuva-albumeista on musta palveluskunta putsattu pois. Katselen tanskalaisia näyttelyssä kävijöitä, joista jotkut ovat selvästi järkyttyneitä nähdessään ensimmäistä kertaa maansa historian sokeisiin pisteisiin. Ymmärrän, että tanskalaiset olivat mukana orjakaupassa yhtenä isoista tekijöistä. Hämmästyn nähdessäni, että Tanskalla oli siirtomaa myös Länsi-Afrikassa, kätevästi Orjarannikolla, mistä työvoima Karibialle rahdattiin. Muistoni St. Johnin ja St. Thomasin valkeilta korallirannoilta saavat syvyyttä.

Tammikuu 2018

Saavun Grand Popoon. Olen lähtenyt matkaan osallistuakseni ripulirokotetutkimukseen, eikä Länsi-Afrikka tai Benin sinänsä herätä minussa suuria intohimoja. Tutkimuslaboratorio on suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskus Villa Karon yhteydessä, ja sen vieressä on Villa Karon museo. Siellä esillä oleva näyttely potkaisee minua varoittamatta suoraan palleaan. Sarjakuvan keinoin piirretty tarina kertoo tositarinan Grand Popon Madlenasta, naisesta, joka kaapattiin orjaksi täällä, vietiin orjalaivan ruumaan ja rahdattiin – St. Thomasiin. Vasta nyt tulen ajatelleeksi, että täällä, juuri täällä ennen Orjarannikkona tunnetussa Länsi-Afrikan rannikon kaistaleella oli se Tanskan siirtomaa, jonka olemassaolo selvisi minulle Kööpenhaminassa.

Villa Karon retkellä tutustun myös Ouidah’n kaupunkiin. Siellä Länsi-Intiaan myytävät orjat koottiin varastoihin ja marssitettiin rannalla odottaviin laivoihin. Orjien kulkema reitti on nyt Unescon maailmanperintökohde ja päättyy pysähdyttävään monumenttiin, porttiin, josta ei ole paluuta.

Loka-marraskuu 2018

Tammikuun matkalla aloitin Grand Popon linnuston kirjaamisen ja kuvaamisen, kun totesin että Länsi-Afrikan lintuoppaat kattavat Beninin jokseenkin huonosti. Nyt palaan Villa Karon stipendiaattina kahdeksaksi viikoksi perehtyäkseni linnustoon kunnolla ja saadakseni lintukirjaan riittävästi hyviä valokuvia. Linturetkiin käytän raikkaat hetket auringonnousun ja aamiaisen välillä, joten kaikkeen muuhun tutustumiseen jää runsaasti aikaa. Turisteille järjestetään retkiä, joille osallistun myös siksi, että ne antavat mahdollisuuden yrittää uusia hyviä lintukuvia. Retkikohteena on taas myös Ouidah.

Marraskuun 21. päivä 2018

Villa Karosta lähtee taas bussi Ouidah’ta kohti. Olen jo nähnyt kaikki nähtävyydet jo niin monta kertaa, että hyppään stipendiaattikollegoiden Roger ja Olli kanssa perillä kyydistä ja lähden jalan kohti rantaa. Päivä on kuuma, aurinko porottaa pään päältä ja tomuinen tie värjää sandaalit vähitellen punaisiksi. Kuljemme sen reitin, jonka orjat joutuivat kävelemään, kahleissa ja pienimpiä lapsiaan kantaen. Matkaa on vain neljä ja puoli kilometriä, ei siis mitenkään mahdoton urakka tropiikissakaan. Painava kamerakalusto ei auta kuvittelemaan, millaista matkanteko oli vielä raskaammissa kahleissa, ilman vettä ja ruokaa. Me kuljemme rauhallista tahtia ja pysähdymme katsomaan reitin varrelle pystytettyjä patsaita, jotka omalla muotokielellään kertovat Beninin kansan tarinaa. Pelikaani symbolisoi sitä, kuinka entisaikojen kuninkaat ”söivät omat lapsensa” myydessään ihmisiä valkoisille orjakauppiaille. Kameleontti on vertauskuva hitaalle, mutta määrätietoiselle toiminnalle, joka lopulta saavuttaa tavoitteensa. Voisiko se mielikuva tuoda toivoa sille, että Afrikan maat kerran nousevat muun maailman rinnalle vauraina ja hyvinvoivina?

Kuljen punaista hiekkatietä kuin unessa, mustat varjot seuraavat rinnallani. Juttelemme niitä näitä ja pysähdymme välillä baariin kylmälle oluelle, mutta minun on vaikea palauttaa mieleeni, mistä me puhuimme ja kuinka kauan istuimme baarissa. Lopulta tuntien, viikkojen tai vuosisatojen mittaisen matkan jälkeen edessäni avautuu meri, Guineanlahti, ja sen rannalla kohoava portti. Muodoltaan tuo portti jäljittelee riemukaaria, mutta tästä muistomerkistä on riemu kaukana. Portin vierellä kasvottomat patsaat edustavat meren taakse jääneiden veljien sieluja, joilla ei koskaan ole pääsyä kotikyläänsä. Koskaan ei päässyt takaisin Grand Popoon tammikuisen näyttelyn Madlenakaan, joka lopulta haudattiin vapautettuna ja kristinuskoon kääntyneenä St. Thomasiin.

Minä käännyn takaisin. Tervehdin matkalaisia, jotka ilmastoitu bussi on juuri sopivasti tuonut perille, hymyilen ja astelen rantahiekkaa pitkin hyvälle lounaalle uima-altaan äärelle. Mielessäni lähetän vielä terveiset Atlantin toiselle puolelle, St. Thomasiin, josta matkani Afrikkaan kolme vuosikymmenta aikaisemmin alkoi.

Ympyrä sulkeutuu.

-->